Isä siunattiin

Isäni kuoli - kuten kirjoitin edellisessä tekstissäni - hieman yli kaksi viikkoa sitten. Isän hautajaiset olivat viime lauantaina. Sain palvella häntä toimittamalla hänen ruumiinsa hautaansiunaamisen. Tehtävä ei ollut helppo mutta halusin kyllä sen tehdä.

Isä siunattiin Kemijärven kirkossa - hänelle hyvin tutussa paikassa. Muistotilaisuus pidettiin Kemijärven seurakuntatalossa. Jos hautajaisista voi sanoa, että se oli hyvä hetki, viime lauantaista mielestäni voi.

Suuri kiitos monille, jotka ovat muistaneet ja tukeneet meitä, erityisesti äitiäni. Suuri kiitos monista rukouksista, jotka kantavat. Suuri kiitos myös teille, jotka puhuitte muistotilaisuudessa, lausuitte runoja, olitte lähettäneet tervehdyksen tai palvelitte muuten. Suuri kiitos myös isän hoidosta sairaalassa Kemijärvellä ja Rovaniemellä.

Alla puhe, jonka pidin isäni hautaansiunaamisessa.

* * *

Isäni Matti Rankisen läheiset, omaiset ja ystävät.

Tässä elämässä joutuu luopumaan melkein kaikesta. On niin vähän pysyvää. Joutuu luopumaan, mitä oli ennen. Joutuu luopumaan, mistä ei haluaisi – rakkaista ihmisistäkin. Aika usein olen sanonut näin vastaavalta paikalta kuin tämä. Nyt nämä asiat ovat paljon enemmän kuin sanoja.

Hyvä että saa ajatella, uskoa: Ei kuitenkaan ole sattumaa, mistä ja milloin joutuu luopumaan. Se ei ole julmaa kohtaloa. Se ei sittenkään ole ihmisten käsissä, milloin joutuu päästämään irti ihmisestä, joka kanssa on saanut elää kauan ja kokea paljon. Jumala antaa elämän. Hän luo ihmisen. Hän antaa ne päivät, jotka täällä eletään. Niissä hän pitää huolta, antaa lahjojaan ja haluaa, että luotamme häneen. Ja hän kutsuu pois tästä elämästä, kun hän katsoo, että se aika on tullut. Hyvä että saa uskoa: On sittenkin pysyvää – on Jumala, ikuinen Jumala, hänen sanansa ja lupauksensa.

On sanottu: Kun on surun aika, on lupa surra. Saa itkeä, tuntea ikävää, kaivata. Ei ole kummallista, että tuntuu pahalta. Tunnetta ei tarvitse yrittää työntää pois ja olla kuin sitä ei olisi. Saa surra niin kuin on minulle hyvä tapa surra. Ja saa antaa toisten surra. Että suree, se hoitaa, se auttaa eteenpäin, se opettaa elämään uudessa tilanteessa.

Toiset ihmiset ovat näissä tilanteissa tärkeitä. Varmasti tarvitaan, että saa olla yksin, totutella yksin siihen, että rakas ihminen läheltä on pois, surra yksin. Tarvitaan mahdollisuutta tähän. Mutta tarvitaan myös toisia. Sitä ei tarvita, että toinen osaisi sanoa tai tehdä sellaista, mikä veisi ikävän. Ei sellaisia sanoja tai tekoja olekaan. Mutta sitä tarvitaan, että toiset pitävät yhteyttä, käyvät, soittavat, kysyvät, mitä kuuluu. Tai auttavat käytännön asioissa. Ja toisen kanssa saa puhua – siitä että on ikävä, Matista tai aivan muusta. Me Jarmon kanssa olemme kauempana. Hienoa että on teitä, jotka olette täällä lähellä. Suuri kiitos, että olette olleet äidin tukena ja apuna. Se on merkinnyt paljon, myös meille pojille. Hienoa jos jaksatte olla tukena edelleen.

