Vihreää, basaareja ja rautaromua

Sain tänään olla osana yhtä mottiamme. Motti tarkoittaa yleensä autoilla liikkuvaa tarkkailuryhmää (mot - military observer team). Teimme noin 200 kilometrin matkan panssaroiduilla mersuilla.

Afganistanissa on muutakin kuin ruskeaa, hiekkaista ja pölyistä. Matkalla näimme myös vihreää - puita ja pensaita - muutaman joen, jotka virtasivat melko vuolaina näin kuivanakin aikana, upeita vuoria ja vuorten solia. Taukopaikkamme yllä liiteli kotka tai suurikokoinen haukka. Kehuin mukanamme olleelle paikalliselle tulkille häneen maansa kauneutta. Tie, jota pitkin ajoimme, oli vastarakennettu, asfaltoitu ja hyväkuntoinen. Aivan kaikki tiet täällä eivät siis ole kuin kynnöspeltoja.

Matkan aikana näimme paljon ihmisiä. Lapsia, jotka vilkuttivat meille. Tai näyttivät peukaloa. Se lienee ystävällinen merkki. Miehiä, joilla melkein kaikilla on tumma parta. Ja naisia, joista melkein kaikki kulkevat sinisessä tai valkoisessa burkhassa. Kylissä ja kaupungeissa oli vilkkaita kauppakatuja. Liikkeet eivät olleet sellaisia kuin länsimaissa. Oli basaareja ja niissä pieniä liikkeitä, kojuja ja myyntipöytiä.

Liikenne täällä on hyvin toisenlaista kuin Suomessa. Ihmiset liikkuvat autoilla, moottoripyörillä, polkupyörillä, aaseilla tai kävellen ilman mitään tarkempia liikkennesääntöjä. Käännökset tehdään, kun siihen on syytä - eikä kääntymisestä kerrota suuntamerkeillä muille. Välillä melko kapealla tiellä menee samaan suuntaan kolme kulkuneuvoa rinnakkain. Autot ovat yleensä täynnä väkeä ja tavaroita. Ei ole harvinaista, että takakonttiin on laitettu parikolme lasta. Eräs Toyota Hiace oli täynnä ihmisiä - olisiko sisätiloissa ollut reilusti yli kymmenen matkustajaa. Katolla oli suuri määrä tavaroita, kaksi lasta ja muutama lammas kattotelineeseen sidottuna. Kuorma-autojen kuormien korkeudet ylittävät varmasti Suomen lainsäädännön rajat.

Neuvostoliitto miehitti Afganistanin vuonna 1979 ja vetäytyi maasta vuonna 1989. Merkkejä tältä ajalta on tämän tästä Afganistanin teiden varsilla: romuksi ammuttuja venäläisiä panssarivaunuja ja miehistönkuljetusvaunuja. Voi olla, ettei näitä haluta korjata pois. Ehkä ne ovat afgaaneille muistomerkkejä voitosta ja suurvallan nöyryyttämisestä.

Toivoin tapaavani tänään paikallisen mullan - uskonnollisen johtajan. Valitettavasti hän oli joutunut lähtemään iltapäiväksi pois kaupungistaan. Pyysin paikallisia kertomaan mullalle terveisiä suomalaiselta pastorilta: mielelläni tapaisin hänet seuraavalla kerralla kaupungissa käydessäni. Paikalliset lupasivat kertoa terveiseni.

Sain tänään myös tikin päähäni. Kolautin pääni muurin oviaukon yläreunassa olleeseen rautaristikkoon. Onneksi mukanamme oli medikki, joka leikkasi palan tukkaa pois ja ompeli haavan. Kovin koettelemus tästä haavasta on vielä edessä: muutamaan päivään en pääse saunaan.

Ystäväni ovat lähettäneet sähköpostia ja kysyneet, onko arkkihiippakunnan tuomiokapitulista kuulunut asiassani mitään uutta. Ei ole kuulunut. Toivon, että saisin keskittyä täällä tähän tehtävääni eikä tarvitsisi käyttää aikaa ja voimia kahinoiden miettimiseen, joita Suomessa on. Toivon, ettei tuomiokapitulista kuuluisikaan mitään tämän komennuksen aikana. Ja jos asiassani ryhdytään toimiin, se tapahtuisi vasta helmikuun lopun jälkeen.

