Siviilipalvelus?
Monet seurakunnat, kristilliset järjestöt ja kristilliset opistot ottavat nuoria miehiä suorittamaan siviilipalveluksen. Monet seurakunnat, järjestöt ja opistot ovat ilmoittautuneet siviilipalveluspaikoiksi ja jotkut etsivät netti- tai lehti-ilmoituksilla siviilipalveluksen suorittajia palvelukseensa.
Olen miettinyt tätä enkä osaa pitää asiaa ongelmattomana. Ajatelen kyllä, että sivistysvaltio tarjoaa mahdollisuuden olla tarttumatta aseeseen sille, jonka omatunto ei salli sitä. Silti ei ole ongelmatonta, että luterilainen seurakunta, järjestö tai opisto toimii paikkana, jossa voi suorittaa siviilipalveluksen.
Kun nuori mies ilmoittaa, ettei hän voi suorittaa tavanomaista asepalvelusta, hän allekirjoittaa paperin, jossa hän vakuuttaa, että hänen vakaumuksensa estää asepalveluksen suorittamisen. Varmasti on niitä siviilipalvelusmiehiä, joilla on tämä vakaumus. On myös niitä, jotka menevät siviilipalvelukseen muista kuin vakaumukseen perustuvista syistä. Joku ei halua asua samassa huoneessa kymmenen muun kanssa. Joku ei tykkää kastua metsässä. Jonkun mielestä siviilipalvelus on jotenkin hienompaa. Jollakin on ylipainoa ja pitää armeijaa siitä syystä liian raskaana. Joku sanoo, että armeija ja tarvittaessa maan puolustaminen asein ovat ihan ok mutta ne eivät ole hänen juttujaan. Käsittääkseni mikään näistä syistä ei vastaa sitä, mitä tarkoitetaan vakaumuksella.
Tuntuu, että osa - ja aika huomattava - siviilipalveluksen suorittajista valitsee siviilipalveluksen ilman syytä, jota voidaan sanoa vakaumuksesi. Kuitenkin he allekirjoittavat viranomaisia varten paperin, jossa todetaan, etteivät vakaumuksensa takia voi suorittaa asepalvelusta. Eikö tämä ole valehtelua - mikäli vakaumusta ei ole mutta on muita syitä, joiden takia armeija ei kiinnosta? Minusta seurakuntien, kristillisten järjestöjen ja kristillisten opistojen ei pitäisi tukea valehtelua. Niiden ei tulisi ottaa palvelukseen nuorta miestä, joka jättää armeijan käymättä syistä, jotka eivät ole vakaumuksellisia syitä. Paikat, joissa voi suorittaa siviilipalveluksen, eivät varmaankaan selvitä, perustuuko siviilipalveluksen suorittaminen oikeasti vakaumukseen vai jonhonkin muuhun syyhyn. Tämän selvittäminen ei ehkä ole edes luvallista.
Entä jos on vakaumus, jonka takia ei voi tarttua aseeseen? Millaiseen ajatteluun se perustuu?
Joku ajattelee, ettei kenenkään missään tilanteessa pitäisi ottaa asetta käteensä. Hän toimii tämän vakaumuksensa mukaisesti ja siksi ei ota asetta käteensä armeijassakaan eikä opettele tappamista. Ajatteleekohan se, jolla on tällainen vakaumus, myös niin, ettei poliisinkaan - jos ei kerran kenenkään - pidä tarttua aseeseeen? Ei silloinkaan kun mielipuoli ampuu ihmisiä. Tai ajatteleeko tämän vakaumuksen edustaja, että suomalaiset veteraanit tekivät väärin talvisodassa - heidän ei olisi pitänyt sotia, koska kenenkään ei missään tilanteessa pidä sotia? Onko se, jolla on tämä vakaumus, sitä mieltä, että tämä pitäisi myös sanoa veteraaneille?
Tavallisempaa on, että ajatellaan, että toiset voivat tarttua aseeseen ja toisten pitääkin tarttua mutta minä en voi tai halua. Ajatellaan, että tottakai poliisin täytyy tarvittaessa ampua ihmisiä ampuva mielipuoli. Ja että on hyvä, että Suomea puolustettiin asein - muutenhan Suomen olisi käynyt huonosti. Mutta nämä tehtävät kuuluvat muille, eivät minulle. Minusta tällainen ajattelu on kummallista - toiset voivat ja heidän pitääkin mutta minä en voi enkä saa. Minun on vaikea löytää tällaiselle ajattelulle tukea Raamatusta. Siksi en osaa pitää hyvänä, että seurakunnat, kristilliset järjestöt ja opistot tukevat tällaista ajattelua ja ottavat palveluksenesa siviilipalveluksen suorittajia.