Isä oli rakentaja. Hän piti työstään. Ja sen ymmärtää – työ oli palkitsevaa, näki tuloksia, rakennus valmistui. Työ oli isälle paljon enemmän kuin toimeentulon ansaitsemista. Isä osasi myös levätä. Koskaan sunnuntaina hän ei ollut työssä – ellei ollut aivan pakko. Ehkä juuri siksi hän jaksoi työssään paljon ja pitkään.

Jos ihmisestä ylipäänsä voi sanoa, isästä varmaan voi, että hän oli hyväsydäminen. Minä ja se, että itse saan, eivät olleet tärkeimmät asiat. Joskus joku lapsenlapsista sanoi, että ukki antaa meille vaikka kuun taivaalta. Varmaan olisi antanut, jos olisi tarvittu ja olisi voinut. Hän halusi varsinkin meille lähimmille hyvää. Hän ajatteli meitä, teki, auttoi ja tuki.

Isä oli isänmaallinen ja opetti terveellä tavalla isänmaallisuutta. Tämä on hyvä maa, tämän hyväksi kannattaa tehdä työtä. Suomalainen metsä oli isälle tärkeä paikka, jossa oli hyvä olla ja josta sai voimaa.

Ajattelen, että isä oli myös muun kuin talojen rakentaja. Hän halusi rakentaa sopua. Hän ei halunnut riidellä. Hän kärsi riidoista.

On paljon hyviä muistoja puolisosta, isästä, ukista, ystävästä, suvun miehestä. Nämä ovat minun muistojani. Ajattelen, että nämä voisivat olla isän perintöä: Työ on paljon enemmän kuin toimeentulon hankkimista. Tu-lee ajatella toisia eikä vain itseä. Tämä on hyvä maa, jonka hyväksi kannattaa toimia. Tulee rakentaa sopua.

Mitä ajattelit, kun kuulit Matin kuolleen? Yleensä se pysäyttää, että kuulee tutun ihmisen elämän täällä päättyneen. Se saa miettimään suurempia asioita. Toivottavasti myös näitä kaikkein suurimpia: Mitä on sitten, kun tämä elämä loppuu? Miten minun käy sitten?

Uskon, mitä Raamattu kertoo. Uskon, että siinä puhuu Jumala – hän joka tietää. Raamattu sanoo, ettei kaikki lopu siihen, että tämä elämä päättyy. Se sanoo, että tämän elämän jälkeen on taivas tai kadotus.

Raamattu ei sano, että kaikki ihmiset ilman muuta pääsevät tämän elämän jälkeen taivaaseen. Eikä se sano, että sinne pääsevät hyvät ihmiset tai ne, jotka ovat tehneet tarpeeksi hyvää. Kukaan ei pysty tekemään niin paljon hyvää, että onnistuisi avaamaan hyvillä teoilla itselleen taivaan. Raamattu sanoo, että taivaaseen Jumalan luo pääsee se, joka omistaa syntien anteeksiantamuksen. Jeesus, Jumalan Poika, tuli tähän maailmaan. Jumala itse Pojassaan tuli tänne. Hän kuoli ristillä. Kuolemallaan hän järjesti meille anteeksiantamuksen. Sen saa omistaa tavallinen ihminen. Sen omistaa se, joka kastettu Jeesuksen omaksi ja uskoo häneen.

Uskon, että näin isä uskoi. Tämä usko syntyi hänessä varmaan vähitellen – täällä kirkossa istuessa ja kuunnellessa, äidin kanssa jutellessa. Jo lapsuudessa näistä asioista oli puhuttu ja kylvetty tämän uskon siemen. Isä ei ollut sellai-nen, että hän olisi paljon puhunut näistä asioista. Ehkä miehen ei ole niin helppoa puhua. Eikä se ole ratkaisevaa, miten paljon me puhumme.

Uskon, että isä on siellä, missä on hyvä olla. Ja hän odottaa, että siellä kerran tavataan. Sinne päästään Jeesuksen uskomalla. Kaikkien takia Jeesus tuli tähän maailmaan. Kaikkien puolesta hän kuoli. Kaikille hän avasi tien taivaaseen. Jokainen saa uskoa, turvautua häneen. Saa uskoa sellaisena kuin on. Kelpaako sinulle, mitä sinulle on ansaittu?