Erottaminen vaikeaa

Juttelin tänään ystäväni kanssa. Hän oli keskustellut huomattavassa asemassa olevan juristin kanssa. Ystäväni oli kertonut juristille tilanteestani ja kysynyt, tulenko virasta erotetuksi vai voinko jatkaa virassani. Juristi oli kysynyt, olenko toiminut pitkään niin kuin nyt toimin ja onko se ollut mahdollista - siis niin etten toimita messua yhdessä naispappien kanssa. Myös siitä hän oli ollut kiinnostunut, tiesivätkö kirkkovaltuuston jäsenet kantani ja toimintatapani silloin, kun valitsivat minut seurakunnan kappalaiseksi. Ystäväni oli kertonut, että olen toiminut kuten nytkin koko sen ajan, jonka olen ollut Vammalan seurakunnan pappina - yli kahdeksan vuotta - ja se on ollut mahdollista. Ystäväni oli kertonut myös, että kirkkovaltuutetut tiesivät hyvin kantani ja toimintatapani vuonna 2004, kun valitsivat minut kappalaiseksi. Nämä kuultuaan juristi oli ollut sitä mieltä, että erottaminen olisi vaikea oikeusprosessi ja prosessi voisi hyvin päättyä siihen, ettei erottaminen ole mahdollista. Tätä hän oli pitänyt todennäköisempänä vaihtoehtona. Hän oli perustellut käsitystään silläkin, ettei uusia lakeja, joihin erottaminen voisi perustua, ole nyt säädetty - ei yhteiskunnassa eikä kirkossa. Piispan johtaman työryhmän raportti tai piispainkokouksen selonteko ei ole juridisesti kestävä perusta irtisanoa virasta.

Eipä innosta ajatus pitkistä, ehkä vuosia kestävistä, uuvuttavista oikeusprosesseista. Ne harvoin nostavat henkeä työyhteisössä tai lisäävät intoa tehdä työtä. Toisaalta sekään ei innosta, mitä minulle on tarjottu: lähtisin virastani ja niin vaikeat prosessit voitaisiin välttää. Viimeksi tänään halukkuuttani tähän ratkaisuun vähensi vanhuksen katse, kädenpuristus ja vetoomus: Pyydän, ettet lähde seurakunnastamme. Olin juuri jakanut vanhukselle Herran pyhän ehtoollisen.

Kunpa seurakunnassamme jatkettaisiin kuten tähänkin asti. Juristin ajatukset tukevat käsitystä, että se olisi hyvinkin mahdollista. Jos siihen vain on halua.

Puhtain asein

Kerroin aiemmin, että Minna, pojat ja minä olimme syyslomalla Helsingissä. Kävimme myös Mannerheim-museossa (http://www.mannerheim-museo.fi/). Marsalkka Mannerheimin kodista Kaivopuistossa Kalliolinnantiellä on tehty museo. Oppaan johdolla kiersimme marsalkan kodin huoneet ja kuulimme paljon Mannerheimin elämästä. Huikea elämä. Miten yhden ihmisen elämään voi mahtua niin paljon. Opas kertoi myös tämän yksityiskohdan: Marsalkalla oli tapana polttaa sikari hyvän ruokailun jälkeen. Kesäkuussa 1942 Adolf Hitler lensi Saksasta onnittelemaan 75 vuotta täyttävää Mannerheimia. Ruokailtiin Mannerheimin salonkivaunussa. Marsalkka tiesi Hitlerin inhoavan tupakointia ja tupakan savua. Valtansa huipulla olevan suurvallan diktaattorin läsnäolo ei estänyt Suomen armeijan ylipäällikköä toimimasta tapansa mukaan. Sikari poltettiin nytkin ruokailun päätteeksi. Rohkea mies, omanarvontunto kohdallaan.

Ostin museosta pienen veistoksen Mannerheimista. Se on nyt koristeena takkamme reunustalla. Veistokseen on kirjoitettu Mannerheimille tärkeä lause, jonka mukaan hän pyrki toimimaan: candida pro causa ense candido - puhtain asein puhtaan asian puolesta.

On toimittava puhtaiden asioiden puolesta. Hyvien, oikeiden asioiden hyväksi. Papin tulisi toimia nimenomaan sen hyväksi, että Jumalan tahto toteutuu. Jumalan tahdon löydämme hänen sanastaan. Mutta on myös toimittava puhtain asein. Valheisiin, kieroiluun, rumaan peliin ei saisi syyllistyä. Paavali kehottaa hylkäämään kaiken katkeruuden, kiukun, vihan, riitelyn ja herjaamisen, kaikkinaisen pahuuden (Ef 4:31). Tässä tavoitetta, josta veistos takan reunalla muistuttaa.

Paanu

Eilen ilmestyi seurakuntamme lehti Paanu (www.vammalanseurakunta.fi/paanu.htm). Sen pääkirjoituksena oli kirkkoherran voimakas kannanotto tuleviin seurakuntavaaleihin. Osmo Ojansivu kirjoitti naispappeudesta. Kirjoituksen viesti on käsittääkseni tämä: Seurakuntalaisten tulee äänestää vaaleissa oikein - niin että kiista naispappeudesta saadaan päättymään. Kiista saadaan päättymään siten, että kirkon päätökset - siis syyskuun piispainkokouksen selonteko - saatetaan myös Vammalassa voimaan. Vakaumuksen saa jokainen pitää, mutta naispappeuden torjuminen ei saa näkyä - messun toimittamisesta yhdessä naispapin kanssa ei voi kieltäytyä. Jotta kieltäytyjät saadaan kuriin tai tarvittaessa pois seurakunnan viroista, tarvitaan päättäjiä, jotka laittavat naispappeuden torjujat kuriin tai tarvittaessa pois. Tai ainakin tukevat näitä toimia.

On ikävä kommentoida esimiehen kirjoitusta. Silti sen teen. Harvoin kirkkoherrat tai muut seurakunnan viranhaltijat kirjoittavat tällaisia kannanottoja vaalien alla. Siis opastavat seurakuntalaisia näinkin selvästi, miten tulee äänestää tai ketä. Mitä jos muutkin seurakunnan työntekijät ryhtyisivät vaalitaisteluun? Varmaankin monet ehdokkaat ovat harmissaan, että kirkkoherra ottaa tällä tavalla kantaa ja kannanotollaan nostaa toisia ehdokkaita, painaa toisia.

Osmo Ojansivu on aiemmin useampaan kertaan sanonut, että piispa ja tuomiokapituli ratkaisevat, mitä tapahtuu meille, jotka torjumme naispappeuden. Että asia ei tule seurakunnan ratkaistavaksi. Tuntuu oudolta, että nyt asia onkin mitä keskeisin teema vaaleissa. Myös sen Osmo on useampaan kertaan ilmoittanut, että hänelle sopii nykyisen käytännön jatkaminen, jos se vain on mahdollista - siis että työvuorojärjestelyillä mahdollistetaan kaltaisteni pappien toimiminen seurakunnassa. Luettuani pääkirjoituksen tuntui, ettei niin taida ollakaan.

Viime päivinä olen lukenut useammasta lehdestä, että naispappeus on ihmisoikeuskysymys. Naispappeuden torjuminen loukkaa naisten ihmisoikeuksia. Näin kirjoitettiin Paanun pääkirjoituksessakin. Tämäntyyppinen ajattelu on vierasta Raamatulle. Eihän ihmisen arvo ole kiinni siitä, mitä hän tekee, missä asemassa hän on ja mihin hän pystyy. Minusta ei koskaan tule Suomen presidenttiä, Nokian pääjohtajaa tai äitiä. Enkä silti koe olevani vähempiarvoinen kuin Tarja Halonen, Jorma Ollila tai puolisoni. Tai että minun ihmisoikeuksiani loukataan. Olemme erilaisia ja meillä on erilaisia tehtäviä, silti olemme samanarvoisia.

Tuntuu kiusalliselta olla näin merkittävällä paikalla: Paanun pääkirjoituksesta kun saa sen käsityksen, että seurakuntavaalien ja sen jälkeen seurakunnan elämän keskeinen kysymys on, saadaanko yksi pappi pakotettua yhteistyöhön naispappien kanssa vai mitä hänen kanssaan tehdään. Onko tämä todella se keskeinen asia? Eikö ole tärkeämpiä kysymyksiä?

