Messuyhteisö ja paikallisseurakunta

Viime viikolla Turussa kokousti kirkkomme kirkolliskokous. Kun luin sitä koskevia uutisia ja sain sieltä muutaman viestin, tuli mietittyä suhdetta Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja asemaa kirkossamme.

Eri puolille maatamme on syntynyt jumalanpalvelusyhteisöjä. Uskon, että näitä syntyy lisää, koska niille on tarvetta. Useimmat näistä yhteisöistä lienevät kasvavia ja niissä on mukana niitä, jotka usein puuttuvat kirkkomme paikallisseurakunnan jumalanpalveluksesta - lapsia, äitejä, isiä, nuoria ja nuoria aikuisia. Minulle hyvin tärkeä yhteisö kokoontuu messuun sunnuntaisin Karkun evankelisella opistolla.

Näiden yhteisöjen suhde kirkkomme paikallisseurakuntiin, joiden alueella ne ovat, on erilainen. Varmaan useimmilla messuyhteisöillä suhde on tällä hetkellä aika olematon - siis paikallisseurakunta ja jumalanpalvelusyhteisö eivät oikeastaan ole missään tekemisissä toistensa kanssa. Hyvä, mikäli se, ettei olla tekemisissä toisten kanssa, tarkoittaa myös, ettei taistella toisia vastaan. Joillakin yhteisöillä ja paikallisilla seurakunnilla on jonkin verran tekemistä toistensa kanssa, muutamilla aika paljonkin. On myös yhteisöjä, joita pidetään osana paikallisseurakunnan elämää.

Joidenkin mielestä mitään suhdetta kirkkomme paikallisen seurakunnan ja jumalanpalvelusyhteisön välillä ei tarvitse eikä saakaan olla. Toiset ajattelevat toisin. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä mieltä kirkkomme piispat ovat. Vanhastaan on ajateltu, että hyvin tärkeä, aivan keskeinen, piispan tehtävä on varjella ja rakentaa yhteyttä kirkossa. Minusta tähän tehtävään kuuluu myös yhteyden varjeleminen ja rakentaminen niihin, jotka tunnustavat luterilaista uskoa ja jotka kokoontuvat viettämään messua jumalanpalvelusyhteisössä. Kysymys, joka Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa pitäisi ratkaista - ajattelen varsinkin piispojamme - on, halutaanko messuyhteisöiden kristityt pitää kirkossa vai halutaanko heistä päästä eroon. Sama kysymys pitäisi ratkaista monien herätysliikkeisiin kuuluvien suhteen. Tarkoitan nimenomaan niitä herätysliikkeisiin kuuluvia, jotka haluavat pitää kiinni Raamatusta ja jotka siksi torjuvat vaikkapa naispappeuden ja homosuhteet. Viime vuosina on tuntunut, että ratkaisu on tehty ja se on, että edellä mainitut pyritään työntämään kirkosta pois. Luultavasti on ajateltu, että näin kuva kirkosta saadaan paremmaksi - osoitetaan että kirkko taistelee tasa-arvon puolesta eikä siedä niitä, jotka pitäytyvät vanhentuneisiin ja yhteiskunnassa vallalla olevien ajatusten vastaisiin käsityksiin - ja näin saadaan pidettyä kirkossa ne, jotka harkisevat eroamista kirkosta, koska heidän mielestään kirkko sallii epätasa-arvoa ja muuta suvaitsemattomuuta. Tai kirkosta tästä syystä eronneet saadaan takaisin jäseniksi. Varmaan kirkon johdossa on myös niitä, jotka eivät halua työntää kirkon perinteiseen uskoon sitoutuneita pois kirkosta. Voi olla, että halutaan myös toimia ja tehdä konkreettisia ratkaisuja näiden kirkossa pysymisen puolesta. Jotkut viestit viime aikoina ovat kertoneet tästä.

Varmaan kirkkomme paikallisseurakunnat pärjäävät ilman niitäkin kristittyjä, jotka ovat mukana jumalanpalvelusyhteisön ja herätysliikkeen elämässä. Luultavasti ainakin osa paikallisseurakunnista heikkenee ilman näitä mutta ei kuole. Varmaan myös jumalanpalvelusyhteisöt pärjäävät ilman yhteyttä paikallisseurakuntiin. Kuitenkin ajattelen, että puolin ja toisin sillä voi olla huomattava myönteinen merkitys, että on yhteys paikallisseurakunnan ja jumalanpalvelusyhteisön välillä. Tai että jumalanpalvelusyhteisö tunnustetaan osaksi kirkomme elämää kyseisellä paikkakunnalla. Monet jumalanpalvelusyhteisöt ovat ainakin toistaiseksi tietoisesti valinneet, etteivät ne ole seurakuntia. Senkin takia olisi luontavaa, että jumalanpalvelusyhteisö voisi olla osa paikallista seurakuntaa. Ja ovathan melkein kaikki jumalanpalvelusyhteisön messuihin osallistuvat kirkkomme paikallisseurakunnan jäseniä.