Erilaista ja samanlaista

Sunnuntait ovat täällä toisenlaisia kuin Suomessa. Afganistanissa - kuten yleensä islaminuskoisissa maissa - perjantai on vapaapäivä. Tätä tapaa noudatetaan täällä myös rauhanturvaajien keskuudessa. Näin senkin takia, että perjantaiksi ei kannata sopia tapaamisia paikallisten kanssa. He viettävät vapaa- ja pyhäpäivää. Tämä ei ole meille kristityille ongelma. Vapaapäivä - myös pyhäpäivä - voi olla muukin kuin sunnuntai. Tietysti Suomessa sitä tapaa, että lepopäivä on juuri sunnuntai, on hyvä noudattaa - koska se on yleisesti sovittu, kristittyjen tapa.

Olen tänään tehnyt kirjastonhoitajan työtä. Leirissämme on pieni kirjasto. Tähän saakka siellä on ollut vain ruotsin- ja englanninkielisiä kirjoja. Suomenkieliset ovat olleet suomalaisten messissä, jossa tila kirjoille on ollut hyvin rajallinen. Sovimme viime perjantaina suomalaisten briefissä, että kirjat siirretään messistä kirjastoon. Tein tänään tämän työn. Nyt kirjastossa yhden hyllykön yläreunassa lukee Suomenkielisiä kirjoja - Books in Finnish. Luetteloin kirjat - niitä on noin 120 - ja laitoin aakkosjärjestykseen. Suunnitelma on, että jokainen rauhanturvaaja toisi Suomessa lomalla käydessään mukanaan muutaman kirjan, jotka voi lahjoittaa kirjastoon. Näin kirjastomme kasvaisi. Kirjaston merkitys näissä oloissa on suuri. On tärkeää päästä hetkeksi irti arjen tehtävistä ja ajatuksista. Hyvä kirja on siinä erinomainen apu. Löytyisikö Suomesta kirjojen lahjoittajia rauhanturvaajille? Minuun voi ottaa yhteyttä sähköpostitse - jari.rankinen@kopteri.net.

Viime sunnuntaina kokoonnuimme iltakirkkoon Kabulissa silloisessa leirissämme Camp Warehousissa. Iltakirkko siellä pidettiin leirin roomalaiskatolisessa kappelissa. Tänä sunnuntaina kokoonnuimme iltakirkkoon nykyisen leirimme Camp Northern Lightsin kappelissa. Vaikka sunnuntait ovat täällä erilaisia, on näinä kahtena sunnuntaina niihin on kuulunut se tärkein, joka on samanlaista täällä kuin Suomessa: Jumalan sana, joka hoitaa ja ruokkii.

Pohjoiseen

Siirryimme tämän viikon maanantaina Kabulista Afganistanin pohjoisosaan, jossa pääosa suomalaisista rauhanturvaajista palvelee. Leiri, jossa asumme, on hienosti rakennettu. Ruotsalainen siisteys näkyy kaikkialla. Täällä on siis meidän suomalaisten lisäksi ruotsalaisia. Ruotsalaiset muodostavat pääosan leirin rauhanturvaajista. Myös puolalaisia on tullut vastaan - tosin he ovat siirtymässä tästä leiristä pois.

Leirissä on hyvä ruokala, urheiluhalli, jossa on kuntosali ja kenttä salibandya varten, kappeli, pieni kirjasto, elokuvateatteri noin 30 hengelle, messi, kauppa, joitakin paikallisten kauppiaiden kojuja ja vain suomalaisille varattu alue. Viimeksi mainitulla alueella on suomalaisten messi, sauna - tai kaksikin - ja mukava oleskelutila ulkona. Suurempi sauna on tullut jo testattua. Oikein hyvä sauna. Salibandya olen pelannut ja juossut leirin valleja kiertävää asfaltoitua juoksurataa. Pituutta tällä radalla on hieman vajaa kilometri.

Leirissä on ollut oikein hyvä olla. Tietysti ennemmin tai myöhemmin voimille ottaa se, ettei leiristä pääse lähtemään noin vain. Olisi mukava nähdä tavallisten afgaanien elämään leirin ulkopuolelle. Leiristä on kuitenkin lupa poistus vain jotakin tiettyä tehtävää varten.

