Terveisiä Tallinnasta

Viime viikonloppuna olin miestenretkellä Tallinnassa. Ensimmäisen kerran olen käynyt kaupungissa vuonna 1986. Muutos on melkoinen. Vähän yli 25 vuotta sitten elettiin Neuvostoliiton aikaa. Viro oli miehitetty, vangitsemiset ja karkoitukset olivat tavallista elämää, Tallinnan tullissa pengottiin kaikki matkatavarat, purukumit, sukkahousut ja muovipussit olivat haluttuja ja niistä sai tukun ruplia, kaupunki oli harmaan ankea. Nyt virolaisista näkee, että maan itsenäisyys on heille valtavan tärkeä asia. Eikä ihme - maa itsenäistyi vähän yli 20 vuotta sitten ja aika osana Neuvostoliittoa on tuoreessa muistissa.

Muistissa tuntui olevan myös presidenttimme Mauno Koiviston lausunnot Viron pyrkiessä itsenäiseksi maaksi. Lausuntoihin viitattiin muutaman kerran. Presidenttimme ei halunnut puhua virolaisten itsenäisyyden puolesta. Jos muistan ja ymmärsin viittaukset oikein, hän piti tapahtumia Virossa Neuvostoliiton sisäisinä asioina, joihin ulkopuolisten ei tulisi puuttua. Virolaiset kokivat, että heidät jätetään yksin ja Moskovan vallanpitäjät saavat tehdä heille mitä tahtovat. Toki ymmärtää varovaisuuden, jota presidentti varmaan piti viisaana. Ei ollut takeita, ettei Neuvostoliitto pyri rankaisemaan niitä, jotka edistävät siihen kuuluvien maiden itsenäistymispyrkimyksiä. Toisaalta ajattelen, että pitäisi olla rehellinen ja sanoa, mitä oikeasti ajattelee. Harva Suomessa - Mauno Koivisto ei varmasti kuulunut näihin harvoihin - ajatteli, että Viro olisi aikanaan vapaaehtoisesti liittynyt Neuvostoliittoon. Maa pakotettiin liittymään. Olisi ollut rehellistä sanoa tämä ja johtopäätös tästä: on perusteltua, että kansa, jolta on viety itsenäinen maa, saa itsenäisyytensä takaisin.

Kiipesimme Tallinnassa Olavisten kirkon torniin. Noin 250 portaan jälkeen pääsi tornin sisältä ulos ja saattoi kiertää tornin katolle rakennettua kapeaa aidattua reittiä. Oli hienot näkymät Tallinnaan ja kauemmaksi. Minulle torniin kiipeäminen oli sekin takia merkittävä asia, että olen pelännyt korkeita paikkoja. Joitakin vuosia sitten en varmaankaan olisi kiertänyt reitiä tornin katolla. Nyt uskalsin. Se auttoi, että pyrki ajattelemaan järkevästi: muutkaan eivät ole tästä pudonneet, jalkojeni alla on lankkuja ja ne ovat tasaisesti, vaikka katto onkin jyrkästi viisto, ja reitin ulkoreunalla on korkea aita.

Kävimme vasta avatussa Tallinnan merimuseossa. Se on hienosti rakennettu museo. Suosittelen. Museon keskellä on vuonna 1937 rakennettu sukellusvene Lembit. Sen sisällä totesimme toisen matkanjohtajan kanssa, ettei tämä olisi meidän paikkamme. Ihmettelee, että merisotilaiden psyyke on kestänyt - ainakin jossain määrin - oloissa, jotka sukellusveneessä ovat: ahtaudessa, ilman mitään omaa rauhaa ja meren syvyydessä syvyyspommien ravisuttaessa venettä.

Vierailimme myös Tallinnan uudehkossa synagogassa. Synagogan esittelijä kertoi, että Virossa on noin 2.500 juutalaista ja heistä tunnustaa juutalaisten uskoa ja seuraa tarkasti juutalaisia tapoja noin 100. Varmaankin esittelijä tarkoitti ortodoksijuutalaisten tapoja. Kun kuuntelin, millaisia nämä tavat ovat - osa niistä on Mookseksen lain määräyksiä, osa Mooseksen lain sovelluksia, osalla on aika vähän tekemistä Mooseksen lain kanssa - ajattelin, miten hienoa on saada olla kristitty. Jeesus on vapauttanut meidät lain orjuudesta - varsinkin siitä, että tekoja tekemällä ja tapoja noudattamalla pitäisi yrittää kelvata Jumalalle. Olemme Jumalan omia ja pelastumme ikuiseen elämän armosta, sen takia, että Jeesus on kuollut puolestamme, sovittanut syntimme ja järjestänyt mahdollisuuden olla Jumalan oma ja pelastua.