Kun mietin suhdetta Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja asemaa tässä kirkossa, minulle hyvin ratkaiseva kysymys on, vihitäänkö kirkossamme pastoreiksi niitä nuoria - miksei vanhempiakin - miehiä, joilla on sama usko kuin minulla ja jotka eivät osaa pitää esimerkiksi naispappeutta Jumalan tahdon mukaisena ratkaisuna. Toki on muitakin tärkeitä asioita mutta tämä on yksi ratkaiseva. Niin kauan kuin heitä ei vihitä pastoreiksi, voidaan puhua yhtä ja toista mutta mielestäni tarkoitetaan tätä: mitä nopeammin elämänne jumalanpalvelusyhteisössä tai herätysliikkeessä päättyy, sen parempi. Jumalanpalvelusyhteisöt tarvitsevat pastoreita, ne eivät voi elää ilman heitä. Sen herätysliikkeen jumalanpalvelusyhteisöt, joka on tutuin minulle, tarvitsevat kipeästi uusia pastoreita. Yleensä herätysliikkeetkin tarvitsevat heitä elääkseen. Vihitäänkö näitä miehiä vai ei, se kertoo paljon, halutaanko oikeasti jumalanpalvelusyhteisöjen tai herätysliikkeiden kristityt pitää kirkossa vai halutaanko heistä päästä.

Sen ratkaisemisella on kiire, mikä on kirkkomme, sen paikallisseurakuntien, jumalanpalvelusyhteisöiden ja laajemmmin herätysliikkeiden suhde. Voi olla - tai on - että muutaman vuoden kuluttua tätä ei enää kannata miettiä.

21 km

Juoksin lauantaina elämäni ensimmäisen kerran puolimaratonin. Ilmoittauduin talvella Helsinki City Runiin. Se, että ilmoittautuu tällaiseen tapahtumaan ja maksaa osallistumismaksun, laittaa harjoittelemaan - mikä on oikein hyvä asia.

Puolimaraton on siis vähän yli 21 kilometriä. Olen juossut silloin tällöin lenkkejä, joiden pituus on ollut viitisentoista kilometriä, ja on tuntunut, että kuusi kilometriä tämän lisäksi ei ole mahdotonta. Lyhyempiä lenkkejä olen juossut aika säännöllisesti - kolmisen kertaa viikossa. On ollut oikein hyvä herätä vähän tavallista aikaisemmin ja käydä juoksemassa muutama kilometri. Kevään aamut ovat hienoja.

Tapahtumassa 21 kilometriä meni yllättävän nopeasti eikä tuntunut sietämättömältä. Suuressa joukossa juokseminen on paljon helpompaa kuin yksin. Reitti oli hyvin valittu. Matka alkoi läheltä olympiastadionia ja päättyi stadionille. Noin puolet matkasta oli asfalttia, puolet hiekkatietä. En tiennyt, että niinkin lähellä Helsingin keskustaa on aika komeita metsiä. Olin tyytyväinen tulokseen: tuli juostua suunniteltu matka ja maalissa olin hieman yli kahden tunnin ja yhden minuutin kuluttua lähdöstä. Ilman muuta tämä kokemus sai miettimään, pitäisikö juoksuharrastuksen seuraavaksi tavoitteeksi ottaa koko maraton.

Raamattu sanoo, että ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä (1 Tim 4:8). Tämä Raamatun kohta kertoo asioiden tärkeysjärjestyksen. Toisaalta siinä sanotaan, että ruumiin harjoittamisesta on hyötyä - vaikkakin vain vähän. Sitä, mitä Jumalan sana sanoo hyödylliseksi - edes vähän hyödylliseksi - kannattaa tehdä. Siis ruumista kannattaa harjoituttaa. Kannattaa juosta ja harjoitella puolimaratonia tai kokonaista varten. Mutta valtavan paljon hyödyllisempää on usko Jeesukseen. Se antaa tähän elämään fyysistä kuntoa paljon parempaa ja se on tie - ainoa tie - ikuiseen elämään.

Isä siunattiin

Isäni kuoli - kuten kirjoitin edellisessä tekstissäni - hieman yli kaksi viikkoa sitten. Isän hautajaiset olivat viime lauantaina. Sain palvella häntä toimittamalla hänen ruumiinsa hautaansiunaamisen. Tehtävä ei ollut helppo mutta halusin kyllä sen tehdä.

Isä siunattiin Kemijärven kirkossa - hänelle hyvin tutussa paikassa. Muistotilaisuus pidettiin Kemijärven seurakuntatalossa. Jos hautajaisista voi sanoa, että se oli hyvä hetki, viime lauantaista mielestäni voi.

Suuri kiitos monille, jotka ovat muistaneet ja tukeneet meitä, erityisesti äitiäni. Suuri kiitos monista rukouksista, jotka kantavat. Suuri kiitos myös teille, jotka puhuitte muistotilaisuudessa, lausuitte runoja, olitte lähettäneet tervehdyksen tai palvelitte muuten. Suuri kiitos myös isän hoidosta sairaalassa Kemijärvellä ja Rovaniemellä.

Alla puhe, jonka pidin isäni hautaansiunaamisessa.

* * *

Isäni Matti Rankisen läheiset, omaiset ja ystävät.

Tässä elämässä joutuu luopumaan melkein kaikesta. On niin vähän pysyvää. Joutuu luopumaan, mitä oli ennen. Joutuu luopumaan, mistä ei haluaisi – rakkaista ihmisistäkin. Aika usein olen sanonut näin vastaavalta paikalta kuin tämä. Nyt nämä asiat ovat paljon enemmän kuin sanoja.

