Mitä kansankirkon jälkeen?

Joitakin päiviä sitten julkaistiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2008-2011. Kirjan nimi on Haastettu kirkko.

Olen lueskellut kirjaa ja seurannut uutisia ja keskustelua siitä. Kirjassa on aika vähän kirkkomme kannalta valoisia asioita. Neljän vuoden aikana kirkosta on eronnut noin 225 000 jäsentä, liittyneitä on noin 50 000. Pääkaupunkiseudulla kirkon jäseniä on jonkin verran yli 60% väestöstä. Varsinkin nuoret ja nuoret aikuiset ovat eronneet viime vuosina kirkosta.

Sunnuntain jumalanpalveluksiin osallistuu nyt noin 14% vähemmän ihmisiä kuin neljä vuotta sitten. Lapsista kastetaan noin 6% vähemmän kuin vuonna 2007.

Synkintä nelivuotiskertomuksessa on, mitä se kertoo suomalaisten uskosta: Kristinuskon Jumalaan kertoo uskovansa 27% suomalaisista. Vuonna 2007 vastaava luku oli 37. Vain 15% 15-29 -vuotiaista sanoo uskovansa kristinuskon Jumalaan. Tässä ikäryhmässä niitä, jotka eivät usko Jumalan olemassaoloon tai epäilevät sitä, on 43%. Siihen, että Jeesus on noussut kuolleista, suomalaisista ilmoittaa uskovansa 36%. Vuonna 2007 tähän uskoi 57%. Siihen, että Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, uskoo nelivuotiskertomuksen mukaan 28%. Vuonna 2007 tähän uskovia oli 47%.

Mm. näitä nelivuotiskertomuksen lukuja miettiessä tuntuu, ettei kansankirkollamme ole tulevaisuutta. Muutamassa vuodessa kansankirkkomme ei lopu mutta 20 vuoden kuluttua lienee vaikea puhua kansankirkosta: Suomessa asuvista siinä määrin pieni prosentti - monin paikoin varmaan selvästi alle puolet, ehkä vain kolmannes - kuuluu kirkkoon, niin harvat osallistuvat kirkon elämään ja toimintaan ja niin harvojen uskon sisältö on sen mukaista, mitä kirkko on opettanut. Tietysti ihme voi tapahtua: Jumala antaa suuren herätyksen ja sen myötä kirkko ja kirkon usko tulevat monille tärkeiksi ja rakkaiksi. Sitä rukoilemme. Silti on viisasta miettiä, mitä kansankirkon jälkeen. Kristinuskon loppumista kansankirkon loppuminen ei tarkoita. Ei monissa maissa ole eikä ole koskaan ollut sellaista kansankirkkoa kuin meillä ja sielläkin on kristittyjä ja seurakuntia. Minusta tuntuu, että tulevaisuuden seurakunnat myös meidän maassamme ovat aika pieniä ja niiden keskus on messu, jumalanpalvelus, johon sunnuntaisin kokoonnutaan. Jumalanpalvelus vaikuttaa myös muuta kuin että tullaan jumalanpalvelukseen. Se ruokkii ja synnyttää elämää - halua kertoa hyvästä Vapahtajasta, palvella, auttaa ja kutsua mukaan myös niitä, jotka eivät vielä tunne elävää Jumalaa.

Muutama ajatus siviilipalveluksesta

Kirjoitin joitakin päiviä sitten siviilipalveluksesta. Vielä muutama ajatus tästä aiheesta:

- En siis ajattele, ettei siviilipalvelusta saisi olla. Sivistynyt yhteiskunta tarjoaa tämän mahdollisuuden niille, jotka eivät voi tarttua aseeseen. Meidän yhteiskunnassamme siviilipalvelus on niille, jotka eivät vakaumuksensa takia voi suorittaa aseellista tai aseetonta palvelusta armeijassa. Yhteiskuntamme voisi ratkaista asian niinkin, että mistä syystä tahansa voi halutessaan jättää menemättä armeijaan ja suorittaa siviilipalveluksen. Mutta yhteiskuntamme on ainakin toistaiseksi päättänyt, että siviilipalvelukseen hakeutuvilla tulee olla vakaumus, joka estää toimimisen armeijassa.

- En tietenkään ajattele, ettei kukaan hakeudu siviilipalvelukseen syistä, joita voi pitää vakaumuksena. Varmasti hakeutuu. Mutta ajattelen, että on myös niitä, joiden syitä valita siviilipalvelus ei voi pitää vakaumukseen perustuvina syinä. Hyvä olisi, että lainlaatija määrittelisi tarkemmin, mitä se tarkoittaa vakaumuksella.

