Toinen päättää, ketä on tuettava

Kotimaan verkkolehdessä www.kotimaa24.fi kerrottiin eilen, että kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki ei myöntänyt taloudellista tukea nuorisotyötä tekeville kristillisille järjestöille, jotka viime syksynä olivat mukana Älä alistu -kampanjassa tai joiden ministeri ajatteli olleen mukana. Näitä järjestöjä olivat Suomen ev.lut. Kansanlähetys ja Svenska Lutherska Evangeliföreningen. Ilmeisesti ministerin mielestä erityisen paheksuttavaa kampanjassa oli Anni-nimisen nuoren naisen tarina. Hän kertoo olleensa lesbo mutta nyt vapautuneensa siitä, seurustelevansa nuoren miehen kanssa ja aikovansa solmia tämän kanssa avioliiton.

Taloudellisen tuen myöntämättä jättäminen on tottakai herättänyt paljon keskustelua. Minua ihmetyttää eniten, miksi kulttuuri- ja urheiluministeri ylipäänsä jakaa avustuksia järjestöille. Siis ensiksi kerätään rahaa - tai pakotetaan kansalaiset antamaan, verot täytyy maksaa - sitten joku ottaa nämä rahat haltuunsa ja päättää, mihin hän haluaa antaa rahaa ja mihin ei. Tällä kertaa ministeri jakoi 2,7 miljoonaa euroa. Miksi näitä veroja ei jätetä kokoamatta ja kukin antaisi tukensa sinne, minne tahtoo antaa? Eikö nykyinen käytäntö tarkoita, että meitä kansalaisia pidetään tyhminä ja toisen täytyy meidän puolestamme ratkaista, mitä järjestöjä pitää tukea ja mitä ei? Ymmärrän toki, että niistä, jotka saavat päättää toisten rahojen käytöstä ja ohjata rahoja sinne, minne haluavat ja mikä palvelee heidän päämääriään, tämä käytäntö voi olla oikein hyvä. Toivon, että tällaisesta käytännöstä päästäisiin pian. Ehkä pakko tulee konsultiksi. Kun rahat ovat entistä lujemmassa - ja epäilemättä tulevaisuudessa ovat - tällaisista kummallisista tavoista luovutaan.

Tietysti yhteiskunnalla on tehtäviä, joihin täytyy koota varoja kansalaisilta, haluavat nämä sitä tai eivät. Monenkirjavien järjestöjen, jotka tekevät työtä nuorten parissa, tukeminen ei ole tällainen tehtävä. En tarkoita, että meidän pitäisi saada pitää rahamme ja käyttää ne itsemme viihdyttämiseen. Varmasti meidän pitäisi jakaa omastamme enemmän kuin jaamme. Mutta meidän pitäisi saada myös itse päättää, mihin tarkoitukseen annamme.

Kahdet vaalit

Eilen oli Kuopion hiippakunnan piispanvaalin ensimmäinen kierros. Kaksi selvästi eniten ääniä saanutta oli professori Miikka Ruokanen ja pääsihteeri Jari Jolkkonen. Molempien toiselle kierrokselle päässeiden on mediassa kerrottu edustavan selvästi konservatiivisempaa teologiaa kuin nykyisen Kuopion piispan. En tunne Miikka Ruokasta ja Jari Jolkkosta hyvin mutta sen verran tunnen, että varmaankin edellä sanottu pitää paikkansa.

Miksi piispanvaalissa äänestetään tiettyä ehdokasta, siihen on monia muitakin kuin teologisia syitä. Silti ajattelen, että Kuopion piispanvaali kertoo hiippakunnan halusta kulkea toisenlaista tietä kuin mille piispa Wille Riekkinen on halunnut hiippakuntaansa opastaa. Tämä on hyvä merkki. Samaan tapaan voi tulkita Espoon piispanvaalin, joka käytiin vasta. Valituksi tuli kirkkoherra Tapio Luoma, jonka teologia on käsittääkseni selvästi konservatiivisempaa kuin edellisen Espoon piispan. Myös Mikkelin ja Tampereen hiippakunnassa on teologialtaan konservatiivisempi piispa. Ehkä Lapuallakin. Kunpa tuntisin kirkkomme piispoja paremmin. Onko siis piispakunnassa enemmistö niitä, joiden linja merkittävissä teologisissa kysymyksissä on toinen kuin esimerkiksi arkkipiispa Kari Mäkisen? Toinen asia on, vaikuttaako tämä kirkkomme linjauksiin ja ratkaisuihin.

En tunne Kuopion hiippakuntaa, mutta minusta tuntuu, että se valitsee piispakseen Jari Jolkkosen. Voi olla, että hän tuntuu turvallisemmalta ja luterilaisemmalta valinnalta. Onko hän näitä, siihen en oikein osaa ottaa kantaa. Tuntisinpa myös piispaehdokkaita paremmin. Miikka Ruokasta opin hiukan tuntemaan arkkipiispan vaalin aikana. Hänestä voisin sanoa useita hyviä asioita.

Maassamme käydään toisiakin vaaleja. Tasavallan presidentti valitaan ensi sunnuntaina. Vaaliin liittyvissä keskusteluissa on ollut humoristisiakin piireitä. Muusikko Mikko Kuustonen tukee innokkaasti Pekka Haaviston valintaa. Hän esiintyi televisio-ohjelmassa, jossa - jos ymmärsin oikein - keskusteltiin ylilyönneistä, harkitsemattomista lausunnoista, vääristä puheista, ikävästä vähättelystä ja vihapuheista sosiaalisessa mediassa liittyen presidentin valintaan. Keskustelussa tietysti paheksuttiin näitä. Mikko Kuustonen puolusti Pekka Haavistoa, jonka kykenevyyttä puolustusvoimien ylipäälliköksi on epäily sen takia, ettei hän ole suorittanut varusmiespalvelusta. Mikko Kuustonen sanoi televisio-ohjelmassa, ettei armeijassa opi muuta kuin syömään munkkeja ja harrastamaan itsetyydystä niin, etteivät toiset huomaa sitä. Ylilyönteihin, harkitsemattomiin lausuntoihin, vääriin puheisiin ja ikävään vähättelyyn ei tarvittu sosiaalista mediaa. Televisiokeskustelu, joissa näitä vastustettiin, oli hyvä foorumi näille.

Voisiko jumalanpalvelusyhteisö olla osa paikallisseurakuntaa?

