Osaksi paikallisseurakuntaa?

Seurakuntalainen.fi -sivusto julkaisi lyhennelmän kolumnistani Elämä-lehdessä. Kirjoitin otsikolla Messuyhteisö osaksi paikallisseurakuntaa? Netissä julkaisu juttu on synnyttänyt jonkin verran keskustelua. Juttu ja sen kommentointi löytyvät osoitteesta www.seurakuntalainen.fi. Elämä-lehden kolumni on kokonaisuudessaan tässä:

Messuyhteisö osaksi paikallisseurakuntaa?

Parikymmentä vuotta sitten ei juurikaan ollut messuyhteisöjä. Nyt on, eri puolilla Suomea, ei vielä satoja mutta kymmeniä. Luterilaiset kristityt kokoontuvat jumalanpalvelukseen, kuulevat Jumalaa sanaa, rukoilevat, laulavat virsiä ja viettävät ehtoollista. Tämä tapahtuu kirkkomme paikallisseurakuntien rakenteiden ulkopuolella.

Monille näistä jumalanpalvelusyhteisöistä on tullut seurakunta. Siis yhteisö, jossa toteutuu yhteys toisiin kristittyihin, jossa ovat evankeliumi ja sakramentti, jossa palvellaan ja saadaan voimia palveluun. Messuyhteisöjen ja niissä mukana olevien määrä tuskin tulee laskemaan.

***

Paikkakunnalla siis on kristittyjä, jotka haluavat sitoutua luterilaiseen uskoon. Eikö juuri nämä pitäisi pitää luterilaisen kirkon ja sen seurakunnan yhteydessä? Etenkin kun heistä melkein kaikki ovat kirkon jäseniä. Mikä tukisi, että yhteys paikallisseurakuntaan ei katkeaisi kokonaan? Ehkä jopa vahvistuisi.

***

Voisivatko messuyhteisöt olla osa kirkkomme paikallisseurakuntaa? Se ei onnistu, jos vaaditaan, että messuyhteisöjen täytyy olla kuten paikallisseurakunta ja sen jumalanpalvelukset. Jos niistä tehdään samanlaisia, syntyy uusia yhteisöjä, jotka ovat erilaisia. Ehto ei voi olla, että paikallisseurakunnan kirkkoherran ja kirkkoneuvoston täytyy saada hallita ja johtaa yhteisöjä. Toisaalta ei voi vaatia, että paikallisseurakunnan – mikäli yhteisö on osa sitä – on maksettava yhteisön pastorin palkka ja paljon muitakin kuluja.

Mutta miten messuyhteisöt voisivat olla osa paikallisseurakuntaa? Mitä se olisi käytännössä? Pitäisi istua, miettiä, kuunnella toista, yrittää aidosti ymmärtää ja kunnioittaa – puolin ja toisin. Pitäisi siis tehdä kuten seurakunnassa pitäisi. Tarvitaan niitä, jotka tietävät ja päättävät, miten paikallisseurakunnassa toimitaan. Ja niitä, jotka tuntevat messuyhteisöjä ja joille ne ovat rakkaita.

Asiat eivät aina odota. Voi olla, että muutaman vuoden kuluttua näitä ei enää kannata miettiä, koska on kuljettu liian kauas toisista.

***

Ehkä se, että messuyhteisöt olisivat osa paikallisseurakuntaa, olisi ratkaisu, ettei paikallisseurakunnan ja kasvavan joukon luterilaisia kristittyjä yhteys katkea. Tämä ratkaisu voisi palvella myös messuyhteisöä. Myös siten, että siinä mukana olevat voisivat elää kirkossa, johon heidät on kastettu ja jolta he ovat saaneet paljon.

Raamatussa on voimakas vaatimus toimia kristittyjen yhteyden hyväksi ja rakentaa sitä. Ja varoitetaan yhteyden rikkomisesta. Mitä se tarkoittaa meille ja tilanteeseen, jossa olemme? Myös sitäkö, että kysymme, miten messuyhteisöt voisivat olla osa paikallisseurakuntaa? Emmekä vain kysy.

