Onko riivaajia olemassa?

Teemu Kakkuri kirjoittaa oikein hyvin aiheesta, josta viime päivinä on puhuttu paljon. Käy lukemassa: www.kotimaa.fi.

Entä moniavioisuus?

Keskustellaan sukupuolineutraalista avioliitosta. Siis kaksi miestä tai kaksi naista voisi solmia avioliiton kuten nainen ja mies ja avioliittoa koskevaan lainsäädäntöön tehtäisiin muutokset, joita tämä edellyttää. Varmaankin tällä vaalikaudella eduskunta äänestää, tehdäänkö lainsäädäntöön muutoksia ja mahdollistetaan kahden naisen tai miehen avioliitto.

Tänään Aamulehden pääkirjoitus käsitteli asiaa. Se vaati voimakkaasti mahdollisuutta avioliittoon samaa sukupuolta oleville pareille. Keskeinen argumentti ja pääkirjoituksen mukaan varsinainen asia on tämä: "Miksi kaksi toisiaan omasta tahdosta rakastavaa täysi-ikäistä ja täysivaltaista ihmistä ei voi solmia avioliittoa tilanteessa, jossa se ei aiheuta haittaa eikä loukkaa ketään ulkopuolista?"

Jos asia perustellaan näin, on vaikeaa tai mahdotonta ja epäjohdonmukaista yrittää säilyttää avioliitto kahden keskeisenä asiana. Miksi monet täysi-ikäiset ja täysivaltaiset ihmiset eivät voisi solmia avioliittoa tilanteessa, joka ei aiheuta haittaa eikä loukkaa? Nämäkin voivat sanoa rakastavansa ja rakastaa toisiaan. Varmaan monet ovatkin sillä kannalla, että moniarvoisessa yhteiskunnassa myös moniavioisuus pitäisi olla mahdollista - kuten se on mahdollista joissakin maissa - ja lainsäädännön pitäisi taata tämän elämäntavan valinneille samat oikeudet kuin muille.

Uskon, että Jumala puhuu Raamatussa. Hän kertoo siinä myös, miten on oikein ja viisasta elää, millaisten arvojen mukaan yhteiskuntaa kannattaa rakentaa, mitä saa tehdä ja mitä ei. Raamatun mukaan moniavioisuus ei ole sallittua, eikä kahden naisen tai kahden miehen avioliitto tai avioliiton kaltainen suhde.

Toukokuussa Bengtskäriin ja Porkkalaan

Muutamana vuotena toukokuussa Sastamalasta on tehty miestenretki. Kolme vuotta sitten oltiin Kainuussa, kaksi vuotta sitten Viipurissa ja viime vuonna Tallinnassa. On mukava retkeillä niin, että joukossa on naisia. Mukava on retkeillä myös miesten joukolla. On hienoa, että matkalla on eri ikäisiä miehiä. Voidaan ehkä puhua asioista, joista ei niin puhuttaisi, ellei oltaisi miesten kesken. Uskon, että nämä retket ovat olleet tärkeitä. Uskon myös, että Jumala on puhutellut, koskettanut, hoitanut, antanut uskoa ja vahvistanut sitä.

Teimme joitakin päiviä sitten esitteen tämän kevään miestenretkestä. Se on tässä alla. Olet lämpimästi tervetullut mukaan.





MIESTENRETKI
Hankoon, Bengtskäriin ja Porkkalaan

Matka hyvässä, mukavassa seurassa keväisellä Suomenlahden rannikolla

- Tutustumme oppaan johdolla Bengtskärin majakkasaareen ja Porkkalaan
- Majoittuminen Sjömansron keskuksessa

Lähtö Vammalasta Marttilan koulun edestä pe 24.5. klo 16.30, paluu su 26.5. klo 20. Hinta 185 e (matkat, majoitus, ruokailut, tutustumiset, muu ohjelma). Pojan alennus 25 %.

Matkanjohtajina Matti Hautamäki, Esko Mäki-Soini ja Jari Rankinen. Ilmoittautumiset Jarille (p. 045 359 7772 tai jari.rankinen@sley.fi) viimeistään pe 10.5.

Matkan järjestäjinä Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ja Vammalan seudun ev.lut. Kansanlähetys. Matka on Kansanlähetysopiston kurssi.

Mukava lahja

Minna antoi minulle joululahjaksi lahjakortin valokuvaamoon lemmikkikuvaukseen. Mukava lahja. Varmaan näin ystävänpäivänä sopii laittaa tänne kuvat, jotka eilen sain.

Ystävät ovat valtavan tärkeitä. Ystävyyssuhteita kannattaa hoitaa ja niille kannattaa antaa aikaa. Niistä saa paljon ja niissä voi antaa paljon. Raamatussa ovat nämäkin sanat: Älä hylkää ystävääsi, älä isäsi ystävää (Sananl 27:10). Ystävän sanat ovat nuorta hunajaa: makeat mielelle, virvoittavat ruumiille (Sananl 16:24). Paljon ystäviä - vähän ystävyyttä, tosi ystävä on enemmän kuin veli (Sananl 18:24).