Kotimaan verkkolehdessä julkaisiin eilen juttu, jossa kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo miettii jumalanpalvelusyhteisöjen toimintamahdollisuuksia osana paikallista seurakuntaa. Mielenkiintoinen asia. Juttu löytyy osoitteesta www.kotimaa24.fi.

Viime vuosina luterilaisen kirkkomme sisäpuolella tai sen liepeillä on syntynyt kymmeniä jumalanpalvelusyhteisöjä. Epäilemättä niitä syntyy lähivuosina huomattava määrä lisää. Yhteisöt ovat erilaisia ja syntyvät eri tarpeista. Itse tunnen parhaiten niitä yhteisöjä, joiden pyrkimys on pitää kiinni Raamatusta ja luterilaisesta uskosta. Nämä yhteisöt eivät niinkään ole jotakin uutta - ennemmin perinteistä luterilaisuutta ja jumalanpalveluselämää. Ei kuitenkaan tee oikeutta näille yhteisöille pitää niitä perinneliikkeinä. Mukana on hämmästyttävän paljon lapsia, nuoria ja perheitä. Yhteisöt ovat usein nuorekkaita, ulospäinsuuntautuvia ja uusia mukaan kutsuvia.

Ehkä olisi oikein hyvä, että nämä jumalanpalvelusyhteisöt olisivat osa kirkomme paikallisseurakuntaa. Ja että näin ei olisi vain puheissa vaan yhteys olisi syvempää. Ainakin pääosa näiden yhteisöjen jäsenistä on kirkkomme paikallisseurakuntien jäseniä. Se, että jumalanpalvelusyhteisö olisi osa paikallista seurakuntaa, voisi merkitä hyvää niin yhteisölle kuin seurakunnalle. Minustä tätä asiaa kannattaisi selvittää. Vielä ei varmaan ole liian myöhäistä. Löytyisikö ne kirkkomme johtajat ja herätysliikkeidemme johtajat - usein yhteisöt ovat jonkin tai joidenkin herätysliikkeiden toimintaa - jotka yhdessä miettivät, mitä asian hyväksi voidaan tehdä, ja tekevät?

Tietenkään ei voida toimia niin, että syntyneet ja syntyvät jumalanpalvelusyhteisöt otetaan osaksi paikallisseurakuntaa ja niitä ryhtyy johtamaan seurakunnan kirkkoherra tai Jukka Keskitalon haastattelussa mainittu rovasti. Ja kirkkoherra tai rovasti päättää, miten jumalanpalvelusyhteisöissä toimitaan ja ketkä niissä toimittavat jumalanpalvelukset. Jumalanpalvelusyhteisöille ei voi sanella, että niissä täytyy hyväksyä naispappeus ja homoseksuaaliset suhteet. Jos yhteyttä yritetään rakentaa näin, ei kannata edes yrittää. Mutta voitaisiinko toimia niin, että jumalanpalvelusyhteisöillä, jotka poikkeavat joissakin asioissa kirkkomme viimeaikaisista linjauksista, olisi paikallisseurakunnassa tilaa ja niiden annettaisiin elää ja toimia sen mukaan, miten niissä ymmärretään Raamattua. Puolin ja toisin etsittäisiin ratkaisuja, joissa kunnioitus näkyy. Kaikessa kirkomme toiminnassa - myös jumalanpalvelusyhteisöissä - tulisi tietysti pysyä luterilaisen uskon sisäpuolella.

Jumalanpalvelusyhteisöt tulevat toimeen ilman kiinteämpää yhteyttä kirkkomme paikallisseurakuntiin. Varmasti paikallisseurakunnat elävät ilman jumalanpalvelusyhteisöjäkin. Silti ajattelen, ettei varmaankaan olisi huono asia, että jumalanpalvelusyhteisöt olisivat osa paikallista kansankirkkomme seurakuntaa.

Lappiin hiihtämään

Mitä jos lähtisit muutaman viikon kuluttua Enontekiölle? Siellä on kirkkaat hanget ja paljon latuja. Voi juoda kahvit autiotuvassa, on lepoa, rauhaa ja mukavaa seuraa. Lasketellakin voi, suksilla tai laudalla. Lapsille on omaa ohjelmaa. Joka päivä ollaan myös Sanan äärellä. Majoittuminen, ruokailut, saunominen ja yhdessäolo sisätiloissa on retkeily- ja leirikeskus Hetan Kodalla (www.hetankota.fi).

Matkaan lähdetään lauantaina 25.2. ja paluu on seuraavana lauantaina 3.3. Matkanjohtajina ovat Pentti ja Liisa Rantanen sekä tämän nettipäiväkirjan pitäjä. Kysy lisää minulta (puh. 045 359 7772) ja ilmoittaudu Karkun evankeliselle opistolle (puh. 03 513 4151). Matka täysihoidolla maksaa aikuisilta 450 euroa. Opiskelija-alennus on 25% ja lapsialennus 50%.

Olet lämpimästi tervetullut!

Pitäisikö liittyä Natoon?

Yhteiskunnalliset kysymykset kiinnostavat, samoin sotilaalliset, vaikka olen molemmissa aivan amatööri. Sotilas olen sen verran, että olen reserviupseeri ja osallistunut aika moniin kertausharjoituksiin. Tänään alkaneissa presidentinvaaleissa valitaan myös maamme puolustusvoimien rauhanajan ylipäällikkö.

Ehdokkailta on kysytty, miten pitäisi valmistautua Suomen puolustamiseen tilanteessa, jota ei toivottavasti koskaan tule. Ehdokkaat ovat pitkälti samaa mieltä: Nykyiset ratkaisut ovat hyvät. Suomi kykenee tarvittaessa omin voimin nykyisen kaltaisella armeijalla puolustamaan itsenäisyyttään. Pieniä painostuseroja ehdokkaiden välillä on.

Olen samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä nykyiset ratkaisut eivät toimisi, eivät hyvin ainakaan, siinä tilanteessa, että suurvalta-armeija hyökkäisi Suomeen. Mitä pidemmälle tulevaisuuteen mennään, varmaankin sitä huonommin ne toimisivat. Sota on yhä teknisempää, sitä käydään yhä hienommilla laiteilla. Jolla varaa niihin, sen ylivoima on murskaava verrattuna armeijaan, jolla ei ole varaa suuriin määriin hyvin kallista tekniikkaa. Näin on nimenomaan sodassa, jota armeijat käyvät niin kuin ne ovat perinteisesti sotineet. Suomella ei tietenkään ole varaa siihen, mihin suurvallalla on.

