Voitko sanoa lehdessä, mitä et ole sanonut?
Kerroin joulukuussa nettipäiväkirjassa Seura-lehden jutusta, jossa haastateltiin myös minua. Kirjoitukseni löytyy täältä otsikolla Hienoa jos ei olisi virheitä.
Seuran jutussa on pienempiä ja suurempia asioita, joita lehtijutussa ei mielestäni saisi olla. On kiistattomia virheitä ja epätarkkuuksia. Erityisen suuri asia on tämä: Jutussa toimittaja laittaa suuhuni, mitä hänen mielestään olen sanonut. Minä olin ja olen sitä mieltä, etten ole sanonut niin, en haastattelussa enkä sen jälkeen. Pyysin toimittajaa korjaamaan nämä kohdat ennen kuin lehti menee painoon. Hän lupasi, ainakin ymmärsin hänen viestinsä lupaukseksi. Äänitystä haastattelusta ei ole. On toimittajan sana ja minun sanani. Ja toimittajan kirjoittamia muistiinpanoja.
Halusin selvittää, mikä on Julkisen sanan neuvoston mielipide nimenomaan tästä: Voiko toimittaja laittaa haastateltavan suuhun sanoja, joita haastateltava ei mielestään ole sanonut? Voiko siinäkin tapauksessa, ettei toimittajalla ole muuta näyttöä kuin oma muistinsa tai itse kirjoittamansa paperi? Voiko silloinkin, kun on kyse haastateltavalle hyvinkin merkittävästä asiasta? Asiasta, josta hän puhuu harkiten ja josta hän tuskin lipsauttaa, mitä mieltä hän ei ole. Sain torstaina vastauksen. Julkisen sanan neuvoston ratkaisun mukaan lehti ei ole rikkonut hyvää journalistista tapaa. Vastaus löytyy täältä.
Vastaus tarkoittaa, että todistamisen taakka on haastateltavalla, ei toimittajalla. Jos toimittaja väittää haastatellun sanoneen jotakin, haastatellun on pystyttävä todistamaan, ettei hän ole sanonut tuota. Todistukseksi ei riitä, että tuo ei ole, mitä hän ajattelee, tai se ei tunnu kovin uskottavalta, mitä toimittaja väittää hänen sanoneen.
Aika mieletöntä. Toimittaja voi ymmärtää tahattomasti väärin ja kirjoittaa sen mukaan. Tai hän voi ymmärtää tahallaan väärin. Voi olla niinkin moraaliton toimittaja, että hän laittaa haastateltavan suuhun, mistä hän itsekin tietää, ettei haastateltava ole sanonut tuota. Toimittajalla voi olla suuri halu saada juttuun todellisuutta suurempaa draamaa ja siksi haastateltava täytyy laittaa sanomaan tiukasti ja mikä ei vastaa, mitä hän tarkoitti, ja sellaistakin, mitä hän ei ole sanonut. Ellei haastateltava voi todistaa, ettei ole sanonut noin, Julkisen sanan neuvoston päätöksen mukaista on todeta, ettei voida sanoa toimittajan toimineen vastoin hyviä journalistisia tapoja. Julkisen sanan neuvosto luottaa selvästi enemmän toimittajaan kuin haastateltavaan. Jos siis suostuu lehden haastatteluun, on toimittajan armoilla. Hän voi kirjoittaa, mitä ei ole totta, ja jopa laittaa sinut sanomaan, mitä et ole sanonut. Tietenkään hyvä toimittaja ei tee näin.
Minulle Julkisen sanan neuvoston ratkaisu tarkoittaa, että luen lehtiä vielä suuremmalla kriittisyydellä. Olen ajatellut, että jutuissa voi olla paljonkin virheitä mutta se, mitä joku toteaa - häntä siis siteerataan - vastaa, mitä tuo ihminen on sanonut. Niin ei välttämättä olekaan. Nyt ajattelen, että suostun haastatteluun vain, mikäli tunnen toimittajan ja tiedän hänet hyväksi ja kunnialliseksi toimittajaksi. Jos tästä on epävarmuus ja kuitenkin täytyy suostua haastateltavaksi, haastattelu on parasta äänittää.
Harkitsinko siis kirkosta eroamista, kuten Seuran juttu väittää minun harkinneen ja laittaa minut sanomaan niin? Enkö muistaisi, jos olisin sanonut haastattelussa noin? Sanoisinko haastattelussa harkinneeni eroa vaimostani enkä muistaisi, olenko sanonut tuota vai en? Ei tunnu uskottavalta. Uskottavammalta tuntuu, että toimittajalla oli halu saada juttuunsa draamaa ja vastakkain oloa ja siksi pastorin suuhun täytyi laittaa tämäkin toteamus. Pastorille eroaminen kirkosta, jonka pastoriksi on vihitty, on melkein yhtä suuri asia kuin eroaminen puolisosta. En harkinnut kirkosta eroamista, kun eduskunta päätti muutoksesta avioliittolakiin ja arkkipiispa antoi tätä päätöstä tukevia lausuntoja. Olen edelleen sitä mieltä, etten sanonut haastattelussa harkinneeni tätä, en vähän enkä paljon.
