Kyse on suuremmasta

Viime aikoina on puhuttu suvivirrestä - saako sitä laulaa kevätjuhlassa vai ei. Ymmärrän hyvin niitä, joita keskustelu ihmetyttää ja suututtaa, joiden mielestä suvivirsi kuuluu ilman muuta maamme kouluihin ja jotka tekevät paljon sen hyväksi, että suvivirsi lauletaan kevätjuhlissa.

Pitäisikö kuitenkin katsoa pitemmälle eteenpäin? Lauletaanko suvivirttä, on varsin pieni asia. Kyse on paljon suuremmasta, ja tämä suurempi tulee ilmi esimerkiksi niin, että joidenkin mielestä suvivirttä ei saa laulaa ja monien mielestä yhden virren kahden säkeistön laulaminen on vielä sallittua muttei mikään muu kristinuskoon ja Raamattuun liittyvä. Onko kovin viisasta käyttää paljon voimia, että saataisiin mahdollisesti tämä pieni asia kuntoon mutta varsinainen ongelma jää? Se suuri asia on, että kristinuskoa ja Raamattua pidetään kouluun sopimattomana ja ne halutaan kitkeä kouluista pois.

Usein sanotaan, että koulun tulee olla neutraali, se ei saa opettaa yhden uskonnon käsityksiä, sen tulee opettaa, minkä kaikki voivat hyväksyä. Tämä voi kuulostaa hyvältä mutta silloin taidetaan tavoitella, mikä ei ole mahdollista. Ei ole neutraaleja käsityksiä oikeasta ja väärästä tai arvoista. Tai neutraaleja käsityksiä Jumalasta, uskosta tai siitä, mitä on tämän elämän jälkeen vai onko mitään. Ne nousevat aina jostakin ideologiasta ja ovat sen mukaisia. Jos ne eivät ole kristinuskon käsityksiä, ne ovat jonkin uskonnon tai maailmankatsomuksen käsityksiä. Se tuskin on hyvä ratkaisu, että koulu on todella neutraali eikä opeta mitään maailmankatsomusta. Se tarkoittaisi esimerkiksi, ettei koulussa opeteta mitään tai edes puhuta oikeasta ja väärästä.

Varmaan siinä, että kristinusko halutaan poistaa kouluistamme, on jo aika pitkälle onnistuttu. Tilalle tulevat jonkin maailmankatsomuksen tai uskonnon käsitykset, jos halutaan opettaa muutakin kuin faktoja matematiikasta, historiasta ja englannista. Pitäisikö siis katsoa pitemmälle ja miettiä, mitä tehdään sitten, kun koulusta on kitketty pois kristittyjen usko ja tilalla on toinen käsitys maailmasta. Haluavatko kristityt, ettei heidän lapsensa viettävät suuren osan päivästä tällaisessa koulussa? Eikö pitäisi toimia sen hyväksi, että lapsemme voivat käydä koulua, joka on selvästi kristinuskon mukainen? Jotkut toiset sitten haluavat lapsensa toisenlaiseen kouluun, jossa opetaan muiden uskontojen tai aatteiden mukaisesti. Voimmeko tehdä jotakin konkreettista?

Olen tämän viikon Enontekiöllä. Täällä on Hiihto- ja raamattuviikko. Mukava joukko, meitä on nelisenkymmentä, hyvät ilmat, paljon lunta, hyviä latuja, sauna, erinomainen ruokapöytä ja Sanaa. Lähtisitkö mukaan ensi vuonna?