Suurvalta-armeija käyttää satelliitteja, tiedustelulentokoneita ja yhä tehokkaampia tutkia. Näiden avulla se pystyy selvittämään vastustajan joukkojen sijainnin, jopa yksittäisen sotilaan sijainnin, tai johtamispaikat hämmästyttävän tarkasti. Kohteisiin, jotka ovat ratkaisevia, voidaan kohdistaa hirvittävän tehokas ja tarkka tuli. Meidän tiedustelumme on lähinnä sen varassa, mitä maastossa liikkuvat tiedustelupartiot havaitsevat. Se on aika vähäistä. Suurvalta-armeija pystyy ottamaan nopeasti ilmatilan haltuun alueella, jota puolustaa muutama Hornet-hävittäjä ja aika vähäinen määrä ilmatorjuntaohjuksia. Jos hyökkääjä hallitsee Suomen ilmatilaa, joukkojen siirtyminen paikasta toiseen on äärimmäisen vaikeaa tai mahdotonta. Siirtyvät joukot voidaan tuhota iskuilla ilmasta eikä sotaa voida käydä ilman joukkojen siirtymistä. Suurvalta-armeija pystyy toimimaan pimeässä. Sillä on paljon erilaisia pimeänäkölaitteita. Jos toisella puolella niitä ei ole tai on vain hyvin vähän, sillä, jolla pimeänäkölaitteita ei ole, lienee yhtä hyvät mahdollisuudet voittaa perinteisessä sodassa kuin divaritason jalkapallojoukkueella, joka aloittaa pelin huippuhyvää maajoukkuetta vastaan tilanteella 0-15. Divarijoukkue on tässä tapauksessa kotijoukkue.

Viime vuosina käydyissä sodissa aika hyvätkään armeijat eivät ole pärjänneet tavanomaisessa sodassa suurvalta-armeijaa vastaan. Irakin armeija lyötiin muutamassa päivässä. Lienee vaikea esittää perusteluja, miksi Suomen tilanne olisi aivan toisenlainen ja meidän armeijamme kykenisi taistelemaan tasaväkisesti, vaikka hyökkääjä olisi tiedustelussa valtavasti edellämme, se hallitsisi ilmatilaamme, sen tulivoima olisi paljon suurempi ja se pystyisi toimimaan suurin joukoin pimeässä.

Jos nykyiset ratkaisut eivät toimi, mitä pitäisi tehdä? Monet ovat sitä mieltä, että pitäisi liittyä Natoon. Se on perusteltu ratkaisu. Kriisitilanteessa Naton jäsen saa tiedustelutietoa, jota välttämättä tarvitaan ja jota tiedustelupartiot eivät voi antaa. Natoon kuuluvan maan ilmatilaa hyökkääjä ei ota helposti haltuun. Nato kykenee järjestämään jäsenilleen sellaista sotateknologiaa, jota tulevaisuudessa yhä enemmän tarvitaan ja johon Suomen kaltaisella maalla ei yksin ole varaa. Varmasti Natoon kuuluminen olisi myös pelote sille, joka mahdollisesti suunnittelee Suomeen tunkeutumista.

Puheet Euroopan yhteisestä puolustuksesta ovat puheita, joita moni mielellään kuuntelee mutta jolla ei varmaan ole toteutumismahdollisuuksia. Suuri osa Euroopan Unionin maista kuuluu Natoon eivätkä nämä maat ole halukkaita rakentamaan rinnakkain kahta puolustusjärjestelmää. Se on ymmärrettävää. Olisi hyvin kallista pitää yllä, harjoituttaa ja kehittää kahta järjestelmää eikä uusi järjestelmä toisi Natoon kuuluville maille mitään merkittävää uutta hyvää.

Ehkä on myös toinen vaihtoehto. Viime vuosina ja vuosikymmeninä aika pienetkin sissiarmeijat ovat taistelleet hyvin suurvalta-armeijoita vastaan ja tuottaneet niille suuria tappioita, jopa voittaneet sotia. Neuvostoliitto joutui lähtemään Afganistanista, Yhdysvallatkin pärjää siellä huonosti, vaikka sissejä on varsin vähän eikä heillä ole huippuvarusteita ja -koulutusta. Satelliiteista, ilmatilan hallinnasta, pimeänäkölaitteista ja muusta hienosta teknologiasta ei ole ratkaisevaa hyötyä, koska niiden avulla ei näe toisen pään sisälle eikä voi selvittää, kuka on sissi ja kuka ei. Jos Suomi ei liity Natoon, ehkä armeijaa pitäisi kehittää tähän suuntaan. Vahvan sissiarmeijan pelote on suuri. Jos suurvallan päättäjät tietävät, että he joutuvat taistelemaan 100.000 sissiä vastaan, joilla on hyvä koulutus, halu taistella ja hyvät tällaisen sodan vaatimat aseet, päätös luultavasti on, ettei sellaiseen maahan lähdetä. Eikä varsinkaan jos kansa maassa varsin yksimielisesti tukee taistelua maahan tunkeutujia vastaan, koska se haluaa sellaisen yhteiskunnan, joka sillä oli ennen hyökkääjiä. Sota on aina pahaa ja raskasta, sissisota on sitä erityisesti. Ja tällainen sodankäynti olisi joltakin osin kansainvälisiä sopimuksia vastaan. Käsittääkseni niiden mukaan sotilaat eivät saa olla siviilivaatteissa.

Teki mieli kirjoittaa näitä ajatuksia, kun olen seurannut mahdollisten tulevien armeijan ylipäälliköiden vastauksia maanpuolustukseen liittyviin kysymyksiin. Tietysti paljon tärkeämpää kuin miettiä varautumista tilanteeseen, joka tuntuu kaukaiselta - ja varmasti onkin - on rukoilla rauhan puolesta. Varsinkin se on kristityn tehtävä. Tehtävämme on rukoilla rauhaa myös sinne, missä sitä ei nyt ole. Uskon, että monien suomalaisten rukouksilla rauhan puolesta on ollut suuri merkitys. Ne ovat vaikuttaneet siihen, että olemme saaneet elää pitkään rauhassa. Rukoukset ovat vaikuttaneet myös meihin itseemme. Haluamme elää rauhassa ja olemme valmiita tekemään ja uhraamaankin paljon sen hyväksi, että rauha säilyisi.