- Toisen vakaumusta tulee aina kunnioittaa. Tämä ei tarkoita, ettei sitä saisi arvioida ja kysyä, onko se hyvin perusteltu. Tai onko se Raamatun opetusten mukainen? Jollakin on vakaumus, ettei hän voi tarttua aseeseen mutta toiset voivat tai heidän jopa täytyy tehdä niin. Tätäkin vakaumusta tulee kunnioittaa mutta en osaa pitää sitä Raamatun opetusten mukaisena. Kristittyjen joukossa on aina ollut niitä, jotka eivät omantunnon syistä voi sotia. En ajattele, etteivät näin ajattelevat olisi kristittyjä. Silti en pidä Raamatun mukaisena vakaumusta, joka näillä kristityillä varmaan on ollut tai on - minä en voi taistella sodassa mutta toiset voivat ja heidän pitääkin.

- Minusta seurakuntien, kristillisten järjestöjen ja opistojen pitäisi miettiä perusteellisemmin, onko hyvä ottaa palvelukseen siviilipalveluksen suorittajia. Millainen malli annetaan? Rohkaistaako niitä, joilla ei ole vakaumusta, väittämään, että heillä on?

- Muuan kristitty nuori mies mietti, onko hän riittävän vahva sotilaaksi. Hän mietti, raaistuisiko hän ja tekisi sellaista, mitä sotilaskaan ei saa tehdä. Hän ajatteli, että toiset ovat vahvempia ja pystyvät siihen, mihin hän ei ehkä pystyisi. Siksi hänen mielestään hänen ei ehkä pitäisi käydä armeijaa mutta toisten vahvempien tulisi käydä. Aika syvällistä pohdintaa.

- Ajattelen, että juuri niiden, jotka miettivät myös sotilaina, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä voi tehdä ja mitä ei, pitäisi käydä armeija. Hyvä sotilas ei tottele sokeasti. En itse tekisi sotilaana mitä vain. Enkä ajattele, että sotilas voi tehdä mitä vain. Myös sotilaalla on oikea ja väärä ja hänen tulisi toimia oikein - vaikka varmaan juuri sodassa se on erityisen vaikeaa. Sotilas ei tee väärin laukaistessaan aseensa kohti hyökkäävää vihollista mutta tekee väärin, jos ampuu antautuneen vihollisen tai raiskaa vihollisen kenttäsairaalan sairaanhoitajan.

- Uskoa ei tule levittää tai edes puolustaa asein. Sitä levitetään ja puolustetaan Sanalla ja Sanan voimalla.

- Toivottavasti pohdinnat sodasta ovat vain pohdintoja. Toivottavasti säästymme suurelta onnettomuudelta, jota sota on. Kristityn tulee rakastaa rauhaa, toimia sen hyväksi ja rukoilla, että Jumala säästäisi siltä suurelta onnettomuudelta. Rukous myös vaikuttaa rukoilijaan. Se, joka rukoilee rauhaa, ei ihannoi sotaa.

Siviilipalvelus, hieman jatkoa tulossa

Olen saanut jonkin verran palautetta edellisestä kirjoituksestani. Kirjoitan lähipäivinä joitakin ajatuksia lisäyksenä ja tarkennuksena edelliseen kirjoitukseen.

Siviilipalvelus?

Monet seurakunnat, kristilliset järjestöt ja kristilliset opistot ottavat nuoria miehiä suorittamaan siviilipalveluksen. Monet seurakunnat, järjestöt ja opistot ovat ilmoittautuneet siviilipalveluspaikoiksi ja jotkut etsivät netti- tai lehti-ilmoituksilla siviilipalveluksen suorittajia palvelukseensa.

Olen miettinyt tätä enkä osaa pitää asiaa ongelmattomana. Ajatelen kyllä, että sivistysvaltio tarjoaa mahdollisuuden olla tarttumatta aseeseen sille, jonka omatunto ei salli sitä. Silti ei ole ongelmatonta, että luterilainen seurakunta, järjestö tai opisto toimii paikkana, jossa voi suorittaa siviilipalveluksen.

Kun nuori mies ilmoittaa, ettei hän voi suorittaa tavanomaista asepalvelusta, hän allekirjoittaa paperin, jossa hän vakuuttaa, että hänen vakaumuksensa estää asepalveluksen suorittamisen. Varmasti on niitä siviilipalvelusmiehiä, joilla on tämä vakaumus. On myös niitä, jotka menevät siviilipalvelukseen muista kuin vakaumukseen perustuvista syistä. Joku ei halua asua samassa huoneessa kymmenen muun kanssa. Joku ei tykkää kastua metsässä. Jonkun mielestä siviilipalvelus on jotenkin hienompaa. Jollakin on ylipainoa ja pitää armeijaa siitä syystä liian raskaana. Joku sanoo, että armeija ja tarvittaessa maan puolustaminen asein ovat ihan ok mutta ne eivät ole hänen juttujaan. Käsittääkseni mikään näistä syistä ei vastaa sitä, mitä tarkoitetaan vakaumuksella.

