Messuyhteisö ja paikallisseurakunta

Viime viikolla Turussa kokousti kirkkomme kirkolliskokous. Kun luin sitä koskevia uutisia ja sain sieltä muutaman viestin, tuli mietittyä suhdetta Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja asemaa kirkossamme.

Eri puolille maatamme on syntynyt jumalanpalvelusyhteisöjä. Uskon, että näitä syntyy lisää, koska niille on tarvetta. Useimmat näistä yhteisöistä lienevät kasvavia ja niissä on mukana niitä, jotka usein puuttuvat kirkkomme paikallisseurakunnan jumalanpalveluksesta - lapsia, äitejä, isiä, nuoria ja nuoria aikuisia. Minulle hyvin tärkeä yhteisö kokoontuu messuun sunnuntaisin Karkun evankelisella opistolla.

Näiden yhteisöjen suhde kirkkomme paikallisseurakuntiin, joiden alueella ne ovat, on erilainen. Varmaan useimmilla messuyhteisöillä suhde on tällä hetkellä aika olematon - siis paikallisseurakunta ja jumalanpalvelusyhteisö eivät oikeastaan ole missään tekemisissä toistensa kanssa. Hyvä, mikäli se, ettei olla tekemisissä toisten kanssa, tarkoittaa myös, ettei taistella toisia vastaan. Joillakin yhteisöillä ja paikallisilla seurakunnilla on jonkin verran tekemistä toistensa kanssa, muutamilla aika paljonkin. On myös yhteisöjä, joita pidetään osana paikallisseurakunnan elämää.

Joidenkin mielestä mitään suhdetta kirkkomme paikallisen seurakunnan ja jumalanpalvelusyhteisön välillä ei tarvitse eikä saakaan olla. Toiset ajattelevat toisin. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä mieltä kirkkomme piispat ovat. Vanhastaan on ajateltu, että hyvin tärkeä, aivan keskeinen, piispan tehtävä on varjella ja rakentaa yhteyttä kirkossa. Minusta tähän tehtävään kuuluu myös yhteyden varjeleminen ja rakentaminen niihin, jotka tunnustavat luterilaista uskoa ja jotka kokoontuvat viettämään messua jumalanpalvelusyhteisössä. Kysymys, joka Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa pitäisi ratkaista - ajattelen varsinkin piispojamme - on, halutaanko messuyhteisöiden kristityt pitää kirkossa vai halutaanko heistä päästä eroon. Sama kysymys pitäisi ratkaista monien herätysliikkeisiin kuuluvien suhteen. Tarkoitan nimenomaan niitä herätysliikkeisiin kuuluvia, jotka haluavat pitää kiinni Raamatusta ja jotka siksi torjuvat vaikkapa naispappeuden ja homosuhteet. Viime vuosina on tuntunut, että ratkaisu on tehty ja se on, että edellä mainitut pyritään työntämään kirkosta pois. Luultavasti on ajateltu, että näin kuva kirkosta saadaan paremmaksi - osoitetaan että kirkko taistelee tasa-arvon puolesta eikä siedä niitä, jotka pitäytyvät vanhentuneisiin ja yhteiskunnassa vallalla olevien ajatusten vastaisiin käsityksiin - ja näin saadaan pidettyä kirkossa ne, jotka harkisevat eroamista kirkosta, koska heidän mielestään kirkko sallii epätasa-arvoa ja muuta suvaitsemattomuuta. Tai kirkosta tästä syystä eronneet saadaan takaisin jäseniksi. Varmaan kirkon johdossa on myös niitä, jotka eivät halua työntää kirkon perinteiseen uskoon sitoutuneita pois kirkosta. Voi olla, että halutaan myös toimia ja tehdä konkreettisia ratkaisuja näiden kirkossa pysymisen puolesta. Jotkut viestit viime aikoina ovat kertoneet tästä.

Varmaan kirkkomme paikallisseurakunnat pärjäävät ilman niitäkin kristittyjä, jotka ovat mukana jumalanpalvelusyhteisön ja herätysliikkeen elämässä. Luultavasti ainakin osa paikallisseurakunnista heikkenee ilman näitä mutta ei kuole. Varmaan myös jumalanpalvelusyhteisöt pärjäävät ilman yhteyttä paikallisseurakuntiin. Kuitenkin ajattelen, että puolin ja toisin sillä voi olla huomattava myönteinen merkitys, että on yhteys paikallisseurakunnan ja jumalanpalvelusyhteisön välillä. Tai että jumalanpalvelusyhteisö tunnustetaan osaksi kirkomme elämää kyseisellä paikkakunnalla. Monet jumalanpalvelusyhteisöt ovat ainakin toistaiseksi tietoisesti valinneet, etteivät ne ole seurakuntia. Senkin takia olisi luontavaa, että jumalanpalvelusyhteisö voisi olla osa paikallista seurakuntaa. Ja ovathan melkein kaikki jumalanpalvelusyhteisön messuihin osallistuvat kirkkomme paikallisseurakunnan jäseniä.

Kun mietin suhdetta Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja asemaa tässä kirkossa, minulle hyvin ratkaiseva kysymys on, vihitäänkö kirkossamme pastoreiksi niitä nuoria - miksei vanhempiakin - miehiä, joilla on sama usko kuin minulla ja jotka eivät osaa pitää esimerkiksi naispappeutta Jumalan tahdon mukaisena ratkaisuna. Toki on muitakin tärkeitä asioita mutta tämä on yksi ratkaiseva. Niin kauan kuin heitä ei vihitä pastoreiksi, voidaan puhua yhtä ja toista mutta mielestäni tarkoitetaan tätä: mitä nopeammin elämänne jumalanpalvelusyhteisössä tai herätysliikkeessä päättyy, sen parempi. Jumalanpalvelusyhteisöt tarvitsevat pastoreita, ne eivät voi elää ilman heitä. Sen herätysliikkeen jumalanpalvelusyhteisöt, joka on tutuin minulle, tarvitsevat kipeästi uusia pastoreita. Yleensä herätysliikkeetkin tarvitsevat heitä elääkseen. Vihitäänkö näitä miehiä vai ei, se kertoo paljon, halutaanko oikeasti jumalanpalvelusyhteisöjen tai herätysliikkeiden kristityt pitää kirkossa vai halutaanko heistä päästä.

Sen ratkaisemisella on kiire, mikä on kirkkomme, sen paikallisseurakuntien, jumalanpalvelusyhteisöiden ja laajemmmin herätysliikkeiden suhde. Voi olla - tai on - että muutaman vuoden kuluttua tätä ei enää kannata miettiä.