Olen miettinyt, miltä jumalanpalvelusseurakunnasta tuntuisi, jos minut pakotetaan toimittamaan messu naispapin kanssa ja suostuisin siihen. Millaista olisi olla jumalanpalveluksessa, kun tietää, ehkä näkeekin, että pappi toimittaa jumalanpalvelusta vastentahtoisesti, pakotettuna? Ehkä joku olisi tyytyväinen nöyryyttämiseen. Varmaankin monella olisi liki yhtä paha olla kuin pastorilla itsellään. Tämäkö olisi ratkaisu, johon nyt täytyy pyrkiä?

Paanussa on palsta Naulan kantaan. Siihen palstan toimittaja on koonnut mielestään osuvia otteita muiden lehtien kirjoituksista. Nyt palstalla oli pätkä Veli-Pekka Hännisen kirjoituksesta. Hänninen vertaa naispappeuden ja homosuhteiden torjujaa alkoholistiin. Kirjoituksessa, joka pyrkii olemaan hauska, innostetaan perustamaan Anonyymit Fundamentalistit -ryhmiä, joissa vapautuminen vihasta, katkeruudesta ja oikeassa olemisesta on mahdollista. On vaikea ajatella, että jotakuta muuta vähemmistöä - etnistä tai johonkin mielipiteeseen perustuvaa - nolattaisiin seurakuntalehdessä vastaavalla tavalla. Suvaitsevaisuus on kovin rajallista.

Taas kirjoiteltiin

Kirjoittelu naispappeudesta Tyrvään Sanomissa jatkui viime perjantaina. Oli pidempi kirjoitus ja muutama toimitukseen lähetetty lyhyt tekstiviesti. Pidempään kirjoitukseen kirjoitin vastineen. Kirjoittaminen ei suuresti innostanut, mutta pidin vastaamista esitettyihin kysymyksiin tarpeellisena. Kirjoitukseni on tässä alla ja huomenna jaettavassa lehdessä.

MUUTAMA TARKENNUS

Paavo Riihivaara kirjoitti edelleen naispappeudesta (TS 21.10.). Voi olla hyödytöntä jatkaa keskustelua. Silti muutama tarkennus.

Riihivaara kirjoitti, että hänen on vaikea tajuta naisen voivan toisaalta puhua jumalanpalveluksessa, toisaalta ei. On erilaista puhumista. Joku puhuu jumalanpalveluksessa lukemalla Raamatun tekstin, joku johtamalla rukousta, joka pitämällä opetuspuheen, saarnan. Paavalille sopii, että naiset mm. johtavat rukousta, mutta sen hän kieltää, että naiset opettavat jumalanpalveluksessa. Minusta viisasta on seurata apostolin ohjeita, mikä puhuminen käy, mikä ei. En ajattele, että nainen – jos on lehtori – voi saarnata jumalanpalveluksessa, mutta papiksi vihitty nainen ei. Apostoli ei tee tällaista rajausta.

Riihivaara kysyi, missä Raamatun kohdassa kielletään naisten papiksi vihkiminen. Pappisvihkimyksestä ei puhuta missään Uuden testamentin kohdassa. Seurakunnan paimenenvirasta kylläkin. Uusi testamentti ei tunne naispuolisia seurakuntien paimenia. Ohje, joka kieltää naisia opettamasta jumalanpalveluksessa, liittyy juuri tähän: se on seurakunnan pastorin tehtävä.

Edelleen Riihivaara kysyi, miksi hyväksyn naisen kumppanikseni alttarille mutta en naispappia. Se ei tietenkään ole minulle ongelma, että on nainen. Naispappeus on.

Riihivaara kirjoitti, ettei alennu keskustelemaan homoliitoista. Homoliittojen siunaamisen puolesta esitetään samoja perusteluja, joita Riihivaara esittää naispappeuden puolesta: on löydetty uusia, syvempiä tapoja tulkita Raamattua, on syrjintää pitää homosuhdetta vääränä elämäntapana. Täytyy olla johdonmukainen. Jos esittää perusteluja jonkin asian puolesta, ei voi kieltää esittämästä samoja perusteluja jonkin toisen, ehkä itselle epämieluisan asian puolesta. En tarkoita, että kaikki, jotka hyväksyvät naispappeuden, hyväksyvät myös homoliitot. Sitä en ymmärrä, jos näiden asioiden välillä ei näe mitään yhteyttä.

Myöskään siviilipalveluksesta Riihivaara ei halunnut keskustella. Hän sallisi ajatella tavallani mutta ei sallisi osoittaa vakaumustani. Tämä on pitkälti sama kuin jos siviilipalvelukseen päätyneelle sanottaisiin: voit pitää vakaumuksesi mutta aseelliseen palvelukseen on tultava. Jos vakaumus on perusteltu, se näkyy. Sivistynyttä suhtautumista toisen vakaumukseen on, että sen antaa näkyä.

Riihivaaran mukaan katolisesta kirkosta ja sen ratkaisuista ei ole meille naispappeuskeskustelussa apua, koska katoliset vasta muutama vuosikymmen sitten suostuivat myöntämään, että naisella on sielu. Näin perätöntä ei pitäisi kirjoittaa kenestäkään, toisista kristityistä varsinkaan.

Raamatunkohdat, jotka liittyvät naispappeuteen, tarkoittavat jotakin. Aiemmassa kirjoituksessani esitin selityksen, mitä ne käsittääkseni tarkoittavat. Minulle ei ole osoitettu perustellumpaa selitystä. Joudun siis pitämään kiinni siitä, jonka olen esittänyt. Hyvä selitys ei ole, että kyseisistä kohdista ei tarvitse välittää.

Toivon, että tilanne, joka oli seurakunnassamme vielä reilu puoli vuotta sitten, palaisi. Että pappi saisi keskittyä varsinaiseen työhönsä – evankeliumin julistamiseen.

Suuri ilo

Viime lauantaina meillä pidettiin nuortenilta. Ensiksi piti pelata jalkapalloa - sateen pehmittämän kentän takia jalkapallosta luovuttiin ja tehtiin kävelyretki - sitten laulettiin, pidettiin puheita, rukoiltiin, syötiin nyyttäripöytää tyhjäksi ja tietokilpailulla testattiin, kuka on lukenut Raamattua. Tai muistutettiin lukemaan. Ilta päättyi messuun Tyrvään kirkossa. Oli suuri ilo saada pitää hetki vieraina 60-70 nuorta. Rohkaiseva ilta. Luterilainen usko ei ole katoamassa. On nuoria, jotka uskovat pelastuvansa armosta, Kristuksen tähden ja joille Raamattu on rakas, uskon ja elämän ylin ohje.

Vetoomus piispoille

Viime viikon lopulla piispamme saivat postia. Heille lähetettiin alla oleva vetoomus "Rakentavan yhteistyön puolesta". Sain yhtenä allekirjoittaa vetoomuksen. Tämän kunnian sain Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen puheenjohtajana. Muut allekirjoittajat ovat Timo Junkkaala ja Keijo Rainerma Suomen Raamattuopistosta, Juha Auvinen ja Jarno Tepora Radiolähetysjärjestö Sanansaattajista, Timo Laato ja Pertti Helkkula Länsi-Suomen Rukoilevaisten yhdistyksestä, Pekka Mäkipää ja Raimo Mäkelä Lähetysyhdistys Kylväjästä, Lasse Nikkarikoski Suomen Luterilaisesta Evankeliumiyhdistyksestä, Henrik Perret Suomen teologisesta Instituutista, Timo Rämä Suomen Ev.lut. Kansanlähetyksestä, Lauri Seppänen ja Lauri Wendland Suomen Ev.lut. Opiskelija- ja Koululaislähetyksestä sekä Göran Stenlund Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finlandista. Joukko on koottu Suomen teologisen Instituutin taustajärjestöistä.

Rakentavan yhteistyön puolesta

Piispainkokouksen syyskuussa antama selonteko, jonka tarkoituksena on ohjeistaa seurakuntia nais­pappeudesta aiheutuvissa erimielisyyksissä, on aiheuttanut hämmennystä. Teksti suosittelee pastoraalisia keskusteluja, mutta päätyy rangaistuksiin. Naispappeuden torjunta ei sen mukaan ole harhaoppi, mutta siitä voi kuitenkin seurata virasta erottaminen. Ennen kuin tehdään ratkaisuja, joiden seuraukset ulottuvat kauas, tulisi nyt ottaa tuumaustauko.

Selonteko koskettaa suuria kysymyksiä. Kirkko, joka viisisataa vuotta sitten syntyi sen vakaumuksen varassa, ettei tule toimia Raamattuun sidottua omaatuntoa vastaan, vaatii nyt rangaistusten uhalla työn­tekijöitään toimimaan juuri niin. Ne, joihin nyt ehdotetaan sovellettavaksi kurinpitotoimia, edustavat sitä näkemystä, joka 2000 vuotta on ollut kirkossa vallitseva ja joka edelleen on suurimpien kristillisten kirkkojen kanta.