Ihmettelen ellei seurauksia

Tapahtumat Ukrainassa kiinnostavat ja huolestuttavat. Viime päivinä on kerrottu osan Ukrainan tukikohdista Krimillä antautuneet venäläisille - tai niille, jotka piirittävät tukikohtia ja tunkeutuvat niihin, mitä joukkoja ne ovatkin. Varmaan lähipäivinä lisää tukikohtia joutuu antautumaan. Olen ihmetellyt Ukrainan johdon toimia. Se näyttää unohtaneen tukikohdissa olevat sotilaansa. Tukikohtien puolustaminen asein olisi suuri virhe, siinä hävittäisiin ja moni kuolisi. Mutta sotilaat pitäisi siirtää kotimaahan turvaan kunniallisesti ja turvallisesti. Tämä varmaan onnistuisi, jos maan johto tahtoisi ja yrittäisi. Eikä tarvitsisi myöntää, että Krim on nyt osa Venäjää, mutta omista sotilaista pitäisi pitää huolta. Nyt sotilaiden kohtalo jätetään Venäjän käsiin. Ja heitä nöyryytetään - he joutuvat antautumaan ja poistumaan tukikohdista kassit käsissä ja luultavasti epävarmana, minne mennä tai minne viedään.

Jos oma poikani olisi varusmiehenä tuollaisessa tilanteessa ja maan johto toimisi niin kuin Ukrainan johto, en luottaisi johtajiin. Jos itse olisin sotilas näissä tukikohdissa, tuskin haluaisin palvella johtoa, joka unohtaa ja jättää oman onnen nojaan. Jos olisin sotilaana muualla Ukrainassa, miettisin, mitä tapahtuu, jos joudun kohtaamaan vihollisen. Unohdetaanko minutkin ja joukko, johon kuulun? Jos sotilas ajattelee, että näin luultavasti käy, se vaikuttaa ratkaisevasti hänen tahtoonsa taistella. Tahtoa on vähän.

Ihmettelen, ellei sillä, miten Ukrainan uusi johto toimii, ole seurauksia. Ja huonoja tälle johdolle. Ukrainan johto on menettänyt paitsi Krimin myös paljon sotilaita, vaikkei sotilaita onneksi ole kaatunut.

Pitäisikö liittyä Natoon? II

Kirjoitin vähän yli kaksi vuotta sitten alla olevan aika pitkän kirjoituksen. Ajattelin laittaa sen tänne uudestaan. Näistä asioista on viime viikkoina puhuttu.

* * *

Pitäisikö liittyä Natoon?

Yhteiskunnalliset kysymykset kiinnostavat, samoin sotilaalliset, vaikka olen molemmissa aivan amatööri. Sotilas olen sen verran, että olen reserviupseeri ja osallistunut aika moniin kertausharjoituksiin. Tänään alkaneissa presidentinvaaleissa valitaan myös maamme puolustusvoimien rauhanajan ylipäällikkö.

Ehdokkailta on kysytty, miten pitäisi valmistautua Suomen puolustamiseen tilanteessa, jota ei toivottavasti koskaan tule. Ehdokkaat ovat pitkälti samaa mieltä: Nykyiset ratkaisut ovat hyvät. Suomi kykenee tarvittaessa omin voimin nykyisen kaltaisella armeijalla puolustamaan itsenäisyyttään. Pieniä painostuseroja ehdokkaiden välillä on.

Olen samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä nykyiset ratkaisut eivät toimisi, eivät ainakaan hyvin, siinä tilanteessa, että suurvalta-armeija hyökkäisi Suomeen. Mitä pidemmälle tulevaisuuteen mennään, sitä huonommin ne toimisivat. Sota on yhä teknisempää, sitä käydään yhä hienommilla laiteilla. Jolla varaa niihin, sen ylivoima on murskaava verrattuna armeijaan, jolla ei ole varaa suuriin määriin kallista tekniikkaa. Näin on nimenomaan sodassa, jota armeijat käyvät niin kuin ne ovat perinteisesti sotineet. Suomella ei ole varaa, mihin suurvallalla on.

