Vapaa

Nettipäiväkirjani kommenteissa ja muuallakin on esitetty ajatus, että toimin niin kuin toimin, koska jotkut painostavat minua toimimaan siten. Tai olen niin sidottu joihinkin ihmisiin tai tahoihin, etten uskalla antaa periksi ja ryhtyä toimittamaan messuja naispastoreiden kanssa. Tai olen joutunut tukijoitteni vangiksi. Haluasin toimia toisin mutta tukijoitteni takia en voi - tuottaisin heille pettymyksen.

On selvää, että meistä jokaisella on sidonnaisuuksia. Jokaista sitovat ainakin jossain määrin lähimmät ihmiset - perhe, lähimmät ystävät ja ne, joiden kanssa uskontietä on kuljettu likimmin. Ei ole helppoa olla eri mieltä lähimpien kanssa, kun on kyse suuremmasta asiasta. Mitä olemme oppineet vanhemmiltamme, vaikuttaa meihin monella tavalla aikuisenakin. Jollekin hyvin merkittävää on yleinen mielipide - mitä mieltä monet ovat, se sitoo. Jotakin sitoo yhteys niihin tai halu miellyttää niitä, joilla on enemmän valtaa.

Tunnistan itsessäni näitä sidonnaisuuksia. Silti en pysty ajattelemaan, että toimin kuten toimin sen takia, että jotkut ihmiset tai tahot vaativat minua toimimaan tällä tavalla. Olen iloinen siitä tuesta, jota olen saanut monilta. En koe tukea kahleena, joka sitoo minut sellaiseen, mihin en tahtoisi sitoutua. En myöskään koe, että esimerkiksi asemani Sleyn hallituksen puheenjohtajana pakottaisi minut toimimaan siten kuin olen toiminut ja tämä olisi vastoin omaa tahtoani. Tämän syyn toiminnalleni olen kuullut useita kertoja. Sleyn hallituksen puheenjohtajan tehtävä olisi varsin helppo jättää, jos se olisi tällainen takaa: sen takia joudun toimimaan toisin kuin tahdon.

Toivon, että vahvin sidonnaisuuteni olisi sitoutuminen Jumalan sanaan. Yritän seurata, minkä ymmärrän Jumalan sanan äärellä Jumalan tahdoksi. Koen olevani sisäisesti hyvinkin vapaa - vaikka tilanteeni on se, mikä se on. On vapauttavaa seurata Raamatun opetusta ja jättää sitten asiat Jumalan huoleksi. Herramme on sanonut: "Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita." (Joh 8:31-32).

Netissä julkaistaan teologista lehteä Gladiolusta - www.sley.fi/gladiolus. Uusin numero käsittelee homoseksuaalisuutta ja miten kristityn tulisi suhtautua siihen. Hyviä artikkeleita myös sen aiheen kannalta, jota tässä nettipäiväkirjassa varsinkin on käsitelty.

Ei vastoin kirkon oppia

Nettipäiväkirjani edellisen kirjoituksen kommenteissa Vesa Pöyhtäri kirjoitti, että vaihtoehtoja nykyisessä tilanteessa on lähinnä kaksi: Kirkolliskokous ottaa kantaa naispappeuteen ja päättää, että naispappeuden torjuminen on harhaoppi eikä sitä sallita. Toinen vaihtoehto on, että jatketaan samaan tapaan kuin tähän asti - siten, ettei kirkon perinteen mukaisesti uskovia ja toimivia seurakuntalaisia, pastoreita ja muita seurakunnan työntekijöitä painosteta toimimaan vastoin heidän käsitystään.