Tiedämme paljon

Kaksi päivää sitten alkoi vuosi 2012. Tuollainen vuosiluku tuntui koulussa joskus 1970-luvulla todella kaukaiselta. Mitä tiedämme alkaneesta vuodesta - millainen se on?

Emme tiedä, saammeko elää tämänkin vuoden vauraudessa, johon olemme tottuneet. Emme tiedä, suoritammeko maksumme vielä vuoden lopussa euroilla ja senteillä. Emme tiedä, saammeko elää rauhassa. Tai missä kukin meistä on vuoden kuluttua tai kuka meistä elää, kun opettelemme kirjoittamaan päiväyksiin 2013? Emme tiedä, saammeko tai saavatko rakkaamme olla terveitä. Emmekä sitäkään, onko tämä maailma vielä olemassa, kun tämä vuosi päättyy.

Mutta tiedämme paljon tai ainakin tarpeeksi. Tiedämme tärkeimmät asiat. Tämä maailma on Jumalan käsissä. Hänellä on suunnitelma tätä maailmaa varten. Hän toteuttaa suunnitelmaansa alkaneenakin vuonna. Tämä maailma ei riistäydy hänen käsistään. Jumala on kanssamme. Hän on lähellä omiaan, hän pitää omistaan huolta tänäkin vuonna. On syntien anteeksiantamus. On anteeksiantamus kaikkeen mahdolliseen, koska Jeesus on kuollut ja kuolemallaan sovittanut kaikkien kaikki synnit. On taivas ja ikuinen elämä.

Eivät muut asiat ole merkityksettömiä, eivät tietenkään. Mutta sittenkin nämä ovat vielä tärkeämpiä: olemme Jumalan käsissä, hän on kanssamme, on syntien anteeksiantamus ja pelastus. Mistä tiedämme nämä asiat? Siitä että Jumala on luvannut nämä. Hän lupaa ne sanassaan, joka on Raamattu. Jumalan lupaukset olivat totta menneenä ja ovat totta tänä vuonna.

Näistä tärkeimmistä saa voimaa, apua ja toivoa. Niistä saa myös voimaa taistella pahaa vastaan ja toimia hyvän puolesta.

Hyvää, siunattua armon vuotta 2012.

Augustus, seimi ja palasivat

Viime lauantai-iltana Karkun evankelisella opistolla oli joulujuhla. Puhuin siellä kolmesta jouluevankeliumin sanasta. Tämä puhe olkoon nettipäiväkirjani joulutervehdys.

Augustus

On sanottu, ettei kristinusko ei niinkään ole ajattomia totuuksia Jumalasta, ihmises-tä, oikeasta ja väärästä, kuolemasta, pelastumisesta. On kristinuskossa myös ajattomia totuuksia. Mutta ensisijaisesti kristinusko on Jumalan toimintaa tässä maa-ilmassa, meidän todellisuudessamme, elämässämme. Jouluevankeliumissa Augustus muistuttaa tästä. Elettiin tiettyä tilannetta tässä maailmassa. Oli Rooman suurvalta ja sen hallitsijana oli keisari Augustus. Jumala toimi tuona aikana tässä maailmassa.

On valtavan hienoa, ettei kristinusko niinkään ole ajattomia totuuksia vaan Jumalan toimintaa täällä, missä me ihmiset elämme. Ei siis ole vain niin, että Jumala jostakin kaukaa kertoo meille syviä viisauksia – tällainen olen, näin tulee elää, tästä elämässä on kyse tai näin ihminen pelastuu. Jumala tulee tänne, missä me olemme. Hän toimii täällä. Hän on lähellä meitä. Hän pitää meistä huolta. Hän johdattaa. Hän tulee luoksemme ja tuo meille pelastuksen. Saa turvautua Jumalaan, joka on lähellä meitä, toimii tässä maailmassa ja vaikuttaa elämässämme.

Jumala tuli ihmiseksi. Se on joulun ihmeellinen sanoma. Se varsinkin oli Jumalan toimintaa tässä maailmassa. Ja se, mitä tapahtui sen jälkeen, mitä tapahtui Betlehemissä. Jumala Pojassaan kulki tien, joka vei ristille. Hän otti kannettavakseen ihmisten synnit. Hän sovitti synnit, hän antoi anteeksi, hän järjesti kaikille pelastuksen. Jokainen, joka turvautuu tähän Jumalaan, pelastuu ikuiseen elämään.

Seimi

Jouluevankeliumissa kerrotaan Jumalan voimasta, suuruudesta ja kirkkaudesta, jonka ihmiset näkivät. Oli pimeä yö, paimenet varmaan istuivat nuotiolla, ja sitten pimeyden valaisi Jumalan häikäisevä valo. Enkeli ilmestyi ja alkoi puhua. Ja kohta paikalla oli suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa.

Jouluevankeliumissa kerrotaan myös ja varsinkin, miten vaatimattomasti kaikki tapahtui – ilman suurta näkyvää voimaa, loistoa ja vavahduttavia tapahtumia. Maria ja Joosef tekivät matkan varmaan samalla tavalla kuin niin monet muut pohjoisesta Galileasta etelään, Juudeaan ja Betlehemiin. He majoittuivat ehkä talliin, ehkä luolaan, jossa pidettiin yleensä eläimiä. Siellä lapsi syntyi niin kuin lapset syntyvät. Vastasyntynyt kapaloitiin ja laitettiin seimeen, kaukaloon, johon tavalli-sesti laitettiin ruokaa eläimille.

Joskus Jumala näyttää voimansa niin, että ihmiset näkevät sen. Tapahtuu ihmeellistä, on vavahduttavaa, Jumalan kirkkaus loistaa. Useimmiten Jumala toimii toisin. Hän toimii vaatimattomuudessa, tavallisuudessa, heikkoudessa, siellä, missä ei näytä tapahtuvan ihmeellistä eikä ole voimaa ja loistoa. Hän käyttää tavallisia, heikkoja ihmisiä.

Näin Jumala toimii useimmiten nytkin. Se saattaa tuntua oudolta. Ajattelemme, että merkki Jumalan toiminnasta on ja pitääkin olla voima, jonka mekin voimme nähdä. Että merkki Jumalan toiminnasta on menestys, voitot ja onnistuminen. Ja se, ettei ollut näkyvää voimaa tai epäonnistuttiin, on merkki siitä, että Jumala ei toiminutkaan. Näin voimme ajatella mutta näin ei ole. Jumala useimmiten kätkee voimansa ja toimii heikkoudessa ja tavallisuudessa.