Suurvalta-armeija käyttää satelliitteja, tiedustelulentokoneita ja yhä tehokkaampia tutkia. Näiden avulla se pystyy selvittämään vastustajan joukkojen, jopa yksittäisen sotilaan, sijainnin, tai johtamispaikat hämmästyttävän tarkasti. Kohteisiin, jotka ovat ratkaisevia, voidaan kohdistaa hirvittävän tehokas ja tarkka tuli. Meidän tiedustelumme on lähinnä sen varassa, mitä maastossa liikkuvat tiedustelupartiot havaitsevat, ja se on vähäistä. Suurvalta-armeija pystyy ottamaan nopeasti ilmatilan haltuun alueella, jota puolustaa muutama Hornet-hävittäjä ja aika vähäinen määrä ilmatorjuntaohjuksia. Jos hyökkääjä hallitsee Suomen ilmatilaa, joukkojen siirtyminen paikasta toiseen on äärimmäisen vaikeaa tai mahdotonta. Siirtyvät joukot voidaan tuhota iskuilla ilmasta eikä sotaa voida käydä ilman joukkojen siirtymistä. Suurvalta-armeija pystyy toimimaan pimeässä. Sillä on paljon erilaisia pimeänäkölaitteita. Jos toisella puolella niitä ei ole tai on vain vähän, sillä, jolla pimeänäkölaitteita ei ole, lienee yhtä hyvät mahdollisuudet voittaa perinteisessä sodassa kuin divaritason jalkapallojoukkueella, joka aloittaa pelin huippuhyvää maajoukkuetta vastaan tilanteella 0-15. Divarijoukkue on kotijoukkue.

Viime vuosina käydyissä sodissa hyvätkään armeijat eivät ole pärjänneet tavanomaisessa sodassa suurvalta-armeijaa vastaan. Irakin armeija lyötiin muutamassa päivässä. On vaikea esittää perusteluja, miksi Suomen tilanne olisi aivan toisenlainen ja meidän armeijamme kykenisi taistelemaan tasaväkisesti, vaikka hyökkääjä olisi tiedustelussa valtavasti edellämme, se hallitsisi ilmatilaa, sen tulivoima olisi paljon suurempi ja se pystyisi toimimaan suurin joukoin pimeässä.

Jos nykyiset ratkaisut eivät toimi, mitä pitäisi tehdä? Monet ovat sitä mieltä, että pitäisi liittyä Natoon. Se on perusteltu ratkaisu. Kriisitilanteessa Naton jäsen saa tiedustelutietoa, jota välttämättä tarvitaan ja jota tiedustelupartiot eivät anna. Natoon kuuluvan maan ilmatilaa hyökkääjä ei ota helposti haltuun. Nato kykenee järjestämään jäsenilleen sellaista sotateknologiaa, jota tulevaisuudessa yhä enemmän tarvitaan ja johon Suomella ei yksin ole varaa. Natoon kuuluminen olisi myös pelote sille, joka mahdollisesti suunnittelee Suomeen tunkeutumista.

Euroopan yhteinen puolustus on asia, josta mielellään puhutaan mutta jolla ei varmaan ole toteutumismahdollisuuksia. Suuri osa Euroopan Unionin maista kuuluu Natoon eivätkä nämä maat ole halukkaita rakentamaan rinnakkain kahta puolustusjärjestelmää. Se on helppo ymmärtää. Olisi kallista pitää yllä, harjoituttaa ja kehittää kahta järjestelmää eikä uusi toisi Natoon kuuluville maille mitään merkittävää uutta hyvää.

Ehkä on myös toinen vaihtoehto. Viime vuosina ja vuosikymmeninä aika pienetkin sissiarmeijat ovat taistelleet suurvalta-armeijoita vastaan, menestyneet, tuottaneet armeijoille suuria tappioita, jopa voittaneet sotia. Neuvostoliitto joutui lähtemään Afganistanista, Yhdysvallatkin pärjää siellä huonosti, vaikka sissejä on varsin vähän eikä heillä ole huippuvarusteita ja -koulutusta. Satelliiteista, ilmatilan hallinnasta, pimeänäkölaitteista ja muusta hienosta teknologiasta ei ole ratkaisevaa hyötyä, koska niiden avulla ei nähdä toisen pään sisälle eikä voida selvittää, kuka on sissi ja kuka ei. Jos Suomi ei liity Natoon, ehkä armeijaa pitäisi kehittää tähän suuntaan. Vahvan sissiarmeijan pelote on suuri. Jos suurvallan päättäjät tietävät, että joudutaan taistelemaan 100.000 sissiä vastaan, joilla on hyvä koulutus, halu taistella ja hyvät tällaisen sodan vaatimat aseet, päätös luultavasti on, ettei sellaiseen maahan lähdetä. Eikä varsinkaan jos kansa maassa tukee taistelua maahan tunkeutujia vastaan - ja siksi että se haluaa yhteiskunnan, joka sillä oli ennen hyökkääjiä. Sota on aina pahaa ja raskasta, sissisota on sitä erityisesti. Ja tällainen sodankäynti olisi joltakin osin kansainvälisiä sopimuksia vastaan. Käsittääkseni niiden mukaan sotilaat eivät saa olla siviilivaatteissa.