Hyvä että saa ajatella, uskoa: Ei kuitenkaan ole sattumaa, mistä ja milloin joutuu luopumaan. Se ei ole julmaa kohtaloa. Se ei sittenkään ole ihmisten käsissä, milloin joutuu päästämään irti ihmisestä, joka kanssa on saanut elää kauan ja kokea paljon. Jumala antaa elämän. Hän luo ihmisen. Hän antaa ne päivät, jotka täällä eletään. Niissä hän pitää huolta, antaa lahjojaan ja haluaa, että luotamme häneen. Ja hän kutsuu pois tästä elämästä, kun hän katsoo, että se aika on tullut. Hyvä että saa uskoa: On sittenkin pysyvää – on Jumala, ikuinen Jumala, hänen sanansa ja lupauksensa.

On sanottu: Kun on surun aika, on lupa surra. Saa itkeä, tuntea ikävää, kaivata. Ei ole kummallista, että tuntuu pahalta. Tunnetta ei tarvitse yrittää työntää pois ja olla kuin sitä ei olisi. Saa surra niin kuin on minulle hyvä tapa surra. Ja saa antaa toisten surra. Että suree, se hoitaa, se auttaa eteenpäin, se opettaa elämään uudessa tilanteessa.

Toiset ihmiset ovat näissä tilanteissa tärkeitä. Varmasti tarvitaan, että saa olla yksin, totutella yksin siihen, että rakas ihminen läheltä on pois, surra yksin. Tarvitaan mahdollisuutta tähän. Mutta tarvitaan myös toisia. Sitä ei tarvita, että toinen osaisi sanoa tai tehdä sellaista, mikä veisi ikävän. Ei sellaisia sanoja tai tekoja olekaan. Mutta sitä tarvitaan, että toiset pitävät yhteyttä, käyvät, soittavat, kysyvät, mitä kuuluu. Tai auttavat käytännön asioissa. Ja toisen kanssa saa puhua – siitä että on ikävä, Matista tai aivan muusta. Me Jarmon kanssa olemme kauempana. Hienoa että on teitä, jotka olette täällä lähellä. Suuri kiitos, että olette olleet äidin tukena ja apuna. Se on merkinnyt paljon, myös meille pojille. Hienoa jos jaksatte olla tukena edelleen.

Isä oli rakentaja. Hän piti työstään. Ja sen ymmärtää – työ oli palkitsevaa, näki tuloksia, rakennus valmistui. Työ oli isälle paljon enemmän kuin toimeentulon ansaitsemista. Isä osasi myös levätä. Koskaan sunnuntaina hän ei ollut työssä – ellei ollut aivan pakko. Ehkä juuri siksi hän jaksoi työssään paljon ja pitkään.

Jos ihmisestä ylipäänsä voi sanoa, isästä varmaan voi, että hän oli hyväsydäminen. Minä ja se, että itse saan, eivät olleet tärkeimmät asiat. Joskus joku lapsenlapsista sanoi, että ukki antaa meille vaikka kuun taivaalta. Varmaan olisi antanut, jos olisi tarvittu ja olisi voinut. Hän halusi varsinkin meille lähimmille hyvää. Hän ajatteli meitä, teki, auttoi ja tuki.

Isä oli isänmaallinen ja opetti terveellä tavalla isänmaallisuutta. Tämä on hyvä maa, tämän hyväksi kannattaa tehdä työtä. Suomalainen metsä oli isälle tärkeä paikka, jossa oli hyvä olla ja josta sai voimaa.

Ajattelen, että isä oli myös muun kuin talojen rakentaja. Hän halusi rakentaa sopua. Hän ei halunnut riidellä. Hän kärsi riidoista.

On paljon hyviä muistoja puolisosta, isästä, ukista, ystävästä, suvun miehestä. Nämä ovat minun muistojani. Ajattelen, että nämä voisivat olla isän perintöä: Työ on paljon enemmän kuin toimeentulon hankkimista. Tu-lee ajatella toisia eikä vain itseä. Tämä on hyvä maa, jonka hyväksi kannattaa toimia. Tulee rakentaa sopua.

Mitä ajattelit, kun kuulit Matin kuolleen? Yleensä se pysäyttää, että kuulee tutun ihmisen elämän täällä päättyneen. Se saa miettimään suurempia asioita. Toivottavasti myös näitä kaikkein suurimpia: Mitä on sitten, kun tämä elämä loppuu? Miten minun käy sitten?

Uskon, mitä Raamattu kertoo. Uskon, että siinä puhuu Jumala – hän joka tietää. Raamattu sanoo, ettei kaikki lopu siihen, että tämä elämä päättyy. Se sanoo, että tämän elämän jälkeen on taivas tai kadotus.

Raamattu ei sano, että kaikki ihmiset ilman muuta pääsevät tämän elämän jälkeen taivaaseen. Eikä se sano, että sinne pääsevät hyvät ihmiset tai ne, jotka ovat tehneet tarpeeksi hyvää. Kukaan ei pysty tekemään niin paljon hyvää, että onnistuisi avaamaan hyvillä teoilla itselleen taivaan. Raamattu sanoo, että taivaaseen Jumalan luo pääsee se, joka omistaa syntien anteeksiantamuksen. Jeesus, Jumalan Poika, tuli tähän maailmaan. Jumala itse Pojassaan tuli tänne. Hän kuoli ristillä. Kuolemallaan hän järjesti meille anteeksiantamuksen. Sen saa omistaa tavallinen ihminen. Sen omistaa se, joka kastettu Jeesuksen omaksi ja uskoo häneen.

Uskon, että näin isä uskoi. Tämä usko syntyi hänessä varmaan vähitellen – täällä kirkossa istuessa ja kuunnellessa, äidin kanssa jutellessa. Jo lapsuudessa näistä asioista oli puhuttu ja kylvetty tämän uskon siemen. Isä ei ollut sellai-nen, että hän olisi paljon puhunut näistä asioista. Ehkä miehen ei ole niin helppoa puhua. Eikä se ole ratkaisevaa, miten paljon me puhumme.