Raamattu on vailla sellaista voimaa, jota moni arvostaa. Tai odottaa, että sitä pi-täisi olla, jos on kyse Jumalan toiminnasta. Ja kuitenkin Jumala on ja toimii juuri Raamatun sanoissa, siinä että niitä luetaan ja opetetaan. On sanottu, että Raamattu on nyt seimi, jossa Jeesus on. Ehkä se on vaatimaton kuten seimi, rosoinen, sellainen, mistä jotkut sanovat: pitäisi olla toisenlaista, että uskoisin tämän olevan Jumalan puhetta. Mutta juuri Raamatussa Jeesus on, puhuu, tulee meidän luoksemme, toimii, luo uskoa ja vahvistaa sitä.

Palasivat

Jouluevankeliumissa kerrotaan, että paimenet palasivat. Se voi tuntua yllättävältä tai lattealta. Tai siltä, etteihän niin voinut tapahtua. Paimenet olivat nähneet enkeleitä. He olivat kuulleet, että maailmaan on syntynyt Vapahtaja. Toteutui, mitä Jumala oli luvannut ja mitä oli kauan odotettu. He etsivät ja löysivät Betlehemistä Vapahtajan. Varmaan he kumarsivat häntä. Oli ihmeellinen hetki. Ja sitten kerrotaan, että he palasivat – takaisin arkiseen työhön, paimentamaan lampaita, viemään niitä sinne, missä on ruokaa, viemään niitä teurastettavaksi, istumaan yöllä nuotiolla. Voi tuntua, etteivät he näin voineet tehdä – kaiken jälkeen, mitä näkivät ja kokivat.

Se, että paimenet palasivat, kertoo tärkeistä asioista. Jumala haluaa, että elämme tavalista arkea, hoidamme siinä tehtävämme, jotka tuntuvat arkisilta. Niin palvelemme Jumalaa. Palvelemme häntä arkisissa tehtävissä – niissä joissa palvelemme toisia ihmisiä. Tämä on huikea ajatus: Jumala tahtoo, että hoidan arkisia tehtäviä työpaikalla, kotona ja harrastuksissa ja niissä palvelen toisia ihmisiä. Jos niin teen, palvelen Jumalaa.

Se, että paimenet palasivat, kertoo, että juuri arkeen sanoma Vapahtajasta on tarkoitettu. Siellä saa uskoa, että on Vapahtaja, on syntien anteeksiantamus, Vapahtajan takia saa olla Jumalan lapsi ja on ikuinen elämä, jonne kerran pääsee Jeesuksen takia. Tämä sanoma ei niinkään ole tarkoitettu juhlahetkiin vaan arkeen. Siellä se kantaa, siihen se antaa voimia.

Arjen jälkeen Jeesus kantaa juhlaan. Sen takia että Vapahtaja syntyi, eli, kuoli ristillä ja nousi kuolleista, pääsemme sinne, missä on ikuinen juhla.

* * *

Toivotan sinulle hyvää, siunattua joulua. Meille on syntynyt Vapahtaja.

Galatalaiskirjeen äärellä opittua

Olen menneen syksyn aikana muutamissa paikoissa yrittänyt opettaa Paavalin kirjettä galatalaisille. Yleensä opettaja saa opettaessaan tai valmistellessaan opetustaan paljon enemmän kuin ne, joille opettaa. Varmaan näin on ollut nytkin. Toivottavasti jotakin olen osannut jakaa toisille. Itse olen oppinut Galatalaiskirjeen äärellä paljon.

Paavali julisti evankeliumia Galatiassa, nykyisen Turkin alueella. Jumala kosketti ja synnytti uskoa Jeesukseen. Ihmisiä kastettiin ja heistä tuli kristittyjä. Syntyi seurakuntia. Paavalin matka jatkui muualle ja hänen lähtönsä jälkeen seurakuntiin tuli opettajia, jotka sanoivat, että kristittyjen täytyy noudattaa Mooseksen lakia - ainakin tiettyjä sen kohtia. Näiden opettajien mukaan se, mitä Paavali oli julistanut, oli ehkä hyvä alku mutta se ei riittänyt. He opettivat, että Mooseksen lakia noudattamalla kristitty varmistaa pelastuksen, kohoaa tasolle, jolla pelastuu, hänestä tulee selvästi parempi kristitty tai kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä. Monet Galatiassa uskoivat näitä opetuksia ja alkoivat toimia niiden mukaan. Ryhdyttiin noudattamaan Mooseksen lain määräyksiä, ja siinä tarkoituksessa, että varmistetaan pelastus, pelastutaan, tullaan kristityiksi tai paremmiksi kristityiksi. Kirjeessään galatalaisille Paavali torjuu tiukasti ja jyrkästi tällaiset opetukset.

Olen miettinyt, oliko sille, että galatalaisille kelpasivat nämä opetukset, tämä syy: He tunsivat itsensä huonoksi kristityiksi. Usko ei ollut niin palavaa kuin he olisivat toivoneet. Jumalan tahdon totteleminen ei onnistunut niin hyvin kuin he olisivat halunneet. He näkivät puutteita itsessä ja toisissa. He kaipasivat enemmän. He halusivat olla lähempänä Herraa. Sitten tuli opettajia, jotka kertoivat, että heillä on ratkaisu. Kun ryhdytte noudattamaan Mookseksen lakia, tilanne muuttuu. Uskosta tulee palavaa, noudatatte paremmin Jumalan tahtoa, saatte enemmän ja elätte lähempänä Jumalaa. Ehkä tästä syystä monet Galatiassa lähtivät seuraamaan uusia opettajia ja heidän oppejaan.

Meistä tuntuu varmaan aika usein samalta: Haluaisin olla parempi kristitty. Uskoni on heikkoa. Miten voisin elää lähempänä Jumalaa? Meille tuskin tarjotaan ratkaisuna Mooseksen lain noudattamista - miesten ympärileikkausta, ruokamääräysten noudattamista ja Vanhan testamentin juhlakalenterin seuraamista. Mutta voidaan tarjota ratkaisuja, joissa on paljon samankaltaista: Tee tämä tai nämä, noudata tätä, suorita, yritä, antaudu ja onnistu - ja sinusta tulee parempi kristitty tai kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä.