Millainen malli omaa ratkaisuaan miettiville - lähdenkö armeijaan vai mitä teen - annetaan sillä, että seurakunnassa, kristillisessä järjestössä tai opistossa voi suorittaa sivlilipalveluksen? Ja usein aika mukavissa oloissa. Minusta ei kannattaisi antaa mallia, joka innostaa siviilipalveluksen suorittamiseen.
Varmaan raha on yksi merkittävä syy, miksi tarjotaan mahdollisuutta siviilipalvelukseen. Saadaan seurakuntaan, järjestöön tai opistoon halpaa työvoimaa. Se on siinä määrin houkuttelevaa - ja varsinkin kun toisetkin käyttävät tätä halpaa työvoimaa - ettei ehkä mietitä kovinkaan paljon periaattelisempia kysymyksiä.
Yhä enemmän on niitä, jotka vapautetaan asepalveluksesta ainakin rauhan aikana. Jos joku ei terveydellisistä syistä voi suorittaa asevelvollisuutta, lääkäri toteaa sen ja vapauttaa tästä velvollisuudesta. Hyvä että tätä mahdollisuutta käytetään. Toivottavasti se, joka ei terveydellisistä syistä voi suorittaa asevelvollisuutta, ei tunne itseään huonommaksi ihmiseksi ja kansalaiseksi. Toivottavasti toiset eivät ajattele hänestä niin. Huonompi ihminen ja kansalainen hän ei ole.
Olen miettinyt tätä enkä osaa pitää asiaa ongelmattomana. Ajatelen kyllä, että sivistysvaltio tarjoaa mahdollisuuden olla tarttumatta aseeseen sille, jonka omatunto ei salli sitä. Silti ei ole ongelmatonta, että luterilainen seurakunta, järjestö tai opisto toimii paikkana, jossa voi suorittaa siviilipalveluksen.
Kun nuori mies ilmoittaa, ettei hän voi suorittaa tavanomaista asepalvelusta, hän allekirjoittaa paperin, jossa hän vakuuttaa, että hänen vakaumuksensa estää asepalveluksen suorittamisen. Varmasti on niitä siviilipalvelusmiehiä, joilla on tämä vakaumus. On myös niitä, jotka menevät siviilipalvelukseen muista kuin vakaumukseen perustuvista syistä. Joku ei halua asua samassa huoneessa kymmenen muun kanssa. Joku ei tykkää kastua metsässä. Jonkun mielestä siviilipalvelus on jotenkin hienompaa. Jollakin on ylipainoa ja pitää armeijaa siitä syystä liian raskaana. Joku sanoo, että armeija ja tarvittaessa maan puolustaminen asein ovat ihan ok mutta ne eivät ole hänen juttujaan. Käsittääkseni mikään näistä syistä ei vastaa sitä, mitä tarkoitetaan vakaumuksella.
Tuntuu, että osa - ja aika huomattava - siviilipalveluksen suorittajista valitsee siviilipalveluksen ilman syytä, jota voidaan sanoa vakaumuksesi. Kuitenkin he allekirjoittavat viranomaisia varten paperin, jossa todetaan, etteivät vakaumuksensa takia voi suorittaa asepalvelusta. Eikö tämä ole valehtelua - mikäli vakaumusta ei ole mutta on muita syitä, joiden takia armeija ei kiinnosta? Minusta seurakuntien, kristillisten järjestöjen ja kristillisten opistojen ei pitäisi tukea valehtelua. Niiden ei tulisi ottaa palvelukseen nuorta miestä, joka jättää armeijan käymättä syistä, jotka eivät ole vakaumuksellisia syitä. Paikat, joissa voi suorittaa siviilipalveluksen, eivät varmaankaan selvitä, perustuuko siviilipalveluksen suorittaminen oikeasti vakaumukseen vai jonhonkin muuhun syyhyn. Tämän selvittäminen ei ehkä ole edes luvallista.
Entä jos on vakaumus, jonka takia ei voi tarttua aseeseen? Millaiseen ajatteluun se perustuu?
Joku ajattelee, ettei kenenkään missään tilanteessa pitäisi ottaa asetta käteensä. Hän toimii tämän vakaumuksensa mukaisesti ja siksi ei ota asetta käteensä armeijassakaan eikä opettele tappamista. Ajatteleekohan se, jolla on tällainen vakaumus, myös niin, ettei poliisinkaan - jos ei kerran kenenkään - pidä tarttua aseeseeen? Ei silloinkaan kun mielipuoli ampuu ihmisiä. Tai ajatteleeko tämän vakaumuksen edustaja, että suomalaiset veteraanit tekivät väärin talvisodassa - heidän ei olisi pitänyt sotia, koska kenenkään ei missään tilanteessa pidä sotia? Onko se, jolla on tämä vakaumus, sitä mieltä, että tämä pitäisi myös sanoa veteraaneille?