Eilen ajoimme kaupungin läpi, jonka kupeessa leiri on. Harmaata, hiekkaista ja kuivaa. Muutama pieni puro sentään virtasi ja yksi hieman suurempi joki. Kaupungin lapsia oli uimassa pienissä puroissakin. Lapset heiluttivat nähdessään ISAF:n autoja. Monet lapset ojensivat kätensä kasvojensa eteen - kuin lyödäkseen lentopallossa sormilyönnin. Tämä merkki tarkoittaa pyyntöä saada lentopallo. Lentopallo on tässä maassa hyvin suosittu peli. Eipä ollut meillä antaa lentopalloja. Saisikohan niitä Suomesta jostakin ilmaiseksi tänne jaettavaksi? Pallojen ei varmasti tarvitsisi olla uusia.

Tänään tapasin ruotsalaisen kollegani. Mukavan tuntuinen kaveri, jolla on paljon kokemusta rauhanturvatehtävistä. Hän on pitänyt leirin kappelissa jumalanpalveluksen pääsääntöisesti torstaisin ja sunnuntaisin. Sovimme, että hoidan näistä osan. Nämä jumalanpalvelukset ovat olleet englanninkielisiä. Sovimme myös, että noin joka toinen viikko kappelissa on suomenkielinen jumalanpalvelus. Tärkeää on, että Jumalasta ja hänen hyvistä teoistaan saa kuulla omalla äidinkielellään. Suomenkieliset jumalanpalvelukset korvaavat osan englanninkielisistä.

Joukkomme on opetellut elämään uudessa leirissä ja alkanut paneutua niihin tehtäviin, joita seuraavien kuuden kuukauden aikana meistä itse kullakin on. Monet meistä ovat tänään ottaneet vastuun näistä tehtävistä.

Lämmintä täällä on edelleen - kuten tulee varmasti olemaan pitkälle syksyyn. Poltin eilen hieman käsivarsiani ja kasvojani aavikolla. Olo ei kuitenkaan ole ollut sietämätön - rasvaus aavikolta paluun jälkeen auttoi.

Täällä Afganistan

Saavuimme torstaiaamuna yön kestäneen lennon jälkeen Afganistaniin. Elokuussa Suomessakin on ollut helteitä. Täällä on selvästi kuumempaa - varjossa on näinä päivinä ollut hieman vajaa 40 astetta. Ensimmäisenä päivänä kuumuus otti melkoisesti voimille. Nyt tuntuu huomattavasti siedettävämmältä. Elimistö tottuu kuumuuteen. Eilen ja tänään juoksin pari kilometriä. Niin hikeen harvoin pääsee Suomessa kahden kilometrin lenkillä. Olemme lähes kahden kilometrin korkeudessa ja ilma on huomattavasti harvempaa näin korkealla kuin kotona.

Sotilasleiri, jossa olemme, on olosuhteisiin nähden varsin mukava paikka. On tilaa hyvin, sauna, ruoka on oikein hyvää ja suomalaisten joukko on hyvähenkinen. Tähän joukkoon on hyvä kuulua.

Olemme näinä päivinä valmistautuneet tehtäväämme. Olemme kuulleet Afganistanin tilanteesta, meille on opetettu turvallisuuteen liittyviä asioita ja olemme saaneet materiaalia, jota tarvitsemme. Päivät ovat kuluneet todella nopeasti.

Omalla puhelimella täältä ei kannata soittaa. Eikä puheluihin vastata. Niin kalliita hinnat ovat - maksua tulee noin euro minuutilta. Tekstiviestien lähettäminen maksaa noin 50 senttiä kappale - joten sekään ei ole aivan halpaa. Tekstiviestien vastaanottaminen on ilmaista. Parhaiten minut tavoittaa sähköpostilla - mieluiten osoitteesta jari.rankinen@kopteri.net. Sähköpostia pystyn lukemaan ja siihen vastaamaan luultavasti päivittäin, tai ainakin melkein.

Jumala on sama täällä ja Suomessa. Hänen sanansa lupaukset ovat voimassa täälläkin. Saa olla hänen turvissaan. Saa uskoa hänen Poikaansa, joka on luvannut olla kanssamme kaikissa päivissä ja tilanteissa. Saa olla matkalla kohti taivaan kotia. Tässä uskossa on turvallista olla.