Kristillinen kirkko on koko olemassaolonsa ajan taistellut sen puolesta, että sillä olisi vapaus ratkaista omaan toimintansa liittyvät kysymykset oman uskonsa pohjalta. Nyt Suomen ev.lut. kirkko luopuu vapaaehtoisesti tästä keskeisestä periaatteestaan. Selonteossa asioita ei ratkaista eikä perustella Raamatulla, teologialla eikä kirkon perinteellä, vaan tasa-arvolailla. Sama laki sitoo tulevaisuudessa kirkon muitakin ratkaisuja. Erityisen kummallista asiassa on se, että tasa-arvolaissa nimenomaan sanotaan, ettei se koske kirkkojen uskonnon­harjoitusta. Kirkko ei siis nyt halua pitää kiinni siitä vapaudesta, joka sille on suotu ja jonka puolesta se vuosisatojen ajan on taistellut.

Myös selonteossa esiintyvä tulkinta syrjinnästä herättää hämmästystä. Se, ettei naispappeuden torjunnassa ole kysymys naisten syrjinnästä, käy hyvin ilmi siitä, että torjujissa on paljon naisia. Ei kai voida väittää, että ne naiset, jotka torjuvat naispappeuden, syrjivät itseään. Kysymys on siitä, ettei virka ole raamatullisen asetuksen mukainen. Emme toimita jumalanpalvelusta ortodoksisen tai katolisenkaan papin kanssa, vaikka he ovat miehiä. Myöskään tulkinta, jonka mukaan yhteistyöstä väistyminen on syrjintää, ei perusoikeuksien tuntijoiden mukaan ole ongelmaton.

Varsinaista syrjintää kokevat tällä hetkellä ne, jotka virkanäkemyksensä tähden eivät saa vihkimystä eivätkä virkoja. Naispapeille ovat kirkossa kaikki ovet auki. Kirkko, joka on ilmoittautunut sorrettujen vähemmis­töjen puolustajaksi, on nyt itse osoittautumassa sen omiin perusteisiin pitäytyvien sortajaksi.

Olemme vakuuttuneita siitä, että kirkon kannalta on olemassa parempiakin ratkaisuja kuin selonteossa suositeltu valitusten ja rangaistusten tie. Kuten julkisuudessa on jo todettu, selonteko ei onneksi ole laki. Vetoamme piispoihin ja kirkkoherroihin, jotta nyt ei hätäisesti purettaisi tähän saakka hyvin toimineita malleja. Vain kahdessa prosentissa seurakunnista kerrotaan olleen vaikeita ristiriitoja virkakysymyksen tähden. Jos sanktioiden tielle lähdetään, määrä tulee kasvamaan.

Rakentava ratkaisu on hakea mallia niistä seurakunnista, joissa kahden erilaisen näkemyksen välinen rinnakkaiselo on pystytty hyvin järjestämään. Keskinäisessä toinen toisensa kunnioittamisessa tällainen toimintapa on mahdollinen ilman, että ketään syrjitään. Väistämismahdollisuus ja työvuoroista sopiminen eivät ole rikoksia, vaan osoituksia toisen vakaumuksen kunnioittamisesta. Koska myös muista kirkoista löytyy esimerkkejä siitä, kuinka hyvä rinnakkaiselo on pystytty järjestämään, on syytä uskoa, että meilläkin pystyttäisiin samaan, jos tahtoa riittää.

Eläkepommia ja pappispulaa odotellessa tulisi varmistaa, ettei Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen sitoutuneita pappeja ja nuoria teologeja ajeta kirkon ulkopuolelle. Tämä joukko kasvaa nopeasti useisiin kymmeniin ja paine hakea pappisvihkimys muualta voimistuu. Niille seurakuntalaisille, jotka eivät pidä naispappeutta Raamatun mukaisena, naispappeus on suuri ongelma. Tälle suurelle hiljaa kärsivälle joukolle tulee järjestää mahdollisuus osallistua jumalanpalveluksiin hyvällä omallatunnolla. Ellei tietä avata tähän suuntaan, osa herätysliikkeiden väestä ajautuu valtakirkon ulkopuolelle. Sitä ei kukaan toivo.

Näinkö tai pitkälti näin?

Tällä viikolla ilmestyi uusi Perusta 5/2006. Perusta on kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä teologinen julkaisu - "aikakauskirja uskon ja ajattelun avuksi", kuten lehti itse ilmoittaa. Lehteä julkaisevat Suomen Ev.lut Opiskelija- ja Koululaislähetys, Suomen Raamattuopiston Säätiö ja Suomen teologinen instituutti. Harmi ettei lehti ole luettavissa netissä.

Uusimmassa lehdessä oli useita artikkeleita papinvirasta ja tilanteesta, joka nyt syyskuun piispainkokouksen jälkeen on kirkossamme. Kankaanpään kirkkoherra Keijo Rainerma kirjoittaa virkakysymyksestä ja vieraasta tasa-arvoideologiasta. Artikkelinsa lopulla hän piirtää mahdollisen kuvan tulevaisuudesta piispojen selonteon jälkeen:

"Tunnustukselliset papit jatkavat toimintaansa niin kuin ennenkin: saarnaavat evankeliumia ja jakavat sakramentteja uskon syntymiseksi ja kasvamiseksi. Teologian ylioppilaat opiskelevat entistä ahkerammin, ja valmistuneet maisterit vielä hetken pinnistävät odotustaan. Rukoillaan paljon.

Piispainkokouksen selonteko ja tahallisesti tai tahattomasti epäselvä viestintä siitä saa arat kirkkoherrat ja rettelöitä haluavat seurakuntalaiset riitauttamaan naispappeuteen liittyviä ongelmia. Tällaiseen myös taustalla pysyvät piispat heitä rohkaisevat. Piispoilla riittää pastoraalista keskusteltavaa, ja muutama oikeusprosessi käynnistyy. Joitakuita pappeja ilmoittautuu syrjintärikollisiksi omasta aloitteestaan osoittaakseen solidaarisuutta syytetyille ja lieventääkseen mahdollisia rangaistuksia. Seurakuntalaiset alkavat liikehtiä.

Herätysliikkeet ilmoittavat tarvitsevansa lisää pappeja, kokoavat listan vihkimystä toivovista teologian maistereista ja vetoavat vielä piispoihin. Vastaus on torjuva, minkä seurauksena useita kymmeniä teologian maistereita vihitään muualla kuin omassa kirkossamme. Tilanne riistäytyy kirkon ohjauksesta.

Joku seurakuntapappi pidätetään virasta syrjinnän ja virkatehtävien laiminlyönnin perusteella. Seurakuntalaisten arvostama ja rakastama pappi kuitenkin jatkaa jumalanpalvelusten pitämistä ja kirkollisia toimituksia muissa kuin seurakunnan tiloissa ja kokoaa kuulijajoukkoa lisääntyvässä määrin. Näin jatkuu myös pappisoikeuksien menettämisen jälkeen. Samalla todetaan, että seurakunnan ”virallisten jumalanpalvelusten” kävijämäärä on kutistunut varsin pieneksi. Tunnustuksellisen toiminnan laajentuessa jumalanpalvelusseurakunta miettii taloudellisen kannatuksen kasvattamista uuden työntekijöiden palkkaamiseksi. Jotkut eroavat kirkosta voidakseen antaa varoistaan ainakin kirkollisveron verran enemmän uskonyhteisöilleen, joissa ikääntyvät rovastit saavat rinnalleen nuoria pappeja.

Korkeimmissa oikeusasteissa todetaan, että tasa-arvolakiin perustuva syrjintäsyyte raukeaa, koska laki ei koske jumalanpalveluselämää. Vakaumuksen vastaiseen toimintaan pakottanut kirkkoherra saa syytteen työpaikkakiusaamisesta. Sen seurauksena oikeusoppineet kiistelevät siitä, koskeeko uskonnon- ja omantunnonvapauden perusoikeus myös kirkon pappia, joka on toisinajattelija kirkon järjestysasiassa.

Luterilaisia uskonyhteisöjä on syntynyt useille paikkakunnille. Niitä johtavat tunnustukselliset papit, joista pieni osa on myös valtakirkon pappeja. Valtakirkossa pappisvirka vertautuu naisvaltaiseen, matalapalkkaiseen hoitoalaan, koska lähes kaikki papit ovat naisia. Kodeissa, kirkossa ja yhteiskunnassa on isää ikävä."

