Puolustussovan ratekia

Viime viikkoina olen saanut jonkin verran yhteydenottoja, joissa on kyselty halukkuuttani toiseen työhön. Tai joku ystäväni on kertonut tehtävästä, jota voisin hakea. Olen arvostanut kovin näitä yhteydenottoja. Tuntuu hyvältä, että toiset miettivät jaksamistani. Ymmärrän senkin, mitä jotkut ovat sanoneet: Eikö voimia, jotka nyt menevät näihin taisteluihin, kannattaisi käyttää jossakin muussa tehtävässä. Silti ajattelen, etten lähde nykyisestä työstäni. En ainakaan jos saan säilyttää ruumiin ja sielun voimat, jotka nyt tuntuvat olevan.

Antti Rokka Tuntemattomassa sotilaassa muotoili viisaan ajatuksen näin: "Kassoha sie. Tää asja on näi. Jos sie lähet juoksemaa, nii sie saat juossa Pohjalahel saakka. Kyl hää tulloo peräs, älä yhtää eppäile. Mut jos sie pysyt paikollais etkä lähe hitoilkaa, nii minkä hää tekköö? Et sie sovi hänen kansaa sammaa monttuu. Se on tään puolustussovan ratekia." Joudumme juoksemaan Pohjanlahdelle ja sen ylikin, jos lähdemme perääntymään teologisissa kysymyksissä. Joudumme luovuttamaan palan kerrallaan uskostamme ja opistamme ja lopulta on jäljellä kovin vähän tai jotakin muuta kuin uskoa Raamatun Jumalaan. Samansuuntaista ajattelen - tällä hetkellä ainakin - nykyisestä virastani. Siinä aion pysyä, mikäli se minusta riippuu.