Vielä tärkeämpää kuin miettiä varautumista tilanteeseen, joka tuntuu kaukaiselta - ja varmasti onkin - on rukoilla rauhan puolesta. Varsinkin se on kristityn tehtävä. Tehtävämme on rukoilla rauhaa myös sinne, missä sitä ei nyt ole. Uskon, että monien suomalaisten rukouksilla rauhan puolesta on ollut suuri merkitys. Ne ovat vaikuttaneet siihen, että olemme saaneet elää pitkään rauhassa. Rukoukset ovat vaikuttaneet myös meihin itseemme. Haluamme elää rauhassa ja olemme valmiita tekemään ja uhraamaankin paljon sen hyväksi, että rauha säilyisi.

Felix tuli meille

Teimme Minnan kanssa tänään matkan Ilmajoelle. Haimme sieltä Felixin - seitsemän viikkoa vanhan karkeakarvaisen mäyräkoiran pennun. Hyvin rauhallinen kaveri, joka nukkui melkein koko automatkan Minnan sylissä ja jaloissa. Pentu tutustuu ja totuttelee uuteen kotiin ja laumaan ja me opettelemme jälleen elämään pennun kanssa. Taskussa on koiralle mieluista herkkua, jolla Felix palkitaan, kun se tekee asiat ulos ja osoittaa tuntevansa nimensä.

Mukavaa että kotona on jälleen koira. Rollen menetys oli suuri suru, uskomme, että Felixistä on paljon iloa. Felix vaikutti sisarusjoukossa oikein pirteältä. Painiminen veljien ja siskojen kanssa näytti mieluiselta.

Felixin äiti on Ruotsista ja meidän piti antaa tämän pentueen pennulle kennelnimeksi f-kirjaimella alkava nimi. Felix tuntui sopivalta ja ajattelimme, että tällä nimellä koiraamme myös kutsutaan.

Nyt Felix nukkuu sille tutun peitteen alla. Siinä on emon ja sisarusten hajua. Epäilen kyllä, että ensimmäinen yö uudessa kodissa on aamun asti näin rauhallinen.

Voi kuitenkin rukoilla

Olen kiinnostunut politiikasta, maailman tapahtumista ja historiasta. Mielelläni luen näistä, historia voi todella opettaa. Tietysti nyt olen - kuten monet muut - seurannut tapahtumia Ukrainassa. Kyllä on vaikeasti hahmotettava tilanne. Tuntuu, että objektiivista tietoa ja arvioita on hyvin vähän. Ja paljon intressien voimakkaasti värittämiä väitteitä, halua viedä asioita siihen suuntaan, joka palvelee omia eikä puhtaita tarkoituksia, suoranaisia valeita, sitä, että oleellista jätetään kertomatta ja yritetään hämätä. Tuntuu, että tuskin keneenkään voi luottaa, tapahtumat puhuvat milloin ketäkin vastaan. Jos olisi asunut Ukrainassa tai Krimillä viisi vuotta, ymmärtäisi edes jonkin verran.

Kuitenkin voi rukoilla tämänkin asian puolesta. Kristityn tehtävä on rukoilla rauhaa - sota on usein pahin, mitä voi tapahtua, ja siitä kärsivät varsinkin ne, joiden ei pitäisi kärsiä. Rukous vaikuttaa. Jos rukoilen, se vaikuttaa minuun ja siihen tai häneen, jonka puolesta rukoilen. Varmaankin rukous vaikuttaa myös Jumalaan - häneen jolla on valta ja joka voi tehdä, mihin me emme pysty tai mikä tuntuu meistä mahdottomalta.