Toteammeko muutaman vuoden kuluttua asioiden menneen näin tai pitkälti näin? Vielä voidaan vaikuttaa asioiden kulkuun. Etenkin kirkon johtoon valituilla on mahdollisuus vaikuttaa.

Muutakin

Tänään seurakunnassamme alkoi tämän syksyn seurakuntatapahtuma - Apua ylhäältä. Tapahtuma jatkuu maanantaihin. Maallikot ovat tehneet suuren työn tapahtuman suunnittelussa ja tekevät toteuttamisessa. Toki seurakunnan työntekijätkin ovat mukana. Rukoilemme, että tapahtuma olisi Jumalan työn kanava - että uskoa syntyisi ja usko vahvistuisi. Joskus sanotaan, ettei enää ole tapahtumien aika. Ihmiset eivät tule tapahtumiin - tai vain ne tulevat, jotka ovat mukana seurakunnan tapahtumissa muutenkin. En usko, ettei tapahtumia enää tarvittaisi - vaikka nykyisin ne ovatkin usein pienempiä kuin joskus ennen. Tarvitaan perustyötä - jumalanpalveluksia, viikottaisia kokoontumisia, kirkollisia toimituksia. Mutta tarvitaan myös suurempia tapahtumia. Jos sillä, että valmistellaan ja mainostetaan tavallisesta enemmän, saadaan Sanan puhuteltavaksi edes muutama sellainen ihminen, joka ei muuten olisi tullut, paljon on saavutettu.

Tulimme eilen perheen kanssa Helsinkiin ja palaamme Vammalaan huomenna. Pojilla ja meillä Minnankin kanssa on lyhyt syysloma. Mukava on ollut olla vähän kauempana - kulkea samoilla kaduilla kuin kaksikymmentä vuotta sitten opiskeluaikana, katsella, mitä kaikkea kaupoissa on, miettiä, miksi Viapori antautui Suomen sodassa, vaikka mahdollisuus puolustautua olisi ollut. Illalla olimme seuraamassa HIFK-Jokerit -peliä. Suuria intohimoja peli ei synnyttänyt. Maakunnan miehen toive helsinkiläisten joukkueiden suhteen kun lähinnä on, että helsinkiläinen joukkue häviää. Toive toteutui.

Hienoa että on paljon muutakin kuin mistä tässä päiväkirjassa on lähinnä kirjoitettu.

Puolustussovan ratekia

Viime viikkoina olen saanut jonkin verran yhteydenottoja, joissa on kyselty halukkuuttani toiseen työhön. Tai joku ystäväni on kertonut tehtävästä, jota voisin hakea. Olen arvostanut kovin näitä yhteydenottoja. Tuntuu hyvältä, että toiset miettivät jaksamistani. Ymmärrän senkin, mitä jotkut ovat sanoneet: Eikö voimia, jotka nyt menevät näihin taisteluihin, kannattaisi käyttää jossakin muussa tehtävässä. Silti ajattelen, etten lähde nykyisestä työstäni. En ainakaan jos saan säilyttää ruumiin ja sielun voimat, jotka nyt tuntuvat olevan.

Antti Rokka Tuntemattomassa sotilaassa muotoili viisaan ajatuksen näin: "Kassoha sie. Tää asja on näi. Jos sie lähet juoksemaa, nii sie saat juossa Pohjalahel saakka. Kyl hää tulloo peräs, älä yhtää eppäile. Mut jos sie pysyt paikollais etkä lähe hitoilkaa, nii minkä hää tekköö? Et sie sovi hänen kansaa sammaa monttuu. Se on tään puolustussovan ratekia." Joudumme juoksemaan Pohjanlahdelle ja sen ylikin, jos lähdemme perääntymään teologisissa kysymyksissä. Joudumme luovuttamaan palan kerrallaan uskostamme ja opistamme ja lopulta on jäljellä kovin vähän tai jotakin muuta kuin uskoa Raamatun Jumalaan. Samansuuntaista ajattelen - tällä hetkellä ainakin - nykyisestä virastani. Siinä aion pysyä, mikäli se minusta riippuu.

Kaksi metsäkirkkoa ja kastejuhla

Tänään aamulla - tai oikeastaan eilen - sain pitää joukolle nuoria jumalanpalveluksen auringonpaisteessa metsässä komealla kalliolla. Reilu parikymmentä nuorta oli yötä Ritajärven rannalla mökissä ja teltoissa. Sunnuntain he tahtoivat aloittaa jumalanpalveluksella.

Päivällä oli kastejuhla. Siiri Cecilia pääsi osalliseksi, mitä Kristus on puolestamme tehnyt. Mukana oli paljon lapsia, jotka lauloivat iloisesti ja seurasivat pyhää toimitusta hämmästyttävän hiljaa. Juhlassa oli uskon ja rukouksen henki.

Illalla Kallialassa pidettiin metsäkirkko. Samassa paikassa kirkko on ollut jo seitsemänä syksynä. Ilta pimeni, nuotio paloi ja valaisi kallion kupeessa, oli lyhtyjä ja väkeä mukavasti koolla - ehkä vähän yli 100. Nämä ovat niitä papin juhlahetkiä. Seurakuntaa - myös lapsia ja nuoria - on koolla, lauletaan, rukoillaan ja kuullaan evankeliumia hyvästä Vapahtajasta.

Kirjoittelu jatkuu

Tämän päivän Satakunnan Kansan sunnuntailiitteessä oli haastattelu minusta (http://www.satakunnankansa.fi/). Juttu oli ok, varsinkin kun samassa yhteydessä oli Keijo Rainerman haastattelu. Melkoisen väännön vaati, että sanomisiani muutettiin sellaisiksi, että ne paremmin vastaavat, mitä tahdon sanoa. Tuntui, että minusta haluttiin antaa kuva, josta itsenikin oli vaikea tunnistaa itseäni. Kirjoitin toimittajalle - kun sain jutun ensimmäisen version luettavaksi - etten nyt sentään ihan noin jyrkkä, ehdoton ja kaiken tietävä ole. Toimittajalla oli varmaankin omat vahvat näkemykset, kuten minullakin omani. Toki olisin toivonut, että jutussa olisi ollut vielä joitakin minulle tärkeitä asioita, joita siinä ei ollut. Otsikko oli turhan dramaattinen - "Pastorin lähtölaskenta". Haastateltava ei juurikaan voi vaikuttaa jutun otsikkoon.

Tyrvään Sanomiin lähetin illalla oheisen kirjoituksen:

MUUTTUUKO JUMALAN TAHTO?

Paavo Riihivaara jatkoi keskustelua naispappeudesta (TS 14.10.). Hän kertoi luottavansa, että kirkolliskokous teki oikean ratkaisun avatessaan papinviran naisille. Hän muistutti, että kaikki piispamme hyväksyvät naispappeuden. Itse en pysty luottamaan näin varauksetta ihmisiin. Paavo Riihivaaran edustama ajatus johtaa helposti ajatukseen, että Jumalan tahto muuttuu ja ihmiset määrittelevät, mikä se milloinkin on. Reilu 20 vuotta sitten kirkkomme torjui naispappeuden. Oliko se silloin Jumala tahto ja nyt Jumala on muuttanut mieltään? Muuttuuko Jumalan tahto muissakin asioissa? Kirkkomme on pitänyt homosuhdetta Jumalan tahdon vastaisena elämäntapana. Jos ihmettä ei tapahdu, muutaman vuoden sisällä kirkossamme siunataan homoliitoja. Muuttuuko Jumalan tahto siis toiseksi, kun kirkon johto päättää, että homoliitto voidaan siunata? Ruotsin kirkossa piispat ovat jo päättäneet näin. Onko Jumalan tahto siis Torniossa toinen kuin Haaparannalla? Vai Suomenko piispat kertovat Jumalan tahdon? Turvallinen ratkaisu on uskoa, ettei Jumalan tahto muutu asioissa, joissa hän on ilmoittanut tahtonsa, lukea Raamattua, etsiä siitä Jumalan tahtoa ja pitäytyä siihen. Vaikeissa kysymyksissä hyvä opas voi olla kirkon pitkä perinne. Se torjuu naispappeuden. En jaksa uskoa, että kirkko olisi ollut väärässä kaksi tuhatta vuotta ja nyt valo olisi syttynyt.