Tuntuu, että osa - ja aika huomattava - siviilipalveluksen suorittajista valitsee siviilipalveluksen ilman syytä, jota voidaan sanoa vakaumuksesi. Kuitenkin he allekirjoittavat viranomaisia varten paperin, jossa todetaan, etteivät vakaumuksensa takia voi suorittaa asepalvelusta. Eikö tämä ole valehtelua - mikäli vakaumusta ei ole mutta on muita syitä, joiden takia armeija ei kiinnosta? Minusta seurakuntien, kristillisten järjestöjen ja kristillisten opistojen ei pitäisi tukea valehtelua. Niiden ei tulisi ottaa palvelukseen nuorta miestä, joka jättää armeijan käymättä syistä, jotka eivät ole vakaumuksellisia syitä. Paikat, joissa voi suorittaa siviilipalveluksen, eivät varmaankaan selvitä, perustuuko siviilipalveluksen suorittaminen oikeasti vakaumukseen vai jonhonkin muuhun syyhyn. Tämän selvittäminen ei ehkä ole edes luvallista.

Entä jos on vakaumus, jonka takia ei voi tarttua aseeseen? Millaiseen ajatteluun se perustuu?

Joku ajattelee, ettei kenenkään missään tilanteessa pitäisi ottaa asetta käteensä. Hän toimii tämän vakaumuksensa mukaisesti ja siksi ei ota asetta käteensä armeijassakaan eikä opettele tappamista. Ajatteleekohan se, jolla on tällainen vakaumus, myös niin, ettei poliisinkaan - jos ei kerran kenenkään - pidä tarttua aseeseeen? Ei silloinkaan kun mielipuoli ampuu ihmisiä. Tai ajatteleeko tämän vakaumuksen edustaja, että suomalaiset veteraanit tekivät väärin talvisodassa - heidän ei olisi pitänyt sotia, koska kenenkään ei missään tilanteessa pidä sotia? Onko se, jolla on tämä vakaumus, sitä mieltä, että tämä pitäisi myös sanoa veteraaneille?

Tavallisempaa on, että ajatellaan, että toiset voivat tarttua aseeseen ja toisten pitääkin tarttua mutta minä en voi tai halua. Ajatellaan, että tottakai poliisin täytyy tarvittaessa ampua ihmisiä ampuva mielipuoli. Ja että on hyvä, että Suomea puolustettiin asein - muutenhan Suomen olisi käynyt huonosti. Mutta nämä tehtävät kuuluvat muille, eivät minulle. Minusta tällainen ajattelu on kummallista - toiset voivat ja heidän pitääkin mutta minä en voi enkä saa. Minun on vaikea löytää tällaiselle ajattelulle tukea Raamatusta. Siksi en osaa pitää hyvänä, että seurakunnat, kristilliset järjestöt ja opistot tukevat tällaista ajattelua ja ottavat palveluksenesa siviilipalveluksen suorittajia.

Millainen malli omaa ratkaisuaan miettiville - lähdenkö armeijaan vai mitä teen - annetaan sillä, että seurakunnassa, kristillisessä järjestössä tai opistossa voi suorittaa sivlilipalveluksen? Ja usein aika mukavissa oloissa. Minusta ei kannattaisi antaa mallia, joka innostaa siviilipalveluksen suorittamiseen.

Varmaan raha on yksi merkittävä syy, miksi tarjotaan mahdollisuutta siviilipalvelukseen. Saadaan seurakuntaan, järjestöön tai opistoon halpaa työvoimaa. Se on siinä määrin houkuttelevaa - ja varsinkin kun toisetkin käyttävät tätä halpaa työvoimaa - ettei ehkä mietitä kovinkaan paljon periaattelisempia kysymyksiä.

Yhä enemmän on niitä, jotka vapautetaan asepalveluksesta ainakin rauhan aikana. Jos joku ei terveydellisistä syistä voi suorittaa asevelvollisuutta, lääkäri toteaa sen ja vapauttaa tästä velvollisuudesta. Hyvä että tätä mahdollisuutta käytetään. Toivottavasti se, joka ei terveydellisistä syistä voi suorittaa asevelvollisuutta, ei tunne itseään huonommaksi ihmiseksi ja kansalaiseksi. Toivottavasti toiset eivät ajattele hänestä niin. Huonompi ihminen ja kansalainen hän ei ole.