Paavali opettaa aivan toisin: Kristus ja hänen tekonsa meidän puolestamme riittävät. Meidän tekojamme ei tarvita. Omat tekomme, joita tehdään siinä tarkoituksessa, että kelpaamme Jumalalle tai kelpaamme hänelle paremmin, ovat paitsi turhia myös vaarallisia. Ne voivat irrottaa meidät Jumalan armosta. Jumala ei suostu jakamaan ihmisen kanssa kunniaa tämän pelastumisesta. Jos yritämme saada kunniaa itsellemme siitä, että olemme Jumalan omia, voi käydä niin, että Jumala jättää meidät yksin yrittämään itsemme pelastamista. Jos niin tapahtuu, olemme mahdottoman tehtävän edessä: meidän pitäisi tehdä kaikki, mitä Jumala käskee tehdä, ja jättää tekemättä kaikki, mitä hän kieltää. Siihen ei kukaan pysty. Vain Jumalan armon takia ja sen turvissa olemme Jumalan omia ja pelastumme. Jumalan armo on juuri siinä, mitä Jeesus teki puolestamme.

Paavalin opetus ei ehkä tunnu meistä hyvältä, se, että itse pitäisi tehdä yhtä ja toista, voi tuntua paremmalta. Silti Paavali opetus on oikeaa ja muu on väärää. Ja onhan se, mitä Paavali opettaa, valtavaa: Saan lahjana syntien anteeksiantaumuksen, olen armosta Jumalan oma ja matkalla taivaaseen. Minun ei tarvitse ansaita näitä mitenkään. Sellaisena kuin olen, kelpaan Jumalalle Jeesuksen takia. Tähän saan palata aina uudestaan ja tämän varassa saa elää kristittynä. Tässä saan levätä.

Se, että tunnemme itsemme alamittaisiksi ja kaipaamme parempaa, kai kuuluu Jumalan omana elämiseen tässä maailmassa. Juuri silloin, kun tuntee itsenä niin alamittaiseksi, saa katsoa ristiinnaulittua Jeesusta ja luottaa: hänessä on kaikki, mitä tarvitsen kelvatakseni ikuiseen elämään. Tämä luottamus syntyy, kasvaa ja vahvistuu siellä, missä on Jumalan sana, evankeliumi Jeesuksesta ja ehtoollinen.

Pitäisikö vanhusten surmaaminen mahdollistaa?

Helsingin Sanomien vaalikoneen mukaan (www.hs.fi) enemmistö presidenttiehdokkaistamme kannattaa eutanasiaa. Sitä toisinaan kutsutaan armokuolemaksi. Samansuuntaisia tuloksia on saatu, kun on kysytty kansalaisten mielipidettä - näyttää, että enemmistö suomalaisista on eutanasian kannalla.

Se on mahdollista, ettei aina tiedetä, mistä puhutaan. Kun kansalaiselta kysytään, kannatatko eutanasiaa, hän saattaa vastata kyllä ja tarkoittaa, ettei hän kannata vanhuksen elämän pitkittämistä keinotekoisesti tekniikan avulla vuosia. Hänen mielestään kuoleman saa antaa tulla, kun se tulee. Mutta sitä mieltä hän ei ole, että vanhukseen pitäisi ruiskuttaa myrkkyä, joka surmaa hänet. Joka on tätä mieltä, ei kannata, mitä eutanasialla varmaankin kyselyssä tarkoitetaan. Se on kuitenkin selvää, että huomattava osa suomalaisista on sen kannalla, että tietyissä tapauksissa ihmisen surmaaminen pitäisi sallia. Voi olla, että tällä kannalla on selvä enemmistö. Varmaan presidenttiehdokkaat tietävät, mitä eutanasilla esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikoneen kysymyksissä tarkoitetaan. Kyse ei ole ns. passiivisesta eutanasiasta - ihmisen annetaan kuolla - vaan aktiivisesta - ihminen surmataan. Jos kyse olisi passiivisesta eutanasiasta, vaalikoneessa ei kysyttäisi, pitäisikö Suomessa olla mahdollisuus eutanasiaan. Passiivinen eutanasia on sallittua ja käsittääkseni tavallista sairaaloissa.

Vaalikoneen tulos yllättää. Toisaalta ei yllättä. Suomessa sallitaan ja on jo useampi vuosikymmen sallitu varsin vapaa ihmisen elämän lopettaminen elämän alkupäässä. Nykyisen aborttikäytännön kyseenalaistaminen tai arvostelu ei ole yhteiskunnassamme edes kunnolla sallittua. Jos sallitaan elämän lopettaminen elämän alkupäässä, miksi ei sallittaisi sitä myös loppupäässä? Eutanasian hyväksyminen lienee johdonmukainen seuraus varsin vapaan abortin hyväksymisestä.

Mikä on seuraava askel? Onko se, että vammaisia aletaan surmata? Hehän eivät parane - tarkoitan sellaiseksi tulemista kuin on enemmistö ihmisistä - ehkä joku heistä haluaa itse surmaamista tai heidän omaisensa kokevat, että vammaisen hoitaminen on hyvin raskasta. Ehkä keskustelu tästä ei olekaan niin kaukana kuin ensiksi tuntuu. Tuleeko rahasta ratkaisija? Parantumattomien vanhusten hoitaminen on kallista. Sillä säästetään, että vanhusten elämä lopetetaan. Sama perustelu sopii vammaisiin tai muihin, jotka tulevat yhteiskunnalle kalliiksi. Avaako eutanasian mahdollistaminen ovet sille, että muistakin syistä ihmisiä voidaan surmata? Pelkään, että avaa. Tulee mahdolliseksi surmata niitä, joista ei ole yhteiskunnalle hyötyä.

Raamattu opettaa, että Jumala on luonut ihmisen kuvakseen. Ihminen on valtavan arvokas, koska hän on Jumalan kuva. Ihminen on Jumalan kuva alusta loppuun. Ihminen on niin arvokas, että Jumalan Poika kuoli jokaisen ihmisen puolesta. Ihmisen arvo ei riipu ollenkaan siitä, mihin hän pystyy, millaisia kykyjä hänellä on tai mihin hän mahdollisesti tulevaisuudessa kykenee. Hän on joka tapauksessa äärimmäisen arvokas. Terve yhteiskunta pitää ihmistä äärimmäisen arvokkaana ja toimii sen mukaan.