Uskon, että isä on siellä, missä on hyvä olla. Ja hän odottaa, että siellä kerran tavataan. Sinne päästään Jeesuksen uskomalla. Kaikkien takia Jeesus tuli tähän maailmaan. Kaikkien puolesta hän kuoli. Kaikille hän avasi tien taivaaseen. Jokainen saa uskoa, turvautua häneen. Saa uskoa sellaisena kuin on. Kelpaako sinulle, mitä sinulle on ansaittu?

Jälleennäkemisen toivossa

Lähetin hetki sitten Koillis-Lappiin tämän kirjoituksen ja pyysin sen julkaisemista tällä viikolla:

Isäni Matti Rankinen kuoli pian pääsiäisen jälkeen 11.4.2012.

Hän syntyi nuorimpana nelilapsiseen perheeseen Kemijärvellä 1933. Perhe muutti rajan taakse jääneeseen Sallaan, jossa isoisälläni oli kauppa. Talvisota toi takaisin Kemijärvelle. Jatkosodan, sotilaspoikien toiminnan, pommituksessa tuhoutuneen kodin, saksalaiset aseveljet ja evakkoajan Jepualla Etelä-Pohjanmaalla isä näki ja koki kymmenvuotiaan pojan silmin ja tuntein.

Isä opiskeli rakennusmestariksi Kuopiossa. Siellä hän tapasi Inkerin ja melkein 54 vuotta kestänyt avioliitto solmittiin Kuopion tuomiokirkossa. Muutettiin Rovaniemelle, jossa molemmat pojat syntyivät. Ensimmäinen työpaikka oli Imatran Voimalla.

Vuonna 1966 muutimme Kemijärvelle ja 1979 isäni perusti rakennussuunnittelu- ja valvontatoimiston. Moni Kemijärvellä asuu hänen suunnittelemassaan kodissa, jonka rakentamista hän valvoi. Luusuan ja Räisälän kappelit sekä Honkakankaan siunauskappeli ovat hänen piirtämiään. Isä piti työstään, jossa tuloksia oli helppo nähdä: tontille nousi rakennus, jonka suunnitelmat olivat paperilla. Kokonaan eläkkeelle hän ei malttanut jäädä. Hän sanoi, että hän oli aina ollut rakennuksilla eikä halunnut olla niiltä pois.

Metsästys, kalastus, marjastus, lukeminen ja hiihto olivat rakkaita harrastuksia. Vielä viime syksynä isä oli poikansa ja pojanpoikansa kanssa sorsametsällä ja kulki mukana hänelle hyvin tärkeässä hirviporukassa. Nuorena hän yleisurheili ja pelasi pesäpalloa innokkaasti.

Isä oli hyvä, rakastava puoliso ja malli meille pojille. Lapsenlapsi kuvasi joskus Matti-ukkia sanomalla, että hän antaa vaikka kuun taivaalta. Isä huolehti, oli kiinnostunut ja antoi kulkea omaa tietä. Työ oli hänelle paljon muutakin kuin toimeentulon ansaitsemista. Juuret olivat lujasti Suomessa ja suomalaisuudessa. Kemijärveltä hän lähti pois vain, jos oli aivan välttämätöntä. Hänellä oli hyvä huumori.

Uskonasiat olivat isälle tärkeitä. Melkein joka sunnuntai hän oli jumalanpalveluksessa Kemijärven kirkossa. Muuan paikkakuntalainen sanoi kuultuaan viestin isän kuolemasta: - Mietinkin, missä Matti on, kun häntä ei näkynyt tutulla paikalla kiirastorstain jumalanpalveluksessa. Hän oli tuolloin kotona ja liikkuminen oli vaikeaa. Muutama päivä myöhemmin hän nukkui rauhallisesti pois Lapin Keskussairaalassa. Sydänlihas ei enää toiminut.

Siunaamme isän jälleennäkemisen toivossa Kemijärven kirkossa lauantaina 28.4. Pääsiäisen suuri sanoma on, että Jeesus voitti kuoleman. Hän on kuolemaakin suurempi. Hän lupaa niille, jotka uskovat häneen, ikuisen elämän siellä, missä ei ole sairautta, kipua eikä kyyneleitä.

* * *

On hyvä, että saa jättää rakkaan, läheisen ihmisen Jumalan käsiin. Saa luottaa Herramme lupaukseen: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin." Joskus, ehkä usein, on vaikea ymmärtää tai hyväksyä Jumalan tekoja ja teitä. Silloinkin ja juuri silloin saa luottaa Jumalan suuruuteen - hänellä on valta - hyvyyteen ja suureen armoon.

Ilmestyskirja rohkaisee

Opetin tänään ja eilen raamattukurssilla Karkun evankelisella opistolla. Kurssi on kolmen kuukauden mittainen ja alkaa joka syksy elokuun lopussa tai syyskuun alussa ja joka talvi tammikuun lopussa. Mitä jos lähtisit ensi syksynä tälle kurssille?