Minäkin ajattelen, että perusteltuja vaihtoehtoja on nämä kaksi. Jos kirkko ilmoittaa, että naispappeuden torjuminen on harhaoppi, asia on selvä. Ei se, joka kastaa lapsena kastettuja uudestaan, voi edellyttää, että hänellekin täytyy olla kirkossa tilaa - koska hän opettaa ja toimii vastoin kirkon oppia. Se, joka torjuu naispappeuden, voi edellyttää, että kirkossa pitäisi olla tilaa myös hänelle - koska hän ei opeta eikä toimi vastoin kirkon oppia. Sille, mistä piispat ovat nimenomaan ilmaisseet, ettei se ole vastoin kirkon oppia, luulisi löytyvän kirkossa tilaa. Se, joka torjuu naispappeuden, voi edellyttää, ettei häntä kirkossa painosteta tai vaadita toimimaan vastoin vakaumustaan, koska hänen käsityksensä ei ole kirkon oppia vastaan. Se, joka kannattaa aikuiskastetta, ei voi vaatia samaa, koska hän uskoo toisin kuin luterilainen kirkko.

Olen kirjoittanut, että tilaa löytyisi ja ongelmat saataisiin ratkaistua ainakin siedettävästi neljän kohdan ohjelmalla: 1. Myönnämme, että ajattelemme kirkossa papinviran sukupuolesta kahdella eri tavalla. 2. Emme painosta toisiamme muuttamaan tässä asiassa kantaa tai toimintatapaa. 3. Ristiriitatilanteissa se, joka edustaa kirkon perinteen mukaista käsitystä papinvirasta, väistyy sivuun, ettei naispastorin tarvitse väistyä. Jos niin halutaan, näitä tilanteita tulee hyvin harvoin, ehkä kerran tai pari vuodessa. 4. Raamatun kehotuksen mukaan kilpailemme toistemme kunnioittamisessa. Kunnioittamiseen kuuluu myös toisen vakaumuksen kunnioittaminen. Uskon edelleen, että tällä ohjelmalla löydettäisiin rakentava ratkaisu.

Edellisen kirjoituksen kommenteissa Harri Raitis kehotti Vesa Pöyhtäriä ja minua katumukseen ja lupasi, että rakastava kirkkoäiti ottaa meidät avosylin vastaan. Kovin ehdollista ja vaativaa on äidin rakkaus. Äidin rakkaus vaatii, että meidän on luovuttava siitä, mitä pidämme oikeana ja minkä ymmärrämme Jumalan tahdoksi. Vesaa ja minua syytetään jyrkkyydestä. Jyrkkyydestä voidaan syyttää muitakin. Kovuutta, ehdottomuutta ja oikeassa olemista, jota Harri Raittiin kirjoitukset edustavat, kohtaa onneksi aika harvoin.

Kuka viheltäisi pelin poikki?

Eilen Ilta-Sanomat ja tänään Aamulehti kertoivat, että piispa Kari Mäkisestä on tehty tutkintapyyntö. Tutkintapyyntö liittyy tapahtumiin Vammalassa: minut on kaksi kertaa määrätty toimittamaan messu yhdessä naispastorin kanssa enkä ole näitä messuja yhdessä naispastorin kanssa toimittanut. Pyyntö on lähetetty keskusrikospoliisin Tampereen yksikköön, joka tutkii asiaa. Molemmissa lehdissä kerrottiin myös, että Keski-Uudenmaan poliisi tutkii, tapahtuiko Hyvinkäällä naispapin syrjintä, kun naispastori poistui kirkosta kuultutaan, ettei vieraileva pastori toimita messua yhdessä hänen kanssaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut: Kunpa löytyisi riittävän arvovaltainen ja päätösvaltainen taho, joka viheltäisi tämän pelin poikki. Miettisimme kirkossa vielä uudestaan, tätäkö tahdomme. Pelkään, etteivät tutkintapyynnöt ja rikosilmoitukset pääty tähän. Eikö asioita voitaisi ratkaista toisin? Eikö voitaisi sopia? Eikö löytyisi sellainen ratkaisu, ettei tarvittaisi poliisia? Tottakai toivon ratkaisua, joka antaisi tilaa kirkossa myös niille seurakuntalaisille, pastoreille ja muille seurakuntien työntekijöille, jotka uskovat papinvirasta omankin kirkkomme perinteen mukaisesti ja joiden toimintaa ohjaa tämä usko.