Hyväksyisin mielelläni naiset papeiksi - ellei muutama Raamatun kohta haraisi vastaan. Paavali antaa Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille ohjeita jumalanpalvelukseen. Tässä yhteydessä hän kieltää naisilta puhumisen (1 Kor 14:33-38). Kaikkea puhumista hän ei kiellä, koska aiemmin hän kirjoittaa, että naiset voivat johtaa rukousta tai profetoida jumalanpalveluksessa. Paavali mainitsee kysymykset, joita naiset eivät saa esittää. Kysymyksiä teki juuri opettaja. Luontevin selitys on, että apostoli kieltää naisia opettamasta jumalanpalveluksessa. Paavali kirjoittaa, että tämä ohje on Herran käsky, siis Jeesuksen antama määräys. Ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle on myös ohjeita jumalanpalvelukseen. Niissäkin kielletään naista opettamasta jumalanpalveluksessa (1 Tim 2:11-12). Uusi testamentti ei puhu naisista seurakunnan paimenina. Opettaminen jumalanpalveluksessa on seurakunnan paimenen tehtävä. En väitä, että selitykseni on varmasti oikea, kylläkin mielestäni perustelluin. Jotkut toiset ovat käsityksistään niin varmoja, että haluavat työntää kirkon viroista ne, jotka ajattelevat tavallani.

Melkein kuulen jonkun sanovan: Voit pitää käsityksesi, mutta se ei saa näkyä. Mitä jos joku sanoisi siviilipalveluksen valinneelle: Voit pitää vakaumuksesi, muttei se saa näkyä - aseellinen palvelus alkaa pian. Se olisi karkeaa ja epäeettistä. Toivon, ettei kirkossa päädytä näin epäeettiseen ratkaisuun. Jos vakaumus on aito ja perusteltu, se näkyy.

Paavo Riihivaara kirjoittaa, että asetan ehtoja ja valikoin, kenen kanssa teen työtä. En vaadi, että papiksi vihittyjen naisten on väistyttävä sivuun. Minä väistän, ettei ristiriitatilanteita syntyisi. Pyydän, että voitaisiin ottaa huomioon käsitykseni, joka on sama kuin pääosalla maailman kristityistä. Tuntuu, että nyt luodaan pelisääntöjä, miten muutaman vuoden kuluttua kohdellaan pappeja, jotka eivät voi siunata homoliittoja. Annetaanko heidän toimia vakaumuksensa mukaan vai sanotaanko, että he syrjivät, ovat lain rikkojia ja heitä tulee kohdella sen mukaan?

Onko 3 % vähän?

Tämän aamun Aamulehdessä (www.aamulehti.fi) kerrottiin Taloustutkimuksen tekemästä tutkimuksesta: naispappeutta vastustaa noin 3 % suomalaisista. Asia oli uutisoitu etusivulla otsikolla "Naispappien vastustajia enää olematon joukko".

3 % tuntuu pieneltä joukolta. Mutta onko se aivan pieni? Omassa kotikaupungissani 3 % on noin 480 ihmistä. Ei aivan pieni joukko. Vammalassa tavallisena sunnuntaina jumalanpalvelukseen osallistuu noin 1,5 % kaupungin asukkaista. Koko maassa tavallisena sunnuntaina jumalanpalvelukseen osallistuminen on vielä heikompaa. Lehteen voitaisiin hyvin laittaa etusivun otsikko "Jumalanpalvelukseen osallistuu enää tuskin ketään". Suomalaisista 3 % on noin 150.000. Sekään ei ole aivan olematon joukko.

Viime vuodet ovat olleet sellaista naispappeuteen totuttamista, jopa painostamista, että tuskin monikaan, joka ilmoittaa torjuvansa naispappeuden, tekee sen kevyesti. Asiaa on mietitty, uskon, että usein Raamattua lukien. Suuren joukon mukana on helppo mennä miettimättä asiaa sen enempää. Poiketa suuresta joukosta vaatii yleensä perusteltua vakaumusta.

Varmaankin olemme tehneet viime vuosina virheen. Emme ole juurikaan puhuneet, miksi torjumme naispappeuden. Emme ole juurikaan opettaneet, mitä Raamattu asiasta opettaa. Jos emme opeta, mitä Raamattu opettaa kasteessa ja mitä luterilaisina siitä uskomme, luultavasti seuraus on, että hyvin monilla on kasteesta toisenlainen kuin luterilainen käsitys. Ehkä niidenkin joukko kasvaa, jotka pitävät oikeana ratkaisuna mennä kasteelle uudestaan. En tarkoita, että sivuasiasta - naispappeudesta - täytyy nyt tehdä pääasia. Pääasia on ilouutinen Jeesuksesta.

Aamulehden jutussa kerrottiin lyhyesti myös, että vain 2 % papeista ja kanttoreista vastustaa naispappeutta. Toimittaja lienee ymmärtänyt asian väärin tai sitten tutkimukset kertovat vääriä tuloksia. Vasta julkaistun tutkimuksen mukaan papeista noin 13 % torjuu naispappeuden, 2-3 % kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä naispappien kanssa. Esimerkiksi itse en kuulu viimeksi mainittuun joukkoon.

Tilasin jokin aika sitten netistä paidan. Sen selässä lukee "Truth is not determined by a majority vote" (totuutta ei määritellä enemmistöäänestyksellä). Lainauksen alla lukee Cardinal Ratzinger, siis nykyinen paavi. Toteamus, jonka ajatus pitäisi olla itsestäänselvyys kirkossa, on hyvä muistaa, kun lukee tutkimuksia ja niiden prosenttilukuja.

Pitäisikö luopua kengistä?

Torstain Tyrvään Sanomien mielipidepalstalla nimimerkki ihmetteli, että käytän kenkiä. Hän viittasi raamatunkohtaan, jossa Jeesus sanoo: "Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita. Älkää matkan varrella pysähtykö tervehtimään ketään." (Luuk 10:4). Hänen päättelynsä kulki ilmeisesti tätä rataa: Kun kerran käytän kenkiä - en siis välitä Jeesuksen käskystä - minun ei pitäisi välittää Paavalinkaan käskystä, joka kieltää naisia opettamasta seurakunnan jumalanpalveluksessa. Olen epäjohdonmukainen ja valikoin, mitkä Raamatun kohdat otan todesta, mitkä en.

Ehkä olisi viisaampi olla kirjoittamatta mitään nimimerkin kirjoituksesta. Silti kirjoitan. Ehkä monikin päättelee samaan tapaan kuin hän ja päätyy ajatukseen, että naispappeuden torjujat ovat valikoivat Raamattua mielensä mukaan.

Jeesuksen käsky, johon nimimerkki viittaa, on selvästi siihen tilanteeseen annettu, jossa joukko Jeesuksen seuraajia silloin oli. Jeesus lähetti heidät lähetystyöhön - luultavasti ensimmäisen kerran - ja antoi tätä matkaa varten mainitun käskyn ja muitakin käskyjä. Kun luemme Uutta testamenttia kokonaisuutena, emme löydä opetusta, että mainitulla tavalla kaikkien sananjulistajien kaikissa tilanteissa tulee toimia. Sellaista ohjetta ei löydy Apostolien teoista tai Paavalin kirjeistä eikä sellaista ohjetta Jeesus anna, kun hän puhuu muualla tehtävän toteuttamisesta, jonka hän on antanut seuraajilleen. Teemme Jeesukselle oikeutta, kun sanomme, että tämä käsky - käsky lähteä työhön ilman rahaa, laukkua ja jalkineita - ei ole kaikkia kristittyjä kaikkina aikoina koskeva käsky. Se oli käsky siihen tilanteeseen. Ehkä Jeesus tahtoi opettaa ensimmäisille oppilailleen heidän ensimmäisellä lähetysmatkallaan Jumalan huolenpitoa. Jumala pitää heistä huolta silloinkin, kun ei voi turvautua rahaan ja tavaraan.

Kun taas puhutaan paimenen virasta ja opettamisesta, koko Uusi testamentti näyttää puhuvan yhdenmukaisesti ja siten, että nyt ei ole kyse ohjeista vain tiettyyn tilanteeseen. Naiset eivät toimineet seurakuntien paimenina ja heitä - käsittääkseni juuri siksi etteivät olleet seurakunnan paimenia - kielletään opettamasta seurakunnan jumalanpalveluksissa. Näiden ohjeiden kirjoittajat näyttävät ainakin itse olevan sitä mieltä, että käsky, jonka he välittävät, on tarkoitettu kaikille kristityille kaikkina aikoina. Ajattelemmeko me niin - siis velvoittaako käsky meitä edelleen - siitä lienee kyse. Minusta turvallista on seurata niitä ohjeita, jotka Raamattu antaa ensimmäisille kristityille ja meille.