Aiheena eilen ja tänään oli Johanneksen Ilmestys. Se on puhutteleva ja vaikeakin Raamatun kirja. Olen joskus kirjoittanut Ilmestyskirjasta mm. näin:

Tämä maailma ei ole onnen tyyssija. On monenlaisia vaikeuksia. Luomakunta kärsii ja ihmiset voivat pahoin. Jumalaa ja hänen omiaan vastaan hyökätään. Jumalan omia vaaditaan luopumaan uskostaan. Ilmestyskirja on vastaus kysymykseen, miksi maailmassa on tällaista. Se kertoo, että tässä maailmassa käydään sotaa. Jumala ja Paholainen sotivat. Paha joukkoineen hyökkää Jumalan omia vastaan. Sota käy sitä kiivaammaksi, mitä pidemmälle maailma historia etenee. Tässä maailmassa on pahaa siksi, että Jumala sallii Paholaisen tekevän pahaa. Ja siksi että Jumala kurittaa tätä maailmaa, tapahtuu sellaista, mikä näyttää ja tuntuu meistä pahalta. Hän voi rankaista sen pahan takia, mitä ihmiset tekevät. Tai Jumala kurituksellaan kutsuu ihmisiä parannukseen. Jumalan suunnitelmaan kuuluu, että tämä maailma kulkee vaikeaa tietä kohti sitä päivää, jona Kristus saapuu ja tekee lopun kaikesta pahasta.

Ehkä se, että Jumala rankaisee, ei sovi siihen kuvaan, joka on Jumalasta. Jos meillä on Jumalasta käsitys, ettei hän voi rangaista, sitten meillä on väärä kuva Jumalasta. Jumala voi rangaista – se on selvää Ilmestyskirjan äärellä. Jos hän ei mielestämme voi rangaista, sitten Ilmestyskirjaa ei voi ymmärtää. Jumala on pyhä, joka vihaa syntiä. Ilmestyskirjan ymmärtäminen edellyttää tämän Raamatun totuuden hyväksymistä.

* * *

Ilmestyskirjassa on sellaista, mikä pelottaa ja ahdistaa lukijaa. Monet näyt ovat järkyttäviä: ihmisiä kuolee, luonto tuhoutuu ja verta roiskuu. On Ilmestyskirjan selittäjiä, jotka saavat ihmiset pelon valtaan. Ilmestyskirjan tarkoitus ei kuitenkaan ole luoda pelkoa ja ahdistusta. Kirja vain kuvaa, millaista elämä pahassa maailmassa on ja tulee olemaan. Ilmestyskirjan tarkoitus on juuri päinvastainen kuin luoda pelkoa. Se rohkaisee niitä, jotka lukevat sitä ja uskovat, mitä se kertoo: Vaikka tapahtuu järkyttäviä asioita, ei sittenkään ole hätää. Tämä maailman on Jumalan käsissä. Hän johtaa ja hänen suunnitelmansa toteutuvat. Hän pitää erityisesti omistaan huolta. Varsinkin heille tapahtuu vain, mitä hän sallii. Ilmestyskirja on annettu meille siksi, että tietäisimme tämän ja luottaisimme siihen.

Ilmestyskirjassa kerrotaan kirjasta, joka oli kirjoitettu täyteen tekstiä (Ilm 5). Ilmeisesti siinä olivat maailman tapahtumat. Kun kirjaa aletaan avata, Johannekselle näytetään maailman tapahtumia. Jeesus ottaa tämän kirjan käsiinsä. Ilmestyskirja haluaa sanoa: maailman tapahtumat ovat Jumalan Pojan käsissä.

Ilmestyskirjan luvussa 11 Johannes saa tehtävän: ”Sitten minulle annettiin mittakeppi, joka oli kuin sauva, ja minulle sanottiin: - Mene mittaamaan Jumalan temppeli ja alttari ja laske ne, jotka siellä rukoilevat.” (Ilm 11:1-2). Sakarjan kirjassa on kohta, jossa mitataan Jerusalemin kaupunki. Ja sitten Jumala lupaa: ”Minä olen tulimuuri sen ympärillä.” (Sak 2:9). Jumala lupaa suojella sen, mikä mitataan. Temppeli, jonka Johannes mittaa, tarkoittaa seurakuntaa, Jumalan omia, joita muuallakin Uudessa testamentissa kutsutaan Jumalan temppeliksi. Heistä Jumala siis lupaa pitää erityisesti huolta. Hän suojelee heitä ja heille tapahtuu vain, mitä hän sallii.

Ristin ja ylösnousemuksen juhlaa

Eilen oli palmusunnuntai, tänään hiljaisen viikon maanantai. Seuraamme Jeesuksen matkaa kohti ristiä ja ylösnousemusta. Ehkä paras tapa - ainakin meille liian kiireisille ihmisille - seurata Herramme matkaa on osallistua jumalanpalveluksiin ja muihin tilaisuuksiin, joissa luetaan Raamtun tekstejä Jeesuksen tiestä ristille, kuolemasta ja ylösnousemuksesta, puhutaan niistä, lauletaan Jeesuksen kärsimyksestä ja tyhjästä haudasta kertovia lauluja ja vietetään ehtoollista.

Olet lämpimästi tervetullut mm. näihin jumalanpalveluksiin:

- Hiljaisen viikon iltakirkkoon tiistaina 3.4. klo 19
- Kiirastorstain messuun torstaina 5.4. klo 19
- Pääsiäisyön messuun lauantaina 7.4. klo 23
- Toisen pääsiäispäivän messuun maanantaina 9.4. klo 11

Nämä jumalanpalvelukset pidetään Karkun evankelisella opistolla.

Näiden lisäksi toivotan sinut tervetulleeksi maanantaina 9.4. pääsiäisjuhlaan. Se alkaa Vammalan Luther-talossa klo 14.