Seurakuntalaisen ajatuksia

Muuan Vammalan seurakunnan jäsen lähetti minulle kirjoituksen, jota oli tarjonnut Aamulehteen vastineeksi minun kirjoitukseeni ja Paavo Riihivaaran kirjoitukseen (nettipäiväkirjani 20.5.). Aamulehti ei ole julkaissut kirjoitusta. Tiedän, että muitakin samansuuntaisia kirjoituksia on tarjottu Aamulehdelle ja muille lehdille. Nihkeästi niitä on julkaistu.

Laitan saamani kirjoituksen luettevaksi nettipäiväkirjaani. Näin se saa lukijoita enemmän kuin kirjoittajan ja pastorin, jonka tilanteeseen kirjoitus liittyy. Seurakuntalaisen kirjoitus on koko alla oleva teksti.

Onko kirkossa tilaa myös meille?

Näin kyseli Jari Rankinen (Aamulehti 19.5.) ja näin kyselee Vammalan suuri seurakunta-aktiivien joukko riippumatta herätysliiketaustasta, ihan tavalliset seurakuntalaiset. Olemme tavatessamme seurakuntatapahtumissa ja kirkkomatkoilla keskustelleet tästä myrskystä, jonka keskukseen rakastamamme seurakunta ja Jari Rankinen on joutunut. Tunnemme syyllisyyttä siitä, että olemme jättäneet paimenemme yksin taistelemaan ja korjaamaan julkisuudessa esitettyjä suoranaisia valheita. Olemme väsyneet ja turhautuneet siihen, etteivät kirkkomme päättäjät ja piispat kuule omien jäsentensä hätähuutoja sen puolesta, että perinteisesti Raamattua tulkitsevillekin olisi tilaa kirkossamme.

Ei riitä, että toisinajattelijoita uhkaillaan viran menetyksellä, nyt kiristetään heidän tukijoitaan taloudellisilla asioilla. Tukijoiden joukossa on sekä vanhan että uuden virkakäsityksen kannattajia. Heidät yritetään ostaa hiljaiseksi rahalla, uhkauksella jättää lähetystyöntekijät (joukossa myös naispastori) kentälle ilman tukea poistamalla seurakunnan avustukset. Eikö tämä ole jo liikaa: ”Jos luovutte mielipiteistänne, saatte avustuksia.”

Jari Rankinen toimii omantuntonsa mukaan painostuksesta ja rangaistuksenuhasta huolimatta. Me seurakuntalaiset olemme hänestä ylpeitä. Käsittämätön on tämä sokeus, joka estää näkemästä, että Jari Rankinen ja hänen kannattajansa ovat vilpittömiä luterilaisia uskovia ja tosissaan tahtovat noudattaa Raamatun sanaa. He kunnioittavat myös eri tavoin Raamattua tulkitsevia seurakuntalaisia ja työntekijöitä. He pyytävät vain, että heidänkin näkemystään kunnioitettaisiin, kuten tähänkin asti on tehty työvuoroja järjestelemällä. Vielä uskallan toivoa: Näin jatkukoon!