Emme osanneet kuvitella

Olin tänään tentissä. En ole vähään aikaan ollut. Aloitin syyskuussa kasvatustieteen perusopinnot. Kun ei vielä tiedä, mikä isona tulee. Tentti oli sikäli uusi kokemus, etten ole ennen tehnyt ryhmätenttiä. Ryhmän muodostin Matti Rusaman - toisen teologian maisterin ja hyvän veljen- kanssa. Tehtävämme oli vastata kahteen kysymykseen. Juttelimme, mitä vastaisimme, ja sitten toinen kirjoitti toisen esseen ja toinen toisen. Oli mukava hetki miettiä oppilaskeskeisyyttä kasvatuksessa ja kasvatustieteen akateemista opetusta 1600-1800 -luvulla.

Juttelin tänään oululaisen papin kanssa. Hän on siellä samankaltaisissa vaikeuksissa kuin minä täällä. Hänen tilanteessa on sikäli paljon vaikeampi, että hänelle on ilmoitettu päivä, jona messu naispapin kanssa tulee toimittaa. Vähän reilu kaksikymmentä vuotta sitten olimme tämän pastorin kanssa vasta valmistuneita ylioppilaita ja suorittamassa varusmiespalvelusta Sodankylässä samassa patterissa. Emme silloin osanneet kuvitella, millainen tilanteemme on kahdenkymmenen vuoden kuluttua. En olisi vuosi sitten uskonut, jos joku olisi kuvannut nykyisen tilanteen. Muutos on ollut hurja. Oli hyvä keskustella - vaikkemme mitään ratkaisua tilanteeseemme keksineet. Toivotimme toisillemme voimia ja hyvän Herramme siunausta. Totesimme, että meidät on nyt laitettu kantamaan tällaista ristiä.

Keskustelin tänään aika pitkään myös esimieheni Osmon kanssa. Hyvä keskustelu sekin.

Pappien työkokous

On arveluttavaa selvitellä julkisesti työkokousta - mitä tapahtui, puhuttiin ja sovittiin. Kun toinen ryhtyy tähän ja kertoo asioita jossain määrin epätarkasti tai jättää oleellista kertomatta, toisen täytyy puolustautua ja kertoa lisää.

Tänään jaetussa Tyrvään Sanomissa kirkkoherra Osmo Ojansivu kertoo pappien työkokouksesta, jossa sovittiin työvuorot tammikuun loppuun asti. Hän sanoo haastattelussa minun kieltäytyneen. Hän viittaa työvuorolistaan, jonka hän oli tehnyt ja jossa minut oli laitettu neljä kertaa toimittamaan messu yhdessä papiksi vihittyjen tai vihittävien naisten kanssa. On hyvä tarkentaa: En kieltäytynyt tekemästä töitä. Sanoin kokouksessa tekeväni niitä mielelläni enemmänkin. Kerroin voivani hyvin toimittaa messun yksin tai niin että maallikko on avustamassa ehtoollisen jaossa. En myöskään vaatinut, että papiksi vihittyjen naisten on siirryttävä sivuun, kun tulen paikalle. Sanoin, että minä väistän, jotta ongelmaa ei syntyisi. Toivoin, että jompikumpi näistä ratkaisuista kävisi. Kerroin, että yhdessä naispappien kanssa en voi toimittaa messua.

Nämä kerrottuani Osmo muutti työvuorolistaa siten, että toivomukseni otettiin huomioon. Ongelma tämä ei tuntunut olevan. Kirkkolain vastaisuudesta ei kokouksessa puhuttu tai siitä, että messun toimittaminen ilman minua tuntuisi jostakusta rangaistukselta, kuten haastattelussa sanotaan. Kysyin kokouksessa, sopiiko muutettu lista kaikille seurakuntamme papeille. Kukaan ei sanonut, ettei se sopisi. Näin asia on hoidettu seurakunnassamme tähänkin asti. Miksei tästä eteenpäinkin?

Haastattelussa toimintani sanotaan olevan sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää. Kun tätä asiaa lähestytään tasa-arvon näkökulmasta, tehdään suuri virhe. Toiminnassani ei ole kyse tasa-arvosta. Naiset ja miehet ovat erilaisia mutta samanarvoisia. Kyse on siitä, että yritän seurata, mitä Raamatusta luen ja mitä Raamatun äärellä olen oppinut oikeaksi. Vielä hetki sitten kirkkomme virallinen kanta mainittuun asiaan oli sama, joka minulla edelleen on. Puhe sukupuoleen kohdistuvasta syrjinnästä saattaa helposti outoon valoon myös ortodoksipapit ja katoliset isät, jotka hekin torjuvat naispappeuden. Ymmärrän eron heidän ja minun välillä - heidän kirkoissaan ei ole naispappeja. Silti naisten ja miesten tasa-arvoon vetoaminen tässä asiassa ymmärretään helposti niin, että ortodoksipapit ja katoliset isät vastustavat tasa-arvoa torjuessaan naispappeuden. Tai että heidän kirkkonsa syrjivät naisia.

Tyrvään Sanomissa haastattelussa toiminta sanotaan olevan lainvastaista ja mainitaa kirkkolaki. Tätä en ymmärrä. Kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä - siis kirkon omassa lainsäädännössä - ei ole kohtaa, jossa pappeja tai muita seurakunnan työntekijöitä vaaditaan hyväksymään kirkon uusi käsitys papinvirasta ja toimimaan sen mukaan. Mitään uutta lakia - siis tasa-arvolakia tai vastaavaa - yhteiskunnan puolella ei nyt ole säädetty. Jos aiemmin on voinut toimia tavallani ja jos aiemmin työvuorolistat on voinut tehdä niin kuin ne seurakunnassamme on tehty, miten näistä nyt - ilman uusia lakeja - olisi tullut laitonta? Piispainkokouksen toimivaltaan ei kuulu uusien lakien säätäminen, ei edes kirkon lainsäädäntöön. Eivätkä piispat voi antaa uusia, juridisesti päteviä tulkintoja yhteiskunnan laista.

Työkokouksessa esimieheni sanoi - kun asiaa kysyin - ettei hän tee tästä kokouksesta ilmoitusta piispalle. Hän sanoi, että asia tulee jossakin vaiheessa piispan tietoon - piispa varmaankin kysyy häneltä työvuorolistoista. Nyt haastattelussa hän kertoo saattavansa kieltäytymiseni piispan tietoon puhelimitse tai sähköpostitse.

Olen vaikeassa tilanteessa. Tuntuu, että minut laitetaan valitsemaan: virka ja työ Vammalan seurakunnassa tai toiminta, jonka ymmärrän Raamatun äärellä oikeaksi? Mielelläni ottaisin nämä molemmat. Jos toiset pakottavat valitsemaan, valitsen jälkimmäisen. Millaiseksi kirkkomme on muuttumassa, kun pappi laitetaan tällaisen valinnan eteen?

Muuttuuko Jumala?

Elämme suurta murrosta. Monet asiat ovat nyt toisin kuin vielä jokin aika sitten. Murros näkyy myös siinä, mitä ajatellaan Jumalasta. Ajatellaan, että Jumalan on oltava kuin meidän muokattavissamme. Hänen täytyy täyttää vaatimuksemme ja tarvittaessa hänet muokataan sellaiseksi. Hänen tahtoaan - mitä hän sanoo oikeasta ja väärästä - voidaan muuttaa sen mukaan, mikä nyt tuntuu oikealta. Ennen hän saattoi olla muuta, mutta nyt hänen on oltava sellainen, että hän tuntuu meistä hyvältä. Eikö tämä ole mieletöntä? Jos Jumala on, ei hän voi muuttua sen mukaan, mitä milloinkin ihmiset vaativat. Ei hänen tahtonsa voi muuttua meidän sopimuksestamme, että se on nyt toinen kuin joskus ennen.

Kristinuskon tulkinta, joka myötäilee edellä sanottua, nauttii nyt myötätuulta. Tai ehkä se ei nauti suurta ihmisten suosiota. Ehkä paremminkin kyse on siitä, ettei siihen kohdistu kovaa kritiikkiä, koska monet pitävät sitä niin harmittomana, ettei sitä kannata vastustaa. Kristinuskon tulkinta, joka myötäilee edellä sanottua, on saanut suuren sijan kirkossamme. Kuunnellaan toiveita ja vaatimuksia ja muokataan Jumalaa niiden mukaan. Karsitaan pois, mikä ei sovi ajan henkeen. Uskon, että jossakin vaiheessa kysymys totuudesta alkaa taas kiinnostaa enemmän ja suurempia joukkoja. Tajutaan, ettei kaikki puhe Jumalasta voi olla totta eikä Jumala muutu. Ne, jotka ovat muokanneet Jumalaa ihmisten toiveiden mukaan, ovat luultavasti silloin pitäneet puheensa. Kuka totuuden etsijä luottaisi niihin, joiden totuus on muuttunut sen mukaan, millaista totuutta milloinkin on toivottu.