Seuran jutussa on pienempiä ja suurempia asioita, joita lehtijutussa ei mielestäni saisi olla. On kiistattomia virheitä ja epätarkkuuksia. Erityisen suuri asia on tämä: Jutussa toimittaja laittaa suuhuni, mitä hänen mielestään olen sanonut. Minä olin ja olen sitä mieltä, etten ole sanonut niin, en haastattelussa enkä sen jälkeen. Pyysin toimittajaa korjaamaan nämä kohdat ennen kuin lehti menee painoon. Hän lupasi, ainakin ymmärsin hänen viestinsä lupaukseksi. Äänitystä haastattelusta ei ole. On toimittajan sana ja minun sanani. Ja toimittajan kirjoittamia muistiinpanoja.
Halusin selvittää, mikä on Julkisen sanan neuvoston mielipide nimenomaan tästä: Voiko toimittaja laittaa haastateltavan suuhun sanoja, joita haastateltava ei mielestään ole sanonut? Voiko siinäkin tapauksessa, ettei toimittajalla ole muuta näyttöä kuin oma muistinsa tai itse kirjoittamansa paperi? Voiko silloinkin, kun on kyse haastateltavalle hyvinkin merkittävästä asiasta? Asiasta, josta hän puhuu harkiten ja josta hän tuskin lipsauttaa, mitä mieltä hän ei ole. Sain torstaina vastauksen. Julkisen sanan neuvoston ratkaisun mukaan lehti ei ole rikkonut hyvää journalistista tapaa. Vastaus löytyy täältä.
Vastaus tarkoittaa, että todistamisen taakka on haastateltavalla, ei toimittajalla. Jos toimittaja väittää haastatellun sanoneen jotakin, haastatellun on pystyttävä todistamaan, ettei hän ole sanonut tuota. Todistukseksi ei riitä, että tuo ei ole, mitä hän ajattelee, tai se ei tunnu kovin uskottavalta, mitä toimittaja väittää hänen sanoneen.
Aika mieletöntä. Toimittaja voi ymmärtää tahattomasti väärin ja kirjoittaa sen mukaan. Tai hän voi ymmärtää tahallaan väärin. Voi olla niinkin moraaliton toimittaja, että hän laittaa haastateltavan suuhun, mistä hän itsekin tietää, ettei haastateltava ole sanonut tuota. Toimittajalla voi olla suuri halu saada juttuun todellisuutta suurempaa draamaa ja siksi haastateltava täytyy laittaa sanomaan tiukasti ja mikä ei vastaa, mitä hän tarkoitti, ja sellaistakin, mitä hän ei ole sanonut. Ellei haastateltava voi todistaa, ettei ole sanonut noin, Julkisen sanan neuvoston päätöksen mukaista on todeta, ettei voida sanoa toimittajan toimineen vastoin hyviä journalistisia tapoja. Julkisen sanan neuvosto luottaa selvästi enemmän toimittajaan kuin haastateltavaan. Jos siis suostuu lehden haastatteluun, on toimittajan armoilla. Hän voi kirjoittaa, mitä ei ole totta, ja jopa laittaa sinut sanomaan, mitä et ole sanonut. Tietenkään hyvä toimittaja ei tee näin.
Minulle Julkisen sanan neuvoston ratkaisu tarkoittaa, että luen lehtiä vielä suuremmalla kriittisyydellä. Olen ajatellut, että jutuissa voi olla paljonkin virheitä mutta se, mitä joku toteaa - häntä siis siteerataan - vastaa, mitä tuo ihminen on sanonut. Niin ei välttämättä olekaan. Nyt ajattelen, että suostun haastatteluun vain, mikäli tunnen toimittajan ja tiedän hänet hyväksi ja kunnialliseksi toimittajaksi. Jos tästä on epävarmuus ja kuitenkin täytyy suostua haastateltavaksi, haastattelu on parasta äänittää.
Harkitsinko siis kirkosta eroamista, kuten Seuran juttu väittää minun harkinneen ja laittaa minut sanomaan niin? Enkö muistaisi, jos olisin sanonut haastattelussa noin? Sanoisinko haastattelussa harkinneeni eroa vaimostani enkä muistaisi, olenko sanonut tuota vai en? Ei tunnu uskottavalta. Uskottavammalta tuntuu, että toimittajalla oli halu saada juttuunsa draamaa ja vastakkain oloa ja siksi pastorin suuhun täytyi laittaa tämäkin toteamus. Pastorille eroaminen kirkosta, jonka pastoriksi on vihitty, on melkein yhtä suuri asia kuin eroaminen puolisosta. En harkinnut kirkosta eroamista, kun eduskunta päätti muutoksesta avioliittolakiin ja arkkipiispa antoi tätä päätöstä tukevia lausuntoja. Olen edelleen sitä mieltä, etten sanonut haastattelussa harkinneeni tätä, en vähän enkä paljon.
posted by Jari Rankinen | 7:51 ap.
|
1 comments
