Vastuu toiselle?
Viime päivinä on puhuttu paljon eutanasiasta. Vihreät hyväksyivät periaateohjelmansa tavoitteeksi eutanasian hyväksymisen maassamme ja tämä on saanut monet puhumaan eutanasiasta.
Olen aktiivista eutanasiaa vastaan. Siis sitä vastaan, että ihminen ottaisi sen vallan, joka kuuluu elämän Antajalle ja surmaisi myrkyllä tai muuten toisen ihmisen. Uskon, että eutanasian mahdollistaminen avaisi portin, jonka takana on paljon sellaista, mitä useimmat eutanasian puolustajatkaan eivät tahdo. Jos hyväksytään, että ihminen voidaan surmata, jos hän sitä haluaa ja jos hän kärsii, varsin helposti siirrytään siihen, että ihminen voidaan surmata, mikäli toiset sitä haluavat ja mikäli sille on painavia taloudellisia syitä. Portin pitäminen auki vain sen verran kuin nyt monista tuntuu hyvältä, lienee tai on tässä asiassa mahdotonta.
Kuunnellessani viime päivien keskustelua, olen miettinyt, mitä pastorit muutaman vuoden kuluttua puhuvat siunaustilaisuuksissa, mikäli ihmettä ei tapahdu ja aktiivista eutanasiaa ei maassamme sallita. Mitä puhua, kun omaiset voivat tehdä ratkaisun surmata isoäiti? Mitä sanoa näille omaisille?
Olen miettinyt myös, miksi eutanasian puolesta puhujat vaativat, että heillä täytyy olla oikeus saada käyttää lääkäriä elämänsä lopettamiseen. Voihan ihminen surmata itse itsensä. En tietenkään tarkoita, että itsemurha on oikea ratkaisu. Ei ole - se on sen vallan ottamista, joka kuuluu Jumalalle, ja yleensä hyvin itsekäs ratkaisu; sen takia yleensä monet kärsivät ja pitkään. Mutta miksi vaatia, että lääkäreiden on surmattava minut? Onko siinä kuitenkin halu tai tarve siirtää vastuu toiselle?
Olemme vastuussa ratkaisuistamme - siitä, mitä teemme itsellemme ja toisille tai mitä jätämme tekemättä. Olemme vastuussa hänelle, jonka edessä meidän on kerran tehtävä tili tekemisistämme ja tekemättä jättämisistämme.
Olen aktiivista eutanasiaa vastaan. Siis sitä vastaan, että ihminen ottaisi sen vallan, joka kuuluu elämän Antajalle ja surmaisi myrkyllä tai muuten toisen ihmisen. Uskon, että eutanasian mahdollistaminen avaisi portin, jonka takana on paljon sellaista, mitä useimmat eutanasian puolustajatkaan eivät tahdo. Jos hyväksytään, että ihminen voidaan surmata, jos hän sitä haluaa ja jos hän kärsii, varsin helposti siirrytään siihen, että ihminen voidaan surmata, mikäli toiset sitä haluavat ja mikäli sille on painavia taloudellisia syitä. Portin pitäminen auki vain sen verran kuin nyt monista tuntuu hyvältä, lienee tai on tässä asiassa mahdotonta.
Kuunnellessani viime päivien keskustelua, olen miettinyt, mitä pastorit muutaman vuoden kuluttua puhuvat siunaustilaisuuksissa, mikäli ihmettä ei tapahdu ja aktiivista eutanasiaa ei maassamme sallita. Mitä puhua, kun omaiset voivat tehdä ratkaisun surmata isoäiti? Mitä sanoa näille omaisille?
Olen miettinyt myös, miksi eutanasian puolesta puhujat vaativat, että heillä täytyy olla oikeus saada käyttää lääkäriä elämänsä lopettamiseen. Voihan ihminen surmata itse itsensä. En tietenkään tarkoita, että itsemurha on oikea ratkaisu. Ei ole - se on sen vallan ottamista, joka kuuluu Jumalalle, ja yleensä hyvin itsekäs ratkaisu; sen takia yleensä monet kärsivät ja pitkään. Mutta miksi vaatia, että lääkäreiden on surmattava minut? Onko siinä kuitenkin halu tai tarve siirtää vastuu toiselle?
Olemme vastuussa ratkaisuistamme - siitä, mitä teemme itsellemme ja toisille tai mitä jätämme tekemättä. Olemme vastuussa hänelle, jonka edessä meidän on kerran tehtävä tili tekemisistämme ja tekemättä jättämisistämme.
posted by Jari Rankinen | 2:27 ip.
2 Comments:
Hankalaksi eutanasian pohtimisen tekee vielä se, kun on olemassa passiivistakin eutanasiaa. Eli irrotetaan piuhat, kun todetaan että "ei tästä enää eläjää tule". Kuka sen sitten määritteleekään. Ja onko väkisin letkuissa pihiseminen sitten sekään Herran tahto? No - Herra kyllä korjaa sadon juuri oikealla hetkellä, oli ihminen sitten kuinka "piuhoitettu" tahansa. Tämä tukisi sitä, että ihmistä tulisi hoitaa niin kauan kuin mahdollista, eli passiivinenkaan eutanasia ei olisi oikein.
Paitsi jos toivo on täysin menetetty. Milloin se on tarpeeksi täysin menetetty? Ystäväni vauvan kohdalla se oli. Järkyttävä, surullinen tapaus, mutta vauva kuoli hengityslaitteesta irrotitettuna rauhallisesti äitinsä syliin parissa kymmenessä minuutissa. Kaikki voitava oli jo tehty. Mutta kuinka ylipäänsä ottaen voidaan tietää, milloin kaikki voitava on jo tehty, ja milloin pitäisi vielä retuuttaa pientä poloista laitteiden avulla elämän syrjässä kiinni? En tosiaan tiedä.
On se vaan kumma yhteiskunta, kun halutaan tappaa kaikki taloudellisesti tuottamattomat ihmiset, niin abortoimalla kuin harmaahapsenakin :( ja briteissä, ainakin teoriassa, jo syntyneetkin ovat "aborttiuhan alla", jos ilmenee kehitysvammaa tai muuta. Tuhon tiellä ollaan, jos tälle uralle lähdetään. Ja on näköjään jo lähdetty.
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Lähetä kommentti
<< Home