Tärkeitä voivat olla myös karvaiset ystävät. Muutama vuosi sitten en varmaan olisi uskonut, että menen tällaiseen kuvaan. Muutumme ja elämä muuttuu.

Jumalan Poika rakastaa

Viime sunnuntai oli laskiaissunnuntai ja tänään on laskiaistiistai. Saarnasin sunnuntaina Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvusta 13. Sanoin mm. näin:

- Raamatun kohta rakkaudesta luetaan joka vuosi laskiaissunnuntaina. Pian tämän sunnuntain jälkeen alkaa paastonaika ja kirkkovuodessa seurataan Jeesuksen matkaa kohti ristiä. Tämä kohta luetaan aina laskiaissunnuntaina siksi, että se kertoo varsinkin Jeesuksen rakkaudesta. Hän rakastaa. Ja rakastaa niin kuin Paavali kirjoittaa rakkaudesta.

Lue tuo kohta – siis Ensimmäisen korinttilaiskirjeen 13. luku. Lue vaikka tänään illalla kotona ja ajattele: tällaista on Jeesuksen rakkaus, näin hän rakastaa minua. Ehkä opit uutta – miten syvää ja todellista Jumalan Pojan rakkaus on.

- Eikö niin, että yleensä rakastamme sitä, missä on rakastettavaa? Hyvä tai hyviä ominaisuuksia, ihastuttava piirre tai hän rakastaa minua ja on hyvä minulle ja siksi rakastan häntä. Jeesuksen rakkaus on toisenlaista. Rakkauden kohteessa ei tarvitse olla mitään syytä rakkaudelle, jotakin minkä takia hän rakastaisi, jotakin rakastettavaa, hienoa. Hän rakastaa omansa rakkautensa takia, siksi että hän rakastaa.

Tämä on valtava asia. Ei tarvitse miettiä, onko minussa sellaista, että Jeesus voi rakastaa minua. Onko minussa sitä tarpeeksi? Jos tuntui eilen, että sellaista on, mutta tänään ei tunnu, onko niin, että Jeesus ei enää rakastakaan? Näitä ei tarvitse miettiä. Joka tapauksessa hän rakastaa, koska hänen rakkautensa kohteessa ei tarvitse olla, minkä takia hän rakastaa. Hän rakastaa omansa rakkautensa takia.

Hän rakasti niin paljon, että hän tuli ihmiseksi ja kulki tien, joka vie ristille. Hän otti omakseen syntini, kärsi rangaistuksen, joka kuuluisi minulle. Hän antoi ja antaa anteeksi. Hän ottaa omakseen ja pitää omanaan. Hän pelastaa joutumasta kadotukseen, hän vie ikuiseen elämään. Nämä hän teki ja tekee oman rakkautensa takia eikä minussa tarvitse olla eikä ole syytä näin suurelle rakkaudelle.

Varmaan meidän on vaikea ymmärtää tätä, koska tämä on niin toisenlaista kuin rakkaus yleensä. Mutta Jeesuksen rakkaus on toisenlaista.

- Tämäkin on ihmeellinen asia: Kristus asuu meissä. Se ei ole niinkään tunne. Hän asuu jokaisessa, joka on hänen omansa. Hän haluaa rakastaa meissä ja meidän kauttamme. Saako hän sijaa meissä, saako hän tehdä, mitä hän tahtoo tehdä meissä, se näkyy siinä, rakastammeko. Osoitammeko rakkautta? Osoitammeko sellaista rakkautta, mistä Paavali kirjoitti?

- Entä kun rakkautta näkyy minussa niin vähän? Silti Jeesus rakastaa meitä, silti hän asuu meissä. Koska hän ei rakasta sen takia, että meissä on jotakin, millä ansaitsemme rakkauden. Hän rakastaa siksi, että hän rakastaa, oman rakkautensa takia. Hän ottaa omakseen, pitää omanaan, antaa synnit anteeksi ja pelastaa ikuiseen elämään. Tämä lämmittää meitä ja saa meidät rakastamaan, edes vähän. Jeesuksen rakkaus vaikuttaa, että hän saa tilaa meissä ja rakastaa meissä ja meidän kauttamme.

Osa paikallisseurakuntaa?

Uskon, että tulevaisuudessa luterilainen usko elää maassamme varsinkin pienemmissä seurakunnissa tai yhteisöissä. Nämä kokoontuvat jumalanpalvelukseen, messuun, joka on oikeasti, ei vain puheissa, viikon tärkein kokoontuminen. Toki jumalanpalvelus luo ja ruokkii myös muuta elämää: on raamattupiirejä, tuetaan lähetystyötä, tehdään diakoniatyötä ja järjestään tilaisuuksia, joissa opetetaan Raamattua. Näissä seurakunnissa tai yhteisöissä - käytän tätä jälkimmäistäkin sanaa vaikka se on vähän erikoinen - suuri osa tehtävistä tehdään vapaaehtoisin voimin. Palkattuja työntekijöitä on vähän.