Nimim.Yksi monien puolesta

PS. Edellisen kirjoitettuani luin Paavo Riihivaaran mielipidekirjoituksen 20.5. Kommentteja siihen:

- Me seurakuntalaiset emme ole ulkopuolisia, vaan katsomme asiaa nimenomaan sisältäpäin. Ulkoapäin ovat tulleet ne, jotka estävät erilaisten näkemysten rauhanomaisen rinnakkaiselon.
- Suuri joukko seurakunnan aktiiveja ja työntekijöitä suree Jari Rankisen tilannetta, mutta he katsovat viisaammaksi vaieta ja jatkaa työtä seurakunnassa leimautumatta mihinkään suuntaan.
- Rankisen blogien takana on nöyrä paimen, joka ei mitätöi toisen tulkintaa. Hän hyväksyy eri tavalla ajattelevan, mutta odottaa, että hänen 2000 vuotta voimassa ollut ja suuressa osassa kristikuntaa edelleen voimassa oleva raamatuntulkintansa hyväksytään edelleen.
- Teidän esimerkkinne osoitti Rankisen kyvyn tehdä yhteistyötä kaikkien naispuolistenkin työntekijöiden ja maallikoiden kanssa. Rankinen ei siis aliarvioi naista millään tavalla. Virkakysymys ei ole tasa-arvokysymys. Teologiset pohdinnat virkakysymyksestä jätän minäkin ammattilaisille.
- Meillä on eri käsitys siitä, miksi nuoret naispapit lähtivät seurakunnastamme suurempiin seurakuntiin. Jos heidän pappisidentiteettinsä horjui, se ei ainakaan johtunut Jari Rankisesta.
- Meillä on eri käsitys siitäkin, ketkä seurakunnassamme dominoivat, ei ainakaan Rankinen. Hänen mielipiteensä eivät ole koskaan alistavia, eikä vihanvimmassa lausuttuja. Hän esittää mielipiteensä kärsivällisesti, rauhallisesti, rakentavasti, toista kuunnellen. Hänen kannustimensa on rakkaus työhönsä, seurakuntaansa, ei toisinajattelevan vihaaminen. Hänen vastustajiensa runsas lehti- ja nettikirjoittelu taas huokuu usein vihaa.
- 1986 hyväksytty laki on jo toteutunut: Suomen laki turvaa omantunnonvapauden. Toivottavasti tämä pysyy edelleen voimassa!

Näinkö meilläkin?

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa professori Antti Laato kertoi terveisiä Ruotsista:

- Terveisiä Uppsalasta, olin siellä vastaväittäjänä ja karonkassa keskustelin Ruotsin kirkossa vaikuttavan naispapin kanssa, joka kertoi seuraavaa: Hän on muuttanut hiljattain Uppsalaan ja yrittää saada työtä. Tuomiokapitulissa häneltä kysytään yhtä ainoaa asiaa. Suostuuko hän vihkimään homoseksuaaleja kirkossa? Hänen vakaumuksensa ei anna tässä periksi ja siksi hänellä on vaikeuksia saada työtä. Näin siis Ruotsissa kohdellaan naispappeja. On hyvä muistaa tästä virkakysymyksestä keskusteltaessa, että meidän kirkossa on monia naispappeja, jotka haluavat tässä kysymyksessä seurata Raamatun avioliittonäkemystä. Sen seuraaminen ei tarkoita sitä, että oltaisiin jotakuta ihmisryhmää vastaan, vaan annetaan tuki niille homoseksuaalisuuteen taipumusta tunteville, jotka haluavat omassa elämässään päätyä toisenlaiseen ratkaisuun: he etsivät eheytymistä ja kristillistä avioliittoa omalle elämälleen. Tiedämme, että tässä on myös onnistuttu.

Onko meilläkin muutaman vuoden kuluttua ratkaiseva kysymys, suostuuko vihkimään tai ainakin siunaamaan homosuhteessa elävän parin? Nyt ratkaiseva kysymys tuntuu olevan, suostuuko toimittamaan messun yhdessä naispastorin kanssa. Oma kirkkomme on monissa asioissa seurannut muutaman askeleen jäljessä tietä, jota Ruotsin kirkko on kulkenut. On asioita, joissa ei pitäisi seurata Ruotsin kirkon mallia.