Miten saamme tietoa Jumalasta, hänen tahdostaan tai miten hän suhtautuu meihin? Kristityt - ja etenkin luterilaiset kristityt - ovat vastanneet: Ainoa keinomme on Raamattu. Ajatuksemme, kokemuksemme tai tunteemme eivät tavoita Jumalaa, eivät varsinkaan sitä Jumalaa, joka ilmoittaa itsensä ristiinnaulittua ja ylösnousseena Herrana. Jumala puhuu ja ilmoittaa meille itsensä sanassaan. Raamatusta löydämme elävän Jumalan, hänen tahtonsa, tien hänen luokseen ja hänen ihmeellisen rakkautensa. "Sinun sanasi on totuus", rukoili Herramme. Kunpa tämä tuli ei sammuisi meidän keskeltämme. Voi olla, että nyt tämän tulen ääreen ei kokoonnu suuria joukkoja. Uskon, että tulee aika, jolloin kokoontuu.

Tällaistako ollut aina?

Tyrvään Sanomien mielipideosastolla tänään nimimerkki Tuleva vammalalainen kyseli, tehdäänkö Vammalan seurakunnassa muuta kuin kinataan naispappeudesta. Moni on kysellyt samansuuntaista. Moni seurakunnan työntekijä on valitellut sitä ristiriitaa, joka on tullut seurakuntaamme. Joku uudempi työntekijä on kysynyt, tällaistako tämä on ollut aina.

Tällaista ei ole ollut aina. Hieman yksinkertaistaten voi sanoa: Tällaiseksi tämä muuttui, kun kirkon johto ryhtyi parantamaan seurakunnan työilmapiiriä. Siihen asti ilmapiiri oli toisenlainen. Helmikuussa 2006 piispainkokouksessa käsiteltiin Mikko Heikan johtaman työryhmän raporttia "Työn johtaminen, työyhteisön kehittäminen ja työturvallisuus". Piispainkokous ei torjunut raporttia vaan piti sen peruslinjauksia oikeina ja aikoi palata siihen syyskuussa. Sen jälkeen alettiin puhua pakottamisesta, syrjinnästä - kuka siihen syyllistyy ja millä tavalla - kurinpitotoimista ja mahdollisista erottamisista. Tällaiset puheet eivät voi olla vaikuttamatta työilmapiiriin. Syyskuun kokouksessa piispat antoivat selonteon, johon he kirjasivat pitkälti sen, mitä Heikan työryhmän raportissa ja sen toimenpide-ehdotuksissa todetaan.

Toivoisin, että asiat voisivat olla kuten vielä vuosi tai runsas puoli vuotta sitten. Kunpa voisimme olla ilman tätä ristiriitaa. Kukin saisi toimia hyvällä omallatunnolla, vakaumuksensa mukaisesti ja keskittyä varsinaiseen työhön. Niin oli vielä runsas puoli vuotta sitten. Olisipa samalla tavalla puolen vuoden kuluttua.

Kyllä Vammalan seurakunnassa tehdään muutakin kuin kinastellaan naispappeudesta. Tehdään paljon muuta. Tehdään arvokasta työtä lasten, nuorten, aikuisten ja vanhempien parissa. Julistetaan yksinkertaista evankeliumia ja palvellaan. Naispappeusasia ei onneksi ole tässä työssä pääasia, ei edes sivuasia. Työyhteisössämme - tarkoitan seurakunnan työtekijöitä - on paljon hyvää, intoa ja yhteen hiileen puhaltamista. Työkokouksissa ei riidellä asiasta, joka on ollut paljon - liikaa - esillä.

Tämän päivän Tyrvään Sanomissa oli myös pieni juttu otsikolla "Rankista säästetään tammikuuhun". Jutussa kerrottiin, että pappien työvuorolista Vammalan seurakunnassa on tehty tammikuun loppuun asti eikä siinä ole messua, jota olisin toimittamassa yhdessä papiksi vihittyjen naisten kanssa. Jutun otsikko oli mielenkiintoinen. Mitähän toimittaja tarkoitti?

Rohkaiseva vaali

Porvoon hiippakuntaan valittiin uusi piispa. Suomen Teologisen Instituutin (www.teolinst.fi) pääsihteeri Henrik Perret sai kisassa hopeaa - hän pääsi toiselle kierrokselle ja sai äänistä hieman vajaan kolmanneksen. Hän ilmoitti ennen äänestyksiä, ettei tulisi vihkimään naisia papeiksi, koska ei löydä tälle Raamatusta perusteita. Henrik Perretin esiintymistä tiedotusvälineissä oli ilo seurata. Rauhallista, harkittua, Raamatusta ja luterilaisesta uskosta nousevaa. Hienoa - ja varmasti monia hämmentävää - että tällainen pappi saa kolmanneksen yhden hiippakunnan äänistä. Emme ole pieni, häviävä joukko. Hyvän Jumalan siunausta myös virkaan valitulle Gustav Björkstrandille.

Hyviä kirjoituksia

Eilen paikallislehti Alueviestissä (www.alueviesti.fi) oli muutama kirjoitus aiheesta, jota näillä sivuilla on käsitelty. Ritva Piiroinen ja Pauli Poussa kirjoittivat maltillisesti, harkitusti. Tuntui hyvältä lukea heidän kirjoituksiaan - vaikka molemmat kertoivat tehneensä kyseisessä asiassa toisen ratkaisun kuin minä. Molemmat toivoivat tilaa seurakunnissa myös niille papeille, jotka edelleen torjuvat naispappeuden. He pitivät todellisena suvaitsevaisuutena, että suvaitaan toisellakin tavalla ajattelevia ja toimivia. He muistuttivat, ettei tämä ole vain pappien asia - se koskee syvästi myös seurakuntalaisia.

Ritva Piiroinen kysyi, miksi tästä asiasta on tehty tasa-arvo- ja arvovaltakysymys ja miksi tasa-arvolain nimissä luterilaiset papit pakotetaan hyväksymään alttariyhteys naispappien kanssa, vaikka ortodoksipapit saavat toimia perinteensä mukaan. Hyviä kysymyksiä kirjoituksessa oli muitakin.

Pauli Poussa muistutti, ettei piispainkokouksen selonteko ole oikeudellisesti sitova ohjeistus. Työvuorot voidaan edelleen järjestää niin, että turhat ristiriidat vältetään. Poussan mukaan Vammala voisi olla tässä asiassa hyvä esimerkki muillekin. Molemmat kirjoitukset päättyivät samankaltaiseen toiveeseen: tarvitaan rauhanomaisia ratkaisuja, että seurakunta voi keskittyä varsinaiseen tehtäväänsä - evankeliumin julistamiseen.

Viime viikon Alueviestissä Erkki Koskenniemi kysyi Vammalan sosiaalidemokraattien seurakuntavaalien työryhmän puheenjohtajalta, ovatko todella kaikki sosiaalidemokraattien listan ehdokkaat sitoutuneet antamaan minulle ja Markus Malmivaarelle potkut, mikäli he pääsevät ratkaisemaan asian. Näin puheenjohtaja kaksi viikkoa sitten kirjoitti. Vastausta kysymykseen lehdessä ei ollut. Onko vaikeneminen myöntämistä? Vai onko kyse siitä, että tuli kirjoitettua sellaista, mitä ei olekaan kysytty? Ja nyt on parempi olla hiljaa kuin myöntää, että tuli kirjoitettua liikaa. Sellaistakin olen kuullut.

Heikkoja perusteluja

Viime sunnuntain Turun Sanomissa oli juttu naispappeudesta. Jutussa haastateltiin myös kuopiolaista kappalaista, teologian tohtori Kari Kuulaa. Kuulan lausunnoissa oli paljon omituista.