Matkaan

Tavarat on pakattu ja lentokone kohti Afganistania lähtee joidenkin tuntien kuluttua. Huomenna tähän aikaan olen todennäköisesti paljon lämpimämmissä - tai kuumemmissa - oloissa.

Muuan ystäväni lähetti hetki sitten tekstiviestin ja muistutti psalmista, joka päättyy sanoihin: "Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina" (Ps 121). Turvalliset, rohkaisevat sanat.

Koskettava tilaisuus

Nettipäiväkirjani kirjoituksessa Kuin spitaalinen 7.8. kerroin Maria Piiroisen läksiäisseuroista. Eilen illalla nämä seurat oli. Lämmin, koskettava tilaisuus. Lauloimme, kuulimme rohkaisevaa Sanaa ja puhuttelevia lauluja, rukoilimme. Väkeä oli talo täynnä, hieman vajaa 100 seurakuntalaista. Lähetimme Marian lähetystyöhön Mongoliaan. Myös Hannu Heikkilä ja minä puhuimme seuroissa. Mekin olemme lähtijöitä - Hannu todennäköisesti pidemmäksi aikaa Venäjälle Inkerin kirkon palvelukseen, minä kuudeksi kuukaudeksi Afganistaniin Puolustusvoimien palvelukseen.

Lämmin kiitos eilisillasta Piiroisille - Marialla, Ritvalla ja Sepolle. Varjelusta Marialle. Hyvä Herramme siunatkoon työsi.

Uuteen tehtävään

Tänään päättyi koulutus rauhaturvatehtävää varten. Vietimme lähtevän joukon kanssa Herran pyhän ehtoollisen. Hieno hetki. Sen jälkeen allekirjoitimme sopimuksen rauhanturvatehtävässä toimisesta Afganistanissa.

Näyttää siis siltä, että seuraavat kuusi kuukautta saan palvella uudessa, mielenkiintoisessa, haastavassa tehtävässä. Pyydän itselleni ja joukolle, johon kuulun, hyvän Herramme siunausta, varjelusta ja johdatusta.

Kuin spitaalinen

Tulevana sunnuntaina Vammalassa on Maria Piiroisen läksiäisseurat. Maria on lähdössä määräaikaislähetiksi Mongoliaan Kylväjän - kirkkomme yhden lähetysjärjestön - lähettämänä. Hienoa että yhä on lähetystyöhön lähtijöitä ja lähettäjiä. Siunatkoon hyvä Jumala Marian työn Mongoliassa.

Minutkin on kutsuttua puhujaksi näihin seuroihin. Mielelläni otin kutsun vastaan. Seuroihin liittyen sain eilen viestin vs. kirkkoherra Hannu Kilpeläiseltä. Hän ilmoitti, ettei Vammalan seurakunnan tilaisuuksiin - jumalanpalveluksiin, seuroihin tai muihin julistustilaisuuksiin - kutsuta puhujiksi tai avustajiksi muita kuin sellaisia pappeja, jotka ovat valmiita toimittamaan palveluksen kenen tahansa seurakuntamme papin kanssa. Tämä koskee niitä pastoreita, jotka eivät ole virassa Vammalan seurakunnassa. Olen tänään ensimmäistä päivää virkavapaalla - en siis ole tällä hetkellä Vammalan seurakunnan virassaolevia pastoreita - ja siksi mainittua sääntöä sovelletaan myös minuun. Jos siis minut kutsutaan puhumaan johonkin tilaisuuteen, tilaisuus ei vs. kirkkoherran linjauksen mukaan ole Vammalan seurakunnan tilaisuus eikä siitä ilmoiteta seurakunnan ilmoituksissa. Siksi sunnuntain seurojakaan ei ilmoiteta Vammalan seurakunnan tilaisuutena.

Menneen vuoden aikana olen nähnyt ja kuullut monenlaista. Edellä kerrottu on sellaista, jota senkin jälkeen, mitä olen nähnyt ja kuullut, on vaikea uskoa todeksi. Tuntuu melkein kuin olisin spitaalinen, joita muinoin piti karttaa. Jos minut pyydetään jonnekin julistamaan evankeliumia, viimeistään silloin tilaisuus lakkaa olemasta Vammalan seurakunnan tilaisuus. En tiedä, jatkuuko tämä linjaus senkin jälkeen kun Hannu Kilpeläinen on tehnyt työnsä Vammalassa.