Jeesus kärsi ja kuoli meidän puolestamme. Hän sovitti meidät pyhän Jumalan kanssa. Siksi on anteeksiantamus kaikkiin synteihin, voimme elää sovinnossa Jumalan kanssa ja päästä kerran ikuiseen elämään hänen luokseen. Jeesus nousi kuolleista. Hän voitti kuoleman ja osoitti olevansa kuolemaakin vahvempi. Siksi kuolemassakaan ei ole hätää, jos Jeesus on turvanamme. Hän on luvannut olla sen kanssa, joka on kastettu hänen omakseen ja uskoo häneen.

Toivotan sinulle hyvää, siunattua ristin ja ylösnousemuksen juhlaa.

Onko lähetystyö ihmisoikeusloukkaus?

Viikko sitten kaksi suomalaista professoria otti kantaa siihen, että vanhoillislestadiolainen liike antoi ymmärtää, että pappisvihkimyksen ottanut nainen on Jumalan valtakunnan ulkopuolella. Professorit olivat sitä mieltä, että kyse saattoi olla ihmisoikeusloukkauksesta ja lainvastaisesta syrjinnästä. Siis vanhoillislestadiolainen herätysliike olisi syyllistynyt ihmisoikeusloukkaukseen ja lainvastaiseen syrjintään. Professorien ajatuksista kerrotiin Kotimaan verkkolehdessä, www.kotimaa24.fi.

Professorien ajatukset ovat hurjia. Hyvin lähellä niitä on ajatus, että lähetystyö on ihmisoikeusloukkaus ja lainvastaista syrjintää. Ainakin sellainen lähetystyö, jossa otetaan todesta Jeesuksen käsky tehdä kaikista ihmisistä hänen opetuslapsiaan ja Jeesuksen toteamus, että hän on ainoa tie Jumalan luo. Jos nämä otetaan todesta, lähetystyössä pyritään siihen, että ihminen, joka saattaa uskoa jumalaan tai jumaliin, kääntyy kristityksi, ja opetaan, että vain Jeesukseen uskomalla ihminen pelastuu. Jos professorit pitävät sen enemmän tai vähemmän suoraan sanomista, ettei joku ole Jumalan valkunnassa - hän ei siis pelastu - ihmisoikeusrikkomuksena, samana täytyy varmaan pitää sellaista lähetystyötä, jota edellä kuvasin.

Onneksi nämä professorit eivät säädä Suomessa lakeja tai istu oikeusistuimissa soveltamassa lakeja käytäntöön. Yksi ja toinen lähetystyöntekijä tai Suomessa palveleva lähetysjärjestön työntekijä saattaisi pian olla oikeudessa ja saisi toimistaan tuomion. Tai tuomion voisi saada lähetystyön tukija, vanhus, jolle lähetystyö on pienestä pitäen ollut rakkaita työtä, tai pastori, joka puhuu lähetysytön puolesta - hän kun tukee ihmisoikeuksien vastaista toimintaa. Tuomiolla voisivat olla myös ne, jotka sanovat täällä Suomessa, etteivät kaikki pelastu, koska ainoa tie ikuiseen elämään on Kristus ja sitä tietä kulkevat ne, jotka on kastettu Jeesuksen omiksi ja uskovat häneen.

Nyt nämä professorit ovat tätä mieltä. Eivätkä tietenkään vain he. Voi olla, että tulevaisuudessa näin ajattelevia on yhä enemmän. Voimme nähdä senkin, että lähetystyö tai Raamatun mukainen julistus Suomessa - että sanotaan vain Kristuksen pelastavan - kriminalisoidaan. Se voi tuntua mahdottomalta, ja toivottavasti onkin. Toisaalta olemme nähneet viime vuosina tapahtumia, joita muutama vuosi tai vuosikymmen sitten tuskin kukaan ajatteli mahdollisiksi.

Turvallista on ajatella, että asiamme ja tapahtumat Suomessa tai tässä maailmassa ovat Jumalan käsissä. Hän, joka rakastaa meitä, sallii, minkä hän katsoo hyväksi sallia.

Älkää väsykö

Maanantaina Laviassa luimme ja yritin opettaa Paavalin kirjettä galatalaisille. Vuorossa oli kirjeen viimeinen, kuudes luku. Eilen Vammalan Luther-talossa aiheena oli Paavalin toinen kirje tessalonikalaisille ja sen viimeinen, kolmas luku. Molemmissa luvuissa kehotetaan, ettei saisi väsyä hyvän tekemiseen: "Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää" (Gal 6:9). "Mutta älkää te, veljet, väsykö tekemään hyvää" (2 Tess 3:13).

Ensimmäiset kristityt väsyivät hyvän tekemisessä. Tuskin heitä muuten olisi tarvinnut kehottaa niin kuin Paavali kehotti. Ei siis ole tavatonta tai edes poikkeuksellista, että kristitty väsyy tekemään hyvää. Väsymme mekin.

Väsymystä voi tulla siitä, että näkee ja tietää monien tekevän toisin. Helposti ajattelee: Miksi minun pitäisi tehdä hyvää - monet muut eivät tee? Enkö voi tehdä samalla tavalla kuin muut? Raamattu opettaa, että kristittyjen on toisinaan, ehkä useinkin, toimittava toisin kuin monet muut. Vaikka muut eivät tekisi hyvää, Jumalan omien tulisi kuitenkin tehdä.