Sunnuntaina pidimme messun Sakun kirkossa. Saku on tunnettu oluttehtaastaan - Virossa myydään Saku-olutta. Sakun luterilainen kirkko on hyvin vaatimaton. Se on vanha talo, jota ei alunperin ole rakennettu kirkoksi. Oli koskettavaa olla messussa juuri tällaisessa kirkossa. Puitteet eivät ole tärkeintä. Paljon tärkeämpää on Jumalan sana. Siinä Jumala on läsnä ja tekee työtään - synnyttää uskoa, vahvistaa sitä, hoitaa ja antaa voimia. Uskon, että tätä saimme kokea myös tässä kirkossa. Miesjoukko lauloi, rukoili, tunnusti syntinsä ja uskonsa, kuunteli Jumalan puhetta ja polvistui alttarille vastaanottamaan Kristuksen ruumiin ja veren.

Vastuu toiselle?

Viime päivinä on puhuttu paljon eutanasiasta. Vihreät hyväksyivät periaateohjelmansa tavoitteeksi eutanasian hyväksymisen maassamme ja tämä on saanut monet puhumaan eutanasiasta.

Olen aktiivista eutanasiaa vastaan. Siis sitä vastaan, että ihminen ottaisi sen vallan, joka kuuluu elämän Antajalle ja surmaisi myrkyllä tai muuten toisen ihmisen. Uskon, että eutanasian mahdollistaminen avaisi portin, jonka takana on paljon sellaista, mitä useimmat eutanasian puolustajatkaan eivät tahdo. Jos hyväksytään, että ihminen voidaan surmata, jos hän sitä haluaa ja jos hän kärsii, varsin helposti siirrytään siihen, että ihminen voidaan surmata, mikäli toiset sitä haluavat ja mikäli sille on painavia taloudellisia syitä. Portin pitäminen auki vain sen verran kuin nyt monista tuntuu hyvältä, lienee tai on tässä asiassa mahdotonta.

Kuunnellessani viime päivien keskustelua, olen miettinyt, mitä pastorit muutaman vuoden kuluttua puhuvat siunaustilaisuuksissa, mikäli ihmettä ei tapahdu ja aktiivista eutanasiaa ei maassamme sallita. Mitä puhua, kun omaiset voivat tehdä ratkaisun surmata isoäiti? Mitä sanoa näille omaisille?

Olen miettinyt myös, miksi eutanasian puolesta puhujat vaativat, että heillä täytyy olla oikeus saada käyttää lääkäriä elämänsä lopettamiseen. Voihan ihminen surmata itse itsensä. En tietenkään tarkoita, että itsemurha on oikea ratkaisu. Ei ole - se on sen vallan ottamista, joka kuuluu Jumalalle, ja yleensä hyvin itsekäs ratkaisu; sen takia yleensä monet kärsivät ja pitkään. Mutta miksi vaatia, että lääkäreiden on surmattava minut? Onko siinä kuitenkin halu tai tarve siirtää vastuu toiselle?

Olemme vastuussa ratkaisuistamme - siitä, mitä teemme itsellemme ja toisille tai mitä jätämme tekemättä. Olemme vastuussa hänelle, jonka edessä meidän on kerran tehtävä tili tekemisistämme ja tekemättä jättämisistämme.

Messuyhteisö ja paikallisseurakunta

Viime viikolla Turussa kokousti kirkkomme kirkolliskokous. Kun luin sitä koskevia uutisia ja sain sieltä muutaman viestin, tuli mietittyä suhdetta Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja asemaa kirkossamme.