Niiden Vammalan seurakunnan jäsenten, jotka järjestävät tilaisuuksia, on syytä tietää tämä linjaus. Jos he kutsuvat minut puhujaksi tai jonkun muun, joka edustaa kirkon perinteen mukaista käsitystä papinvirasta, tilaisuus ei ole Vammalan seurakunnan tilaisuus eikä siitä saa ilmoittaa Vammalan seurakunnan ilmoituksissa. Näin minun osaltani ainakin niin kauan kuin olen virkavapaalla. Muutamat ovat jo kysyneet, tulenko syksyn tai talven aikana Suomessa lomaillessani kertomaan pastorin työstä rauhanturvatehtävissä. Tai tulenko lomillani seuroihin tai muihin tilaisuuksiin julistamaan, mitä pastorin tehtävä on julistaa. Mielelläni osallistun näihin tilaisuuksiin. Tilaisuuksien järjestäjien on kuitenkin hyvä tietää, etteivät tilaisuudet ole Vammalan seurakunnan tilaisuuksia ja ilmoittaminen niistä tulee hoitaa jotenkin toisin kuin Vammalan seurakunnan ilmoituksissa. Näin siis siinä tapauksessa, että vs. kirkkoherran linjauksen mukaan toimitaan jatkossakin. Tottakai toivon, ettei toimita.

Maria Piiroisen läksiäisseurat ovat siis sunnuntaina 12.8. klo 18 Piiroisilla Stormissa (Korvalammintie 13). Omalta osaltani toivotan kaikki lämpimästi tervetulleiksi seuroihin.

Hyvä olla mukana tällaisessa

Kirjoitin vähän yli viikko sitten kiireisestä viikosta. Nyt vasta kiireinen viikko onkin ollut. Viidentoista minuutin taukokin on tuntunut ruhtinaalliselta. Olemme harjoitelleet rauhanturvaajan perustaitoja ja tutustuneet maahan, jossa on tarkoitus asua ja suorittaa tehtävää puoli vuotta. Olemme istuneet luokassa ja olleet raskaassa varustuksessa maastossa ja ampumaradalla. Kaikki - ainakin melkein - on ollut uutta ja mielenkiintoista. Kovin vähän tunnen osaavani, ehkä vähitellen opin lisää. Joukko vaikuttaa oikein mukavalta. Hienoa saada olla mukana tällaisessa joukossa ja tällaisen joukon pastorina. Kun ajattelen mennyttä vuotta, tällainen muutos ei tunnu ollenkaan huonolta.

Television ja tietokoneen ääressä en juurikaan ole ehtinyt istua. Sekään ei ole ollut huono asia.

Jatkossa en luultavasti tule kirjoittamaan nettipäiväkirjaani paljoakaan rauhaturvatehtävästä. Se ei taida niin kuulua tähän nettipäiväkirjaan, ja helposti tulisi kirjoitettua sellaista, mitä ei pitäisi. Ehkä joillakin muilla foorumeilla voin kertoa rauhanturvaajan työstä. Tästä tietysti minun on sovittava sen tavan mukaan, joka puolustusvoimissa on.

Nettipäiväkirjani ei kuitenkaan katoa verkosta. Varmasti on myös asioita, joista on hyvä kirjoittaa tähän päiväkirjaan.

Sain terveisiä Tyrvään kirkon messusta viime sunnuntaina. Markus Malmivaara on palannut työhön ja johti messun. Joku soitti, toinen lähetti tekstiviestin ja kertoi kuulleensa hyvän saarnan, jossa puhuttiin selvästi ja koskettavasti uskomme tärkeimmistä asioista. Joku kertoi, että kirkossa oli ollut paljon seurakuntaa. Hienoa, että Markus on taas työssä Vammalassa. Tiedän monien tukevan Markusta. Tukea hän ja hänen perheensä tarvitsevat. Muistan Vammalan seurakuntaa rukouksissa. Paljon rukousta tarvitaan.