Tavallisempaa on, että ajatellaan, että toiset voivat tarttua aseeseen ja toisten pitääkin tarttua mutta minä en voi tai halua. Ajatellaan, että tottakai poliisin täytyy tarvittaessa ampua ihmisiä ampuva mielipuoli. Ja että on hyvä, että Suomea puolustettiin asein - muutenhan Suomen olisi käynyt huonosti. Mutta nämä tehtävät kuuluvat muille, eivät minulle. Minusta tällainen ajattelu on kummallista - toiset voivat ja heidän pitääkin mutta minä en voi enkä saa. Minun on vaikea löytää tällaiselle ajattelulle tukea Raamatusta. Siksi en osaa pitää hyvänä, että seurakunnat, kristilliset järjestöt ja opistot tukevat tällaista ajattelua ja ottavat palveluksenesa siviilipalveluksen suorittajia.
Millainen malli omaa ratkaisuaan miettiville - lähdenkö armeijaan vai mitä teen - annetaan sillä, että seurakunnassa, kristillisessä järjestössä tai opistossa voi suorittaa sivlilipalveluksen? Ja usein aika mukavissa oloissa. Minusta ei kannattaisi antaa mallia, joka innostaa siviilipalveluksen suorittamiseen.
Varmaan raha on yksi merkittävä syy, miksi tarjotaan mahdollisuutta siviilipalvelukseen. Saadaan seurakuntaan, järjestöön tai opistoon halpaa työvoimaa. Se on siinä määrin houkuttelevaa - ja varsinkin kun toisetkin käyttävät tätä halpaa työvoimaa - ettei ehkä mietitä kovinkaan paljon periaattelisempia kysymyksiä.
Yhä enemmän on niitä, jotka vapautetaan asepalveluksesta ainakin rauhan aikana. Jos joku ei terveydellisistä syistä voi suorittaa asevelvollisuutta, lääkäri toteaa sen ja vapauttaa tästä velvollisuudesta. Hyvä että tätä mahdollisuutta käytetään. Toivottavasti se, joka ei terveydellisistä syistä voi suorittaa asevelvollisuutta, ei tunne itseään huonommaksi ihmiseksi ja kansalaiseksi. Toivottavasti toiset eivät ajattele hänestä niin. Huonompi ihminen ja kansalainen hän ei ole.
posted by Jari Rankinen | 1:32 ip.
1 Comments:
Hei, Jari!
Olen aina silloin tällöin lukenut blogiasi. Nyt tuntui siltä, että pitää kommentoida kirjoitustasi. Olen viime aikoina jonkin verran pohtinut kysymystä armeijasta ja sen oikeutuksesta. Siksi tällainen hiukan armeijakriittinen näkökulma.
Olen itse suorittanut asepalveluksen, ja silloin kun sitä tein valinta tuntui itsestään selvältä. Jos joutuisen tekemään päätöksen nyt, olisi se kuitenkin huomattavasti vaikeampi. Tässä jotain pohdintoja siitä.
Oleellista mielestäni on, mistä syystä aseeseen tartutaan. Poliisin kohdalla tilanne on yksiselitteisempi - sillä edellytyksellä tietysti, että väkivalta on viimeinen keino turvallisuuden säilyttämiseksi. Poliisinhan ainakin pitäisi pyrkiä vahinkojen minimointiin myös "vastustajan" puolella. Se, ettei esivalta kanna miekkaa turhaan on paremmin sovitettavissa poliisin kuin armeijan toimintaan. En näkisi mitään ristiriitaa siinä, että joku kristitty ei halua mennä armeijaan, mutta voisi kuitenkin käyttää asetta poliisina.
Armeijan perimmäinen tarkoitus on parhaimmassa tapauksessa kai valtion suvereeniuden takaaminen. Tietysti valtio voi käyttää sitä myös paljon vähemmän hyväksyttäviin tarkoituksiin. Uskollisuus esivallalle ei ainakaan voi tarkoittaa sitä, että kaikissa tilanteissa kyselemättä olisi tartuttava aseeseen, kun valtio sitä vaatii.
Maan itsenäisyyden puolustaminen saattaa joissakin tilanteissa olla "pienempi paha". Se onkin niitä harvoja syitä, joiden perusteella kristitty ylipäätään voi mennä armeijaan. Toisaalta edes sellainen näkemys, että sotaa saa käydä, jotta voitaisiin säilyttää vapaus uskoa ei ole täysin ongelmaton. Olisiko esimerkiksi viranomaisten vainoamien kristitty ryhdyttävä aseelliseen kapinaan heitä sortavaa valtiota vastaan?
Armeijaan ja sen käyttöön liittyy kristilliseltä kannalta katsottuna niin paljon ongelmia, että pidän aivan mahdollista kristittynä valita siviilipalveluksen armeijan sijasta. En ole edes maininnut tässä kaikkia. Tämän vuoksi en oikein näe syytä, miksi seurakunnat eivät voisi käyttää siviilipalvelusmiehiä.
Lähetä kommentti
<< Home