Eri puolille maatamme on syntynyt jumalanpalvelusyhteisöjä. Uskon, että näitä syntyy lisää, koska niille on tarvetta. Useimmat näistä yhteisöistä lienevät kasvavia ja niissä on mukana niitä, jotka usein puuttuvat kirkkomme paikallisseurakunnan jumalanpalveluksesta - lapsia, äitejä, isiä, nuoria ja nuoria aikuisia. Minulle hyvin tärkeä yhteisö kokoontuu messuun sunnuntaisin Karkun evankelisella opistolla.

Näiden yhteisöjen suhde kirkkomme paikallisseurakuntiin, joiden alueella ne ovat, on erilainen. Varmaan useimmilla messuyhteisöillä suhde on tällä hetkellä aika olematon - siis paikallisseurakunta ja jumalanpalvelusyhteisö eivät oikeastaan ole missään tekemisissä toistensa kanssa. Hyvä, mikäli se, ettei olla tekemisissä toisten kanssa, tarkoittaa myös, ettei taistella toisia vastaan. Joillakin yhteisöillä ja paikallisilla seurakunnilla on jonkin verran tekemistä toistensa kanssa, muutamilla aika paljonkin. On myös yhteisöjä, joita pidetään osana paikallisseurakunnan elämää.

Joidenkin mielestä mitään suhdetta kirkkomme paikallisen seurakunnan ja jumalanpalvelusyhteisön välillä ei tarvitse eikä saakaan olla. Toiset ajattelevat toisin. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä mieltä kirkkomme piispat ovat. Vanhastaan on ajateltu, että hyvin tärkeä, aivan keskeinen, piispan tehtävä on varjella ja rakentaa yhteyttä kirkossa. Minusta tähän tehtävään kuuluu myös yhteyden varjeleminen ja rakentaminen niihin, jotka tunnustavat luterilaista uskoa ja jotka kokoontuvat viettämään messua jumalanpalvelusyhteisössä. Kysymys, joka Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa pitäisi ratkaista - ajattelen varsinkin piispojamme - on, halutaanko messuyhteisöiden kristityt pitää kirkossa vai halutaanko heistä päästä eroon. Sama kysymys pitäisi ratkaista monien herätysliikkeisiin kuuluvien suhteen. Tarkoitan nimenomaan niitä herätysliikkeisiin kuuluvia, jotka haluavat pitää kiinni Raamatusta ja jotka siksi torjuvat vaikkapa naispappeuden ja homosuhteet. Viime vuosina on tuntunut, että ratkaisu on tehty ja se on, että edellä mainitut pyritään työntämään kirkosta pois. Luultavasti on ajateltu, että näin kuva kirkosta saadaan paremmaksi - osoitetaan että kirkko taistelee tasa-arvon puolesta eikä siedä niitä, jotka pitäytyvät vanhentuneisiin ja yhteiskunnassa vallalla olevien ajatusten vastaisiin käsityksiin - ja näin saadaan pidettyä kirkossa ne, jotka harkisevat eroamista kirkosta, koska heidän mielestään kirkko sallii epätasa-arvoa ja muuta suvaitsemattomuuta. Tai kirkosta tästä syystä eronneet saadaan takaisin jäseniksi. Varmaan kirkon johdossa on myös niitä, jotka eivät halua työntää kirkon perinteiseen uskoon sitoutuneita pois kirkosta. Voi olla, että halutaan myös toimia ja tehdä konkreettisia ratkaisuja näiden kirkossa pysymisen puolesta. Jotkut viestit viime aikoina ovat kertoneet tästä.

Varmaan kirkkomme paikallisseurakunnat pärjäävät ilman niitäkin kristittyjä, jotka ovat mukana jumalanpalvelusyhteisön ja herätysliikkeen elämässä. Luultavasti ainakin osa paikallisseurakunnista heikkenee ilman näitä mutta ei kuole. Varmaan myös jumalanpalvelusyhteisöt pärjäävät ilman yhteyttä paikallisseurakuntiin. Kuitenkin ajattelen, että puolin ja toisin sillä voi olla huomattava myönteinen merkitys, että on yhteys paikallisseurakunnan ja jumalanpalvelusyhteisön välillä. Tai että jumalanpalvelusyhteisö tunnustetaan osaksi kirkomme elämää kyseisellä paikkakunnalla. Monet jumalanpalvelusyhteisöt ovat ainakin toistaiseksi tietoisesti valinneet, etteivät ne ole seurakuntia. Senkin takia olisi luontavaa, että jumalanpalvelusyhteisö voisi olla osa paikallista seurakuntaa. Ja ovathan melkein kaikki jumalanpalvelusyhteisön messuihin osallistuvat kirkkomme paikallisseurakunnan jäseniä.