Väsymystä voi aiheuttaa myös, että urakka tuntuu mahdottomalta. On niin paljon niitä, joille pitäisi tehdä hyvää, ja tietää, että pystyy vain vähään. Kaikkea, mitä pitäisi, emme voi tehdä. Harvoin voimme tehdä hyvää monille. Mutta ehkä voimme tehdä hyvää yhdelle tai muutamalle, ja yksi ihminen on niin arvokas, että jos voimme jotenkin auttaa häntä, se kannattaa tehdä.

Varmasti kristitty väsyy, jos hän ajattelee, että suhde Jumalaan perustuu siihen, mitä hän tekee tai jättää tekemättä. Onneksi se ei perustu siihen vaan Jumalan tekoihin ja Jumalan armoon. Jumala rakastaa minua riippumatta, millainen olen, mihin pystyn ja mitä teen. Hän armahtaa minut ja kelpaan hänen omakseen näistä riippumatta. Jeesus on ansainnut minulle oikeuden olla Jumalan oma. Hän ansaitsi sen kuolemallaan - hän sovitti minut pyhän Jumalan kanssa. Tämän varassa saan olla, Jumalan armosta kelpaan hänelle sellaisena kuin olen, Jeesuksen ristin takia pääsen ikuiseen elämään. Tämä on voimanlähde myös hyvän tekemiseen. Siitä, ettei tarvitse ansaita, saa voimaa tehdä, mitä Jumala tehtoo, että teemme.

Vaikka Jumalan armo lämmittää meitä ja antaa voimaa hyvän tekemiseen, teemme sitä yleensä vain vähän. Näin siitä syystä että olemme syntisiä, keskeneräisiä, heikkoja ihmisiä. Se, että tekee hyvää vaikka vähän, on merkittävää.

Paavalin kehotus ei tarkoita, että kristityn pitäisi aina jaksaa eikä saisi väsyä väsymyksen siinä merkityksessä, johon auttaa lepo. Tietysti väsymme sanan tässä merkityksessä ja saammekin väsyä. Saamme ja tulee myös levätä ja kerätä voimia. Täytyy miettiä, mihin voimat riittävät, eikä pidä kuvitella itsestä liikaa. Saa ja pitääkin tehdä, mistä virkistyy. Emmekä näin myöntäessämme ja tehdessämme toimi vastoin, mitä luemme Paavalin kirjeistä.

Ei yhtä askelta

Viime aikoina on puhuttu paljon eutanasiasta. Tuntuu, että monissa puheissa unohdetaan, että askel tiettyyn suuntaan usein vaatii tai pakottaa ottamaan toisen askeleen, kolmannen ja neljännenkin. Tai jos padottua suurta määrää vettä yritetään laskea padosta vain vähän, se ei useinkaan onnistu. Kun avataan portti, sitä ei voida sulkea ja vettä vyöryy paljon enemmän kuin oli tarkoitus.

Muuan, joka oli vasta armeijassa ja koulutettiin toimimaan tiedustelupartiossa - tällainen partio toimisi syvällä vihollisen hallussa olevilla alueilla - kertoi: Meille opetettiin, miten toimitaan, jos joku partiostamme haavoittuu. Yksi tärkeä asia, josta täytyy huolehtia, on, ettei haavoittuneen lähellä ole asetta. Haavoittuneen omat aseet täytyy viedä tarpeeksi etäälle hänestä. Muuten hän saattaa ajatella tekevänsä palveluksen partiolle ja surmata itsensä.

Mielestäni erittäin viisas neuvo. Mitä jos sanottaisiin, että partionjohtajan tulee arvioida tilanne ja mikäli haavoittunut on oikein pahasti haavoittunut, hänen viereensä on syytä jättää ase ja toivoa, että hän käyttää sitä? Se voisi jossakin tilanteessa tuntua perustellulta - haavoittunut voi vaarantaa monen muun hengen - mutta jos otettaisiin tämä askel, otettaisiin helposti toinen ja neljäskin. Ehkä kohta neuvottaisiin tai tositilanteessa toimittaisiin siten, että aina kun joku haavoittuu ja hänen todetaan hidastavan partion liikkumista, häntä kehotetaan surmaamaan itsensä tai hänet surmataan. Olisi vaikea tukkia veden vyöryä.

En hyväksy muutenkaan, että ihminen ottaa vallan, joka kuuluu Jumalalle, ja päättää, kuka saa elää ja kuka ei. Sitä ei pitäisi hyväksyä tästäkään syystä: Niin helposti otetaan uusia askeleita. Ensiksi sanotaan, että vain siinä tapauksessa aktiivinen eutanasia - ihmisen surmaaminen - on mahdollista, että ihminen on parantumattomasti sairas, kärsii suurista kivuista, tahtoo itse kuolemaa ja ilmaisee tämän selvästi. Ehkä yllättävän helposti aletaan surmaan myös niitä, joiden hoito on hyvin kallista, joista ei enää ole hyötyä yhteiskunnalle ja joista on suurta vaivaa omaisille. Tästä syystä pitäisi jättää ottamatta ensimmäinen askel.

Tervetuloa opiskelemaan Apostolien tekoja

Ensi viikonvaihteessa Huittisissa on raamattukurssi, jolla opiskellaan Apostolien tekoja, varsinkin tämän Uuden testamentin kirjan kahdeksaan ensimmäistä lukua. Kirja on monella tavalla hieno, jännittäväkin ja ajankohtainen. Se kertoo, miten evankeliumi Jeesuksesta lähti liikkeelle Jerusalemista ja valloitti yhä uusien sydämiä. Apostolien teot puhuu paljon Jumalan Pyhän Hengen työstä. Kurssilla syvennymme siihen, mitä Pyhä Henki tekee, miten hän toimii. Pyrimme siihen, ettemme jää muinaiseen Jerusalemiin ja Samariaan. Puhumme tästä päivästä ja omasta elämästämme.