Mielenkiintoinen uutinen

Onpa mielenkiintoinen uutinen: www.kotimaa.fi. Tuleekohan tällaisia päätöksiä enemmänkin.

Kahden professorin kummallinen kirjoitus

Aamulehdessä sunnuntaina oli kahden professorin raju kirjoitus - toinen heistä, Markku Myllykangas, on virassa Itä-Suomen yliopistossa, toinen, Esko Länsimies, on eläkkeellä. Nämä vaativat kiivaasti, että teologiset tiedekunnat on poistettava yliopistoista. He kirjoittivat otsikolla Papit ulos yliopistosta!

Minusta tuntuu, etteivät professorit tunne teologisia tiedekuntia, niiden opetusta ja niissä harjoitettavaa tutkimusta. Heidän kirjoituksestaan saa käsityksen, että teologiset tiedekunnat ovat paikkoja hartauden harjoittamiselle ja niissä Jumalaa käytetään perusteluna, kun tehdään tutkimusta. Näin ei ole. Oma kokemukseni on, että teologiset tiedekunnat pyrkivät nimenomaan olemaan ja ovat tiedeyhteisöjä. Kun asioita perustellaan, Jumala tai hänen toimintansa ei käy perusteluksi. Perustelujen tulee olla - ja ovat teologisissa tiedekunnissa - niitä, joita tieteessä käytetään. Jumala on tieteellisen tutkimuksen ulkopuolella, koska häntä ei voi tutkia kuten asioita tai ilmiöitä, joita tutkitaan tieteen menetelmillä.

Tämä ei ole tulevien kirkon pastoreiden ja lehtoreiden kannalta tietenkään pelkästään hyvä asia. Se, että harjoitettaisiin hartautta ja otettaisiin Jumala ja hänen mahdollisuutensa huomioon, antaisi valmiuksia työhön Kristuksen kirkon palveluksessa.

Ymmärtäisin, jos teologisten tiedekuntien poistamista yliopistoista vaadittaisiin sillä perusteella, ettei nykyaikaisessa yliopistossa kokonainen tiedekunta voi keskittyä yhteen uskontoon, sen tutkimiseen ja siitä opettamiseen. Mutta sitä en ymmärrä, että teologisten tiedekuntien lakkauttamista vaaditaan sillä perusteella, etteivät ne epätieteellisinä kuulu yliopistoon. Toki sillekin voidaan esittää monia järkeviä perusteluja, että Suomen kaltaisessa maassa tarvitaan tiedekuntia tai yliopiston osastoja tutkimaan juuri kristinuskoa.

Tieteen avulla ei voi todistaa, että Jumala on, eikä sitä, ettei häntä ole. Tieteen menetelmät rajoittuvat todellisuuteen, joka voidaan havaita, ja Jumala on tämän todellisuuden ulkopuolella - vaikka uskon, että hän toimii tässä todellisuudessa. Onko Jumalaa vai ei, on kunkin uskonratkaisu. Se ei ole asia, johon tiede pystyy kertomaan vastauksen. Olen ajatellut, että ainakin suomalaisissa tiedeyhteisöissä ajatellaan poikkeuksetta tai melkein poikkeuksetta näin. Kun luin kahden professorin kirjoituksen, tuntuu, ettei näin olekaan. Professorien mielestä kaikenlainen usko Jumalaan, joka on tavalla tai toisella tämän maailman olemassaolon takana, on tieteenvastaista. Heidän mielestään on vaarallista ja järjetöntä puhua Jumalasta. He vaativat, että yliopistojen tulisi puuttua siihen, että niiden opettajat pitävät Jumalan olemassaoloa totena. Ehkä puuttuminen tarkoittaisi ensiksi varoitusta ja sitten erottamista.

Professorit sekoittivat pahasti oman uskonnollisuutensa - siis sen etteivät he usko Jumalaan - ja tieteen. Professorien kirjoitus kertoo mielestäni, miten aggressiivista ateismi voi olla. Sille ei riitä, mitä on ajateltu - ettei tiede kykene ratkaisemaan syvimpiä uskonnollisia kysymyksiä. Se voi ottaa tieteen aseekseen - vaikka tiede ei aseeksi sovellu - taistelussa Jumalaa vastaan.

Professorit lainasivat kirjoituksessaan tekstiä, joka ehdottaa pakkohoitoa Jumalaan uskoville ihmisille. Professorit eivät suinkaan tyrmään ehdotusta. Minäkin siis olisin niiden joukossa, joita ilmeisesti hoidettaisiin ja lääkittäisiin vastoin tahtoa, mikäli näillä professoreilla olisi valta.

Professorien mielenharmi hymyilyttää: heitä raivostuttaa, että väitöskirjojen esipuheissa saatetaan kiittää Jumalaa. Ajattelevatko he samalla tavalla siitä, että joku kiittää paljon vaatineen tutkimuksen esipuheessa läheisiään - lapsiaan ja puolisoaan? Eihän sitäkään voida näyttää tieteellisesti toteen, että perhe on ollut tutkijalle tärkeä tuki hänen työssään.

Maailmassa on sittenkin paljon asioita, joita ei voi tutkia tieteen menetelmin. Jos sanotaan, että ajatellaan ja toimitaan vain sen mukaan, mikä voidaan näyttää tieteellisesti toteen, ollaan monissa asioissa umpikujassa. Jos joku on sitä mieltä, että kaikki valkoihoiset täytyisi vangita tai surmata, ei voida esittää sellaista tieteellistä näyttöä, ettei näin voi ajatella. Täytyy olla muutakin kuin tiede. Täytyy olla esimerkiksi se, mikä antaa hyvät arvot elämälle ja mikä kertoo oikean ja väärän. Kristinusko antaa erinomaiset arvot ja kertoo erinomaisesti oikean ja väärän.

Mitä tapahtuu?

Olen kotoisin Kemijärveltä. Kävin siellä peruskoulun ja lukion. Kemijärven seurakunta oli minulle hyvin tärkeä kasvupaikka rippikoulun jälkeen. Aloitin Kemijärvellä myös pappisurani. Vanhempani asuvat siellä yhä.