Ihan samanlaista meininkiä

Täällä Pohjantähden alla -kirjassa Väinö Linna kuvaa keskustelua Koskelan talon pihalla 1930-luvulla ennen talvisotaa. Veljeksistä nuorempi Voitto on sitä mieltä, että Suomi saa olla rauhassa muilta, jos vain ryssät pysyvät karsinassaan. Tätä hän inttää ja sanoo, että jos ryssät tulevat, niin vastaan pannaan. Vanhempi veli Vilho - Tuntemattoman sotilaan luutnantti Koskela - sanoo viisaasti:

- No pannaan sitten kun ny ensin tuleevat ... Onko sitä siinä pakko etukäteen yhtä mittaa vannoo. Se on ihan samanlaista meininkiä, kun joku seisos rappusillaan ja karjus kaikille ohikulkijoille: Minä olen itsenäinen, tulee koittaan kuin sinun käy ... Ei se nyt ole laitapeliä, että julkisesti vannotaan tuolla patsaitten juurella kädet pystyssä, että Karjalaan mennään, ja yhtä julkisesti lauletaan "Vienanlahdesta Laatokkaan minä vetelen miekalla rajan ..." Kyllä siinä on miekkailemista ihan tarpeeksi, jos tosi eteen tulee ...

Hienon kirjan kohta on tullut mieleen, kun on seurannut mediaa, sen uutisointia, aiheita, tapaa kertoa ja keskustelua Venäjästä tai puolustusministerimme joitakin sanomisia, lausuntoja, allekirjoittamaa paperia ja esiintymistä Yhdysvaltojen lentotukialuksella. Tietenkään mediassa - joitakin mahdollisia keskustelupalstoja lukuun ottamatta ja niistä ei kannata välittää - tai puolustusministerin lausunnoissa ei ole puhuttu Venäjälle nyt kuuluvien alueiden valloittamisesta. Mutta toisinaan tuntuu rajulta, mitä Venäjästä sanotaan ja kirjoitetaan. Käydään läpi uhkakuvia, joissa Venäjällä on keskeinen rooli, korostetaan, mitä pahaa Venäjä on nyt tehnyt, ja sanotaan, että Venäjä uhkaa meitä.

Vieressämme on suurvalta ja me olemme pieni maa. Pienen kannattaa miettiä erityisen tarkasti, mitä se sanoo suuresta. Ei tarvita nöyristelyä tai valehtelua. Mutta miksi ärsyttää ja nimetä vihollisia julkisesti? Senkö takia että saa kehuja lännestä? En luottaisi, että kukaan tai mikään antaa Suomelle merkittävää ja ratkaisevaa tukea, mikäli Venäjä kohdistaisi Suomeen sotilaallisia toimenpiteitä ja Suomi on osa läntistä maailmaa ja Euroopan Unionia mutta ei Naton jäsen. Varmaan saisimme myöntätuntoa ja asetettaisiin taloudellisia pakotteita mutta tuskin muuta. Kuka haluaisi tehdä suuria uhrauksia ja auttaa, koska ei olisi pakko. Ja jos yksin joutuisimme miekkailemaan, miekkailemista olisi ihan tarpeeksi. Ja siinä määrin, että luultavasti emme pärjäisi. Nykyajan sodassa aseilla, varusteilla ja tekniikalla on aivan ratkaiseva rooli. Niissä olemme kaukana, hyvin paljon jäljessä, suurvallasta.

Tarvitsee ja käyttää edelleen

Eilen kerrottiin Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin päätöksestä: viisi pastoria erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirasta. Erottaminen ei ole määräaikainen vaan pysyvä. Näitä viittä Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei siis enää pidä pastoreina. Ratkaisu on raju ja harvinainen. Asiasta kerrotaan mm. seurakuntalainen.fi -sivustolla.

Nämä asiat olisi voitu hoitaa niin toisin. Ja voitaisiin edelleen, mutta halua hoitaa toisin ei nyt ole. Voi olla, että tulevaisuudessa on. Kirkolla on vapaus ratkaista tämä kiista haluamallaan tavalla. Nyt se ratkaistaan näin. Eikä ratkaisu rakenna vaan hajottaa. Pelkäänpä, että ratkaisua tullaan soveltamaan myös muihin asioihin ja pastoreihin.

Voimia, hyvän Herramme siunausta Anssille, Markulle, Martille, Miikalle ja Sakarille. Kristus tarvitsee ja käyttää teitä edelleen. Teillä on seurakunta, jonka paimenia, pastoreita, olette.