Kun mietin suhdetta Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja asemaa tässä kirkossa, minulle hyvin ratkaiseva kysymys on, vihitäänkö kirkossamme pastoreiksi niitä nuoria - miksei vanhempiakin - miehiä, joilla on sama usko kuin minulla ja jotka eivät osaa pitää esimerkiksi naispappeutta Jumalan tahdon mukaisena ratkaisuna. Toki on muitakin tärkeitä asioita mutta tämä on yksi ratkaiseva. Niin kauan kuin heitä ei vihitä pastoreiksi, voidaan puhua yhtä ja toista mutta mielestäni tarkoitetaan tätä: mitä nopeammin elämänne jumalanpalvelusyhteisössä tai herätysliikkeessä päättyy, sen parempi. Jumalanpalvelusyhteisöt tarvitsevat pastoreita, ne eivät voi elää ilman heitä. Sen herätysliikkeen jumalanpalvelusyhteisöt, joka on tutuin minulle, tarvitsevat kipeästi uusia pastoreita. Yleensä herätysliikkeetkin tarvitsevat heitä elääkseen. Vihitäänkö näitä miehiä vai ei, se kertoo paljon, halutaanko oikeasti jumalanpalvelusyhteisöjen tai herätysliikkeiden kristityt pitää kirkossa vai halutaanko heistä päästä.

Sen ratkaisemisella on kiire, mikä on kirkkomme, sen paikallisseurakuntien, jumalanpalvelusyhteisöiden ja laajemmmin herätysliikkeiden suhde. Voi olla - tai on - että muutaman vuoden kuluttua tätä ei enää kannata miettiä.

21 km

Juoksin lauantaina elämäni ensimmäisen kerran puolimaratonin. Ilmoittauduin talvella Helsinki City Runiin. Se, että ilmoittautuu tällaiseen tapahtumaan ja maksaa osallistumismaksun, laittaa harjoittelemaan - mikä on oikein hyvä asia.

Puolimaraton on siis vähän yli 21 kilometriä. Olen juossut silloin tällöin lenkkejä, joiden pituus on ollut viitisentoista kilometriä, ja on tuntunut, että kuusi kilometriä tämän lisäksi ei ole mahdotonta. Lyhyempiä lenkkejä olen juossut aika säännöllisesti - kolmisen kertaa viikossa. On ollut oikein hyvä herätä vähän tavallista aikaisemmin ja käydä juoksemassa muutama kilometri. Kevään aamut ovat hienoja.

Tapahtumassa 21 kilometriä meni yllättävän nopeasti eikä tuntunut sietämättömältä. Suuressa joukossa juokseminen on paljon helpompaa kuin yksin. Reitti oli hyvin valittu. Matka alkoi läheltä olympiastadionia ja päättyi stadionille. Noin puolet matkasta oli asfalttia, puolet hiekkatietä. En tiennyt, että niinkin lähellä Helsingin keskustaa on aika komeita metsiä. Olin tyytyväinen tulokseen: tuli juostua suunniteltu matka ja maalissa olin hieman yli kahden tunnin ja yhden minuutin kuluttua lähdöstä. Ilman muuta tämä kokemus sai miettimään, pitäisikö juoksuharrastuksen seuraavaksi tavoitteeksi ottaa koko maraton.

Raamattu sanoo, että ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä (1 Tim 4:8). Tämä Raamatun kohta kertoo asioiden tärkeysjärjestyksen. Toisaalta siinä sanotaan, että ruumiin harjoittamisesta on hyötyä - vaikkakin vain vähän. Sitä, mitä Jumalan sana sanoo hyödylliseksi - edes vähän hyödylliseksi - kannattaa tehdä. Siis ruumista kannattaa harjoituttaa. Kannattaa juosta ja harjoitella puolimaratonia tai kokonaista varten. Mutta valtavan paljon hyödyllisempää on usko Jeesukseen. Se antaa tähän elämään fyysistä kuntoa paljon parempaa ja se on tie - ainoa tie - ikuiseen elämään.