Kurssi alkaa perjantaina 9.3. klo 18 Lauttakylän rukoushuoneessa. Huittisten keskusta on nimeltään Lauttakylä. Rukoushuoneen osoite on Karpintie 7. Lauantaina aloitamme klo 13 ja päätämme noin klo 18.30. Sunnuntai alkaa klo 15 ja päättyy klo 18 alkavaan messuun. Opettajina ovat Juhana Tarvainen ja tämän nettipäiväkirjan kirjoittaja.

Olet lämpimästi tervetullut mukaan. Mukana voi olla myös osan aikaa. Voitko kertoa tästä mahdollisuudesta ystävällesi?

Terveiset Hetasta

Terveiset Hetasta. Hetta on Enontekiön kirkonkylä. Täällä on lunta noin puoli metriä ja näin aamulla pakkasta 28 astetta. Eilen aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja pakkasta iltapäivällä oli noin 10. Tälle päivälle on luvattu melkein samanlaista.

Meitä on täällä joukko hiihtämässä ja nauttimassa Lapin hienosta luonnosta. Sitä luonto täällä todella on. Juomme kahvit autiotuvalla, saunomme, syömme Hetan Kodan erinomaisia ruokia, virkistymme toistemme seurasta ja olemme Sanan äärellä. Eilen luimme Jeesuksen vertauksen armottomasta palvelista ja puhuimme siitä. Vertaus löytyy Matteuksen evankeliumin luvusta 18.

On hienoa viettää viikko näin. Lähtisitkö tänä vuonna vastaavalle matkalle? Tai ensi vuonna. Tämä vuoden matkoista kerrotaan osoitteessa www.keokarkku.fi.

Tuntuu että yritettiin saada nielemään koukku

Olen menneinä vuosina ollut mukana useissa keskusteluissa tai neuvotteluissa, joissa on puhunuttu ns. erillisvihkimyksistä. Niillä tarkoitetaan pappisvihkimystä, jossa ei vihitä papeiksi naisia. Olemme toivoneet näitä, jotta nekin, jotka eivät pidä naispappeutta Jumalan tahdon mukaisena ratkaisuna, voisivat saada kirkossamme pappisvihkimyksen. Näissä keskusteluissa tai neuvotteluissa kuulimme aika usein toivomuksen tai vaatimuksen: tulkaa tässä asiassa vastaan, sitä odotamme teiltä. Näin sanottin meille, jotka emme pitäneet hyvänä ja oikeana, että naispappeuden torjujat osallistuvat pappisvihkimykseen, jossa vihitään naisia papeiksi. Meistä johdonmukaista oli, että se, jonka mielestä naispappeus on vastoin Jumalan tahtoa, ei osallistu tilaisuuteen, jossa toimitaan Jumalan tahtoa vastaan.

Muutama päivä sitten kirkon piirissä synnytti keskustelua uutinen, jonka mukaan Tampereen piispa oli vihkinyt pastoriksi miehen, joka pitää naispappeutta vääränä eikä siksi voi eikä aio toimittaa messua yhdessä naispastorin kanssa. Tämä papiksi vihkiminen tapahtui siten, että mukana oli myös papiksi vihittäviä naisia. Papiksi vihitty mies kertoi, että tämä oli hänen vastaantulonsa. Tampereen piispa selitti toimintaansa, jota monet arvostelivat - miksi hän oli vihkinyt pastoriksi miehen, joka torjuu naispappeuden ja toimii tämän mukaan. Piispan mukaan osallistuminen samaan pappisvihkimykseen naisten kanssa ilmaisee valmiutta yhteistyöhön naispastoreiden kanssa. Siis sen, joka osallistuu samaan vihkimykseen naisten kanssa, tulee piispan mukaan - ollakseen johdonmukainen - toimittaa naispastorin kanssa myös jumalanpalvelus.

Kuopion piispanvaalissa kahdelta ensimmäisessä äänestyksessä eniten ääniä saaneelta ehdokkaalta kysyttiin tästä asiasta. Uutisen mukaan molemmat olivat sitä mieltä, että pappisvihkimyksen edellys on, että toimittaa messun naispastorin kanssa.

Kun on lukenut näitä kannanottoja, on tuntunut, että menneinä vuosina yrittiin saada nielemään se koukku, että osallistuttaisiin yhteisvihkimyksiin naisten kanssa. Ehkä jotkut olivat oikeasti sitä mieltä, että tämä vastaantulo riittäisi. Luultavasti monet olivat jo silloin sillä kannalla kuin Tampereen piispa ja pian olisi vedottu siihen, että yhteisvihkimykseen osallistuminen tarkoittaa, että myös vihkimyksen jälkeen tulee tehdä alttarilla yhteistyötä naispastorin kanssa. Jos ei tee, on ristiriitainen itsensä kanssa. Tätä ei silloin vain sanottu. Todennäköisesti myös monista yhteisvihkimyksissä papiksi vihityistä olisi tuntunut tältä ja he olisivat suostuneet yhteistyöhön.

Neuvottelut kirkossa eivät aina ole vailla juonia ja yrityksiä, jotka ovat kaikkea muuta kuin vilpittömiä. Yritetään saada ottamaan yksi askel. Joka ottaa sen, sen täytyy kohta ottaa toinen askel ja kolmaskin.