Kuula toteaa, että "alussa naiset saarnasivat miesten kanssa, mutta toinen ja kolmas kristittyjen sukupolvi alkoivat työntää naisia marginaaliin". Mistä ihmeestä Kuula tietää tämän? Onko hänellä tietoa, jota meillä muilla ei ole? Vanhimmat lähteet, jotka kertovat seurakuntien elämästä, ovat Paavalin kirjeet. Niistä yksi on Ensimmäinen kirje korinttilaisille. Tässä kirjeessä - kuten muissakin - Paavali kertoo naisten aktiivisesta toiminnasta seurakunnassa. Tätä Paavali ei vastusta. Päinvastoin. Kuitenkin hän tekee tämän rajauksen: naisten ei tule puhua seurakunnan kokouksissa (1 Kor 14:33b-36). Seurakunnan kokouksilla Paavali tarkoittaa nimenomaan kokouksia, joissa on ehtoollinen. Kirjeen 11. luvussa hän opettaa upeasti ehtoollisesta. Luontevin selitys on, että kielto puhua tarkoittaa kieltoa opettaa, koska samassa kirjeessä Paavali sallii, että naiset johtavat rukousta ja profetoivat seurakunnan kokouksissa. Kun siis vanhin käytettävissä oleva lähde kertoo, ettei naisten tule saarnata jumalanpalveluksissa, mistä ihmeestä Kuula tietää, että naiset alunperin saarnasivat, se oli sallittua ja että vasta joskus myöhemmin naisilta tämä oikeus evättiin. Uudessa testamentissa ei ole nuorempiakaan kohtia, joissa kerrottaisiin naisten toimineen seurakuntien paimenina ja tehneen, mitä Kuula väittää heidän tehneen.

Jutun mukaan Kuula lienee sitä mieltä, että kyseinen kielto on lisätty Ensimmäiseen kirjeeseen korinttilaisille joskus myöhemmin. Sellaista käsikirjoitusta ei kuitenkaan ole, josta kyseinen kohta puuttuisi. Että jossakin käsikirjoituksessa kielto on toisessa kohtaa, siitä ei ole mitenkään välttämätöntä päätellä, ettei kieltoa ole alunperin ollut ollenkaan. Päättely, että kielto on Paavalin alkuperäistä tekstiä mutta tullut jonkin kopioijan toimesta väärään kohtaan, on paljon perustellumpi.

Kuula ottaa kantaa myös kohtaan, joka on Ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle. Kohdassa kielletään naista opettamasta miestä (1 Tim 2:12). Käsittääkseni Kuula on sitä mieltä, että tämä tarkoittaa kaikkea mahdollista opettamista eivätkä sitä noudata sen enempää naispappeuden kannattajat kuin vastustajat. Kohta on osa suurempaa kokonaisuutta, jossa annetaan ohjeita jumalanpalvelukseen. Eikö luontevinta ole ajatella, että tässäkin naisten opetuskielto koskee jumalanpalvelusta. Seurakunnan paimenen tehtävä on opettaa jumalanpalveluksessa.

Kuulan selityksiä lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että täytyy keksiä selityksiä - vaikka huonosti perusteltuja - joiden avulla voidaan tehdä, mitä ajan henki vaatii tekemään.

Helppoa jos halua on

Tänään Tyrvään Sanomissa kerrottiin jonkun - nimeä ei kerrottu - soittaneen lehden toimitukseen ja olleen sitä mieltä, että seurakunnassa, jossa on useita naispappeja, on ylivoimaista laatia sellaisia työvuorolistoja, etteivät naispapit ja naispappeuden torjujat olisi toimittamassa samaa messua. Minäkin olen joskus - kirkkoherran sijaisena - tehnyt työvuorolistoja ja tiedän, ettei asia ole niin kuin soittaja oli väittänyt. Jos halua on, työvuorolistat on aika helppo tehdä mainitulla tavalla. Jos halua ei ole, sitten asia on vaikea tai mahdoton. Joissakin seurakunnissa on päädytty ratkaisuun, että messun toimittaa pääsääntöisesti vain yksi pappi. Näissä seurakunnissa tätä ratkaisua ei ole tehty sen ongelman takia, josta olen kirjoittanut tällä sivulla. On käsittääkseni haluttu säästää työvoimaa. Yksi pappi toimittaa messun ja hänellä on avustajina tehtävään valittuja ja koulutettuja maallikkoja tai muita seurakunnan työntekijöitä. Tätäkin ratkaisua voidaan käyttää, jos työvuorolistan tekeminen tuottaa jonkin sunnuntain osalta vaikeuksia. Olenkin ilmoittanut, että voin milloin tahansa toimittaa messun yksin - siis ainoana pappina ja niin että pyydän avuksi maallikkoja - ettei sanottaisi minun laistavan töitä. Toisaalta olen sanonut, ettei naispappien tarvitse väistää minua - minä voin väistyä tarvittaessa sivuun - ettei sanottaisi minun työntävän naisia tieltäni sivuun.

Tuntuu, että naispappeudesta on nyt tehty aivan liian suuri asia ja naispappeuden torjumisesta aivan liian suuri ongelma. Jos halua on, asiat pystytään hoitamaan sovussa ja niin, että nekin, jotka torjuvat naispappeuden, voivat keskittyä papin varsinaiseen työhön. Onhan siihen pystytty monissa seurakunnissa tähänkin asti. Miksei tästä eteenkin päin? Papin varsinainen työ on julistaa evankeliumia Jeesuksesta. Kunpa siihen saisi keskittyä.

Vai onko kyse siitä, että meidät juuri halutaan pois seurakunnista? Koetaanko meidät ongelmana kirkon imagolle? Ja imagon parantaminen vaatii, että muutama tasa-arvon vastustajaksi leimattu pappi saa mennä.

Upea juhla

Eilen juhlittiin Erkki Koskenniemen 50-vuotispäivää Karkun evankelisella opistolla. Eki on ollut parhaita ystäviäni - keskustelukumppani, tukija, taistelutoveri vailla vertaa. Oli hieno, rohkaiseva juhla. Joku sanoi, ettei ole pitkään aikaan tai koskaan ollut niin hauskoilla syntymäpäivillä. Muuan alta kymmenvuotias halusi mennä juhlan aikana hetkeksi juhlasalista eteiseen ja perusti tätä vanhemmilleen sillä, että juhlasalissa aikuiset nauravat niin kovaa. Oli hyviä puheenvuoroja. Muisteltiin menneitä, katsottiin eteenpäin. Kuultiin yksinkertaista evankeliumia, sitä mikä on pääasiamme: Kristuksen tähden taivas on auki, synnit on annettu anteeksi ja olemme Jumalan lapsia. Pelattiin jalkapalloa. Aleksi Kuokkanen - nuori teologi, Ekin teologikurssin käynyt - näytteli Ekiä. Loistava esitys. Mukana oli paljon nuoria ja nuoria aikuisia lapsineen. Jumala on siunannut työtä, jota Erkki on tehnyt. Olli - Ekin veli - kuvasi puheessaan päiväsankarin jokaista vuosikymmentä jollakin lauseella. Meneillään olevaa hän kuvasi lainauksella Apostolien teoista: "Mutta jollekin saarelle meidän täytyy viskautua" (Apt 27:26). Se on monien tunto. Emme tiedä, mitä tulevaisuus tuo. Tahdomme elää kirkossa, johon meidät on kastettu ja joka on meille rakas, ja rakentaa sitä. Joutuu kysymään, tahtovatko tätä ne, jotka nyt johtavat kirkkoamme. Luotamme, että hyvä Herramme johdattaa meitä ja vie sinne ja sitä reittiä, jonka hän katsoo hyväksi. Uskomme, että löytyy Jumalan suunnitelman mukainen ratkaisu.

Juhlapäivä päättyi messuun. Tietysti messuun - Ekin näky on ollut ohjata nuoria ja vanhempia juuri sanan ja sakramentin ääreen. Niissä Jumala toimii ja tekee työtään.

Omassa puheenvuorossani muistelin teologipiiriä, jota Eki opiskeluaikani veti: "Olet Eki toiminut niin kuin piirissä opetit. Teologia on tärkeää, kiinnostavaa, kivaa. Olet hankkinut teologista tietämystä, pätevyyttä paljon. Ja koko ajan olet tehnyt käytännön työtä. Teologia on sitä varten, että moni pääsisi taivaaseen. Että kirkko uudistuisi. En tiedä toista, jolla on pätevyys kahden tieteenalan professoriksi ja joka jaksaa opettaa nuoria, valvoa nuorten kanssa, vastata nuorten kysymyksiin, vetää ripareita. En vähättele muita virkoja. Silti sanon: Arvostan valtavasti juuri sitä, mitä teet. Olen ollut huolestunut niistä hauista, joita olet viime aikoina tehnyt. Jatkan rukousta, että hyvä Herramme pitää sinut tässä työssä, joka on niin valtavan arvokasta."