Muutama viikko sitten kerrottiin, että Kemijärven kirkkoherra Lasse Marjokorpi jää eläkkeelle, jos muistan oikein, ensi vuonna 1.6. Työnsä Lasse jättää varmaan maaliskuussa - kertyneet lomat pidetään yleensä ennen eläkkeelle siirtymistä.

Äitini on muutaman kerran kysynyt, mitä Kemijärven seurakunnassa tapahtuu, kun Lasse jää eläkkeelle. Ymmärrän hyvin, että hän on huolestunut.

Aki Lautamo on toiminut Kemijärvellä pitkään kappalaisena. Hän on pidetty ja hyvä pastori. Mutta hänestä ei voi tulla uutta kirkkoherraa, koska - mikäli hän hakee virkaa - Oulun tuomiokapituli toteaa hänen olevan kykenemätön kirkkoherraksi. Syy on, että hän pitää kiinni siitä, mikä on kirkon perinteen mukainen käsitys papinvirasta. Hän ei osaa pitää naispappeutta Jumalan tahdon mukaisena ratkaisuna.

Kemijärven seurakunnassa voi tapahtua seuraavaa. On jopa hyvin todennäköistä, että tapahtuu.

Lassen jälkeen kirkkoherraksi valitaan pastori, jonka mielestä naispappeus ei ole Raamatun vastaista. Uusi kirkkoherra pitää hyvänä tai taipuu sen vaatimuksen edessä, että seurakuntaan saadaan naispastori. Mitä mieltä kirkkoherra on tällaisissa asioissa, sillä on hyvin suuri merkitys, vaikka hän ei päätäkään asiaa. Kemijärvellä taitaa olla nyt toinen kappalaisen viroista vailla pastoria. En tiedä, täytetäänkö se ennen kirkkoherran vaalia.

Kun seurakuntaan on saatu naispastori, Aki määrätään toimittamaan jumalanpalvelus hänen kanssaan. Hän kieltäytyy ja häntä uhataan oikeustoimilla. Piispa käy Kemijärvellä ja kertoo kappalaiselle, että vaihtoehtoja - mikäli hän ei taivu tekemään mitä käsketään - on kaksi: hän joko jättää virkansa tai hänet erotetaan virasta. Ensiksi tuomiokapituli erottaa määräajaksi ja jos kieltäytyy jumalanpalveluksista naispastorin kanssa tämän jälkeen, erotetaan pysyvästi. Voi olla, että joku tai muutama muukin seurakunnan työntekijä joudutaan erottamaan. Tai he taipuvat toimimaan vastoin sitä, mitä pitävät oikeana, kun heitä uhataan erottamisella. Tämä tietysti vaikuttaa melkoisesti ilmapiiriin seurakunnassa, näihin ihmisiin ja heidän intoonsa tehdä työtä kirkon ja seurakunnan palveluksessa.

Tässä vaiheessa varmaankin kura lentää melkoisesti. Kappalaisesta, joka ei suostu toimittamaan messua naispastorin kanssa, levitetään ikäviä puheita. Täytyy luoda syitä kappalaisen erottamiselle. Varmaan myös toiselta puolelta lyödään sanoilla. Lehdessä, seurakunnan kokouksissa, kaupoissa ja kodeissa keskustellaan joskus asiallisesti, aika usein asiattomasti. Ystävyyssuhteita katkeaa, seurakunnassa riidellään, toiset asettuvat toiselle puolelle, toiset toiselle, kaivetaan esille asioita, jotka eivät liity mitenkään tähän asiaan, monia ahdistaa ja väsyttää, aika monet väsyvät siinä määrin, että ottavat eteisyyttä seurakuntaan ja sen toimintaan.

Kappalainen joutuu lähtemään. Mikäli uudeksi kirkkoherraksi valitaan naispastori, kappalaisen lähtö tapahtuu varmaan nopealla aikataululla. Ehkä jo ennen kappalaisen eroa tai erottamista käynnistyvät jumalanpalvelukset, joita pidetään koululla tai muussa sopivassa paikassa. Näissä jumalanpalveluksissa pastoreina toimivat nykyinen kirkkoherra ja kappalainen. Kirkossa tavallisessa jumalanpalveluksessa osallistujia on 30 tai 40, jumalanpalveluksissa koululla tai muussa sopivassa paikassa toistasataa.

Kemijärven seurakunnan toiminta monilta osin halvaantuu tai hiipuu. Kauneimmat joululaulut lauletaan kuten ennenkin, lapsia kastetaan, päiväkerhoja pidetään ja hautaan siunataan. Mutta lähetysmyyjäisten järjestäminen on hankalaa, kun monet niistä, jotka ennen toimivat myyjäisten hyväksi, on työnnetty paikallisseurakunnasta etäälle. Raamattupäiviä tai seuroja ei juuri pidetä, koska niihin on niin vähän osallistujia. Ennen vireä nuorten toiminta hiipuu, koska monet nuoret siirtyvät sinne, minne nykyinen kirkkoherra ja kappalainen on työnnetty. Ilmapiiri seurakunnassa on pitkään raskas. Syytellään puolin ja toisin, moni miettii, eikö tilanne olisi pitänyt ratkaista toisin ja mitä minä olisin voinut tehdä toisenlaisen ratkaisun hyväksi.

Syntyy ja muotoutuu jumalanpalvelusyhteisö, jonka elämä on varsin vireää. Kovin suuri tämä yhteisö ei ole - sen piirissä on parikolme sataa ihmistä. Se kokoontuu jumalanpalveluksiin, järjestää muuta toimintaa, varsinkin sellaista, mikä paikallisseurakunnassa on loppunut tai mitä siellä ei pidetä tarpeellisena, ja sen pastorit kastavat ja siunaavat hautaan siihen kuuluvia ja muitakin.

Jotkut eroavat kirkosta, koska eivät voi hyväksyä, miten kappalaista kohdellaan. Jotkut eroavat siitä syystä, ettei seurakunta enää anna heille, mitä he tarvitsevat - he saavat sen muualta ja haluavat tukea taloudellisesti sitä muuta. Jotkut eroavat siksi, että heistä on vastenmielistä seurata riitelyä seurakunnassa. Jotkut siksi, että heistä on käsittämätöntä, että kirkossa kiistellään vielä 2000-luvulla tällaisista asioista.

* * *

Toki voi tapahtua yllättävää. Jumala voi puuttua asioihin tavalla, jota emme osaa aavistaa tai pitää mitenkään todennäköisenä. Kunpa Kemijärvellä tapahtuisi niin.