Jo nyt on tämänkaltaisia seurakuntia tai yhteisöjä. Osa näistä on selvästi osa paikallisseurakunnan elämää. Tarkoitan paikallisseurakunnalla luterilaisen kirkomme seurakuntaa. Osalla ei ole oikeastaan ollenkaan yhteyttä paikallisseurakuntaa ja yhteys on hyvin ohut.

Ajattelen tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa ja mietin, voisiko olla toisin. Olisiko hyvä, että olisi toisin? Mitä hyötyä siitä olisi paikallisseurakunnalle ja yhteisölle?

Uudessa testamentissa puhutaan paljon kristittyjen yhteydestä. Toisaalta kristittyjen yhteys on tosiasia, jota me emme rakenna. Toisaalta Raamattu velvoittaa sen vaalimiseen ja rakentamiseen ja varoittaa yhteyden rikkomisesta. Jälkimmäinenkin täytyy ottaa todesta. Tarkoittaako se myös, että tulisi miettiä, voisiko luterilainen jumalanpalvelusyhteisö, jolla ei ole yhteyttä luterilaiseen paikallisseurakuntaan tai yhteys on hyvin ohut, olla osa paikallisseurakunnan elämää? Pitäisikö tehdä konkreettista sen hyväksi, ettei luterilaisuus entisestään pirstaloidu täällä, missä me elämme? Syitä, ettei yhteyttä paikallisseurakunnan ja yhteisön välillä aina ole, on varmasti monia ja ne ovat erilaisia.

Eikö kirkkomme paikallisseurakunnan olisi hyvä koota kaikki luterilainen toiminta sillä alueella, jolla se toimii? Eikö sen olisi hyvä luoda tai säilyttää kontakti kaikkiin niihin, jotka asuvat seurakunnan alueella ja haluavat tunnustaa luterilaista uskoa? Että jumalanpalvelusyhteisö olisi osa paikallisseurakuntaa, voi merkitä, etteivät tuon yhteisön omakseen kokevat luterilaiset kristityt eroa paikallisseurakunnasta, he osallistuvat paikallisseurakunnan elämään - ehkä lähinnä muuhun kuin messuihin - kantavat vastuuta ja toimivat esimeriksi seurakunnan projekteissa ja ovat mukana seurakunnan hallinnossa. Nämä eivät ole merkityksettömiä asioita. Jos taas etäisyys paikallisseurakunnan ja yhteisön välillä on suuri ja kasvaa, monista kuuluminen seurakuntaan tuntuu kummalliselta.

Varmasti myös jumalanpalvelusyhteisö saisi siitä, että se olisi osa paikallisseurakuntaa. Melkein kaikki näissä yhteisöissä mukana olevat on kastettu luterilaisen kirkkomme jäseniksi, he haluavat olla osa sitä ja rakentaa sitä. Varmaan heillä on toive, että luterilaista uskoa tunnustavia on enemmän ja moni löytää ne aarteet, jotka luterilaisessa uskossa on. Näin tapahtuu varmaan todennäköisemmin, jos ollaan osa suurempaa kokonaisuutta, joka pyrkii tähän.

Mitä se tarkoittaisi käytännössä, että jumalanpalvelusyhteisö integroituu osaksi paikalliseurakuntaa? Sitäkö, että yhteisö mieletään osaksi seurakuntaa, se sanotaan avoimesti ja tästä tehdään johtopäätöksiä? Sitä se ei voi tarkoittaa, että puolin tai toisin osoitetaan syvää epäluottamusta eikä kunnioiteta. Tai esimerkiksi sitä, että seurakunnan kirkkoherra ryhtyy johtamaan ja muuttamaan yhteisöä ja sen jumalanpalveluksia toisenlaisiksi kuin mitä yhteisöön kuuluvat tahtovat.

Varmasti on niitä, jotka eivät halua tätä. Heitä on varmaan paikallisseurakunnissa, kirkomme ylemmällä tasolla ja yhteisöissä. Itsekin mietin - kuten kirjoitin - olisiko integraatio viisasta ja mahdollista. Palvelisiko se seurakuntia ja yhteisöjä? Palvelisiko se Jumalan valtakunnan parasta? Minusta näitä asioita kannattaisi kuitenkin miettiä ja selvittää. Tuntuu, että nyt tiet kulkevat eri suuntiin ja voi olla, että muutaman vuoden kuluttua ollaan niin kaukana toisista, ettei tätä kysymystä enää kannata miettiä. Jos niin tapahtuu, voi olla, että menetetty sellaista, mitä ei saisi menettää?