Lehtikirjoituksia

Perjantaina jaetussa Tyrvään Sanomissa haastateltiin Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin vs. lakimiesasessori Matleena Engblomia. Hän kertoi uskovansa, että asiani on kurinpitoasiamies Ari Liikasen tutkinnassa kuukausia. Aika näyttää, tehdäänkö tutkinta kaikessa rauhassa ja huolellisesti vai saanko haasteen jo alkavalla viikolla.

Tänään Aamulehdessa (www.aamulehti.fi) Tampereen piispa Juha Pihkala kirjoitti otsikolla "Pitkämielisyys johti umpikujaan". Kirjoituksessa hän käsitteli naispappeutta ja sitä, pitäisikö edelleen tehdä järjestelyjä, joilla naispappeuden torjuvat pastorit voisivat toimia ja elää kirkossa. Hän kysyy: "Onko yhteys yhteyttä, jos siinä ei ole mitään yhteyttä?" Piispa Juha Pihkalalle naispappeuden hyväksyminen - ja nimenomaan messun toimittaminen yhdessä naispastorin kanssa - näyttää olevan niin suuri asia, että ilman sitä ei ole yhteyttä, joka samaan kirkkoon kuuluvien välillä tulee olla. Naispappeudesta on tullut todella suuri asia. Näin suurena asiana en itse sitä pitäisi.

Pihkala kirjoittaa myös kirkon imagosta: "Kun joidenkin vastarannan kiiskien vetoomus kristillisen omantunnon loukkaamattomuuteen yhdistyy ulkopuolisten silmissä havaintoon tosiasiallisesta syrjinnästä, kiihtyyhän siinä mieli. Tuoko on sitä uskoa ja rakkautta, josta te niin mielellänne puhutte? Voi, voi. Muutama silmiin pistävä tinkimättömän jääräpäisyyden esimerkki vääristää pahoin perspektiivin, sillä väite kirkon naisvastaisuudesta ei ole totta." Onko kyse nyt nimenomaan siitä, että kirkon imago on vaarassa? Piispa ymmärtää - se lienee selvä - ettei naispappeuden torjumisessa ole kyse naisten syrjimisestä ja etteivät naispappeuden torjujat katso tätä asiaa tasa-arvon näkökulmasta. Mutta koska monet ihmiset ajattelevat, että kyse on syrjinnästä ja epätasa-arvosta, on viisasta lyödä julkisuudessa naispappeuden torjuvia pastoreita ja miksei seurakuntalaisiakin, jotta kuva kirkosta paranisi. Kirkko ei hyväksy syrjintää ja kannattaa tasa-arvoa. Kirkko vastaa niitä odotuksia, joita monilla kirkon suhteen on.

Mietin tulevaisuutta. Uskon, että lähivuosina tullaan käymään kiivasta keskustelua homosuhteista ja siitä, onko Kristus ainoa tie Jumalan luo. Jälkimmäinen kysymys on lähetystyön kannalta ratkaiseva. Kirkkoa tullaan syyttämään - jotkut syyttävät jo nyt - ahdasmieliseksi sen takia, että se ei siunaa homosuhteita. Tai myöhemmin ehkä sen takia, että se sallii pastoreiden, jotka pitävät homosuhteita Jumalan tahdon vastaisina ja opettavat sen mukaisesti, toimia kirkon viroissa. Kirkkoa tullaan syyttämään suvaitsemattomaksi ja globaalista maailmasta vieraantuneeksi sen takia, että sen opetuksen mukaan Jumalan luo on vain yksi tie, Kristus. Tai myöhemmin ehkä sen takia, että se toimii lähetysjärjestöjen kautta, jotka opettavat Jeesuksen olevan ainoa tie Jumalan luo. Toivon, ettei kirkon johto mieti näiden vaatimusten edessä vain ja lyhytnäköisesti kirkon imagoa. Ja miten kirkko saadaan vastaamaan odotuksia, joita monilla on.

Myös vammalalainen Paavo Riihivaara kirjoitti tänään Aamulehdessä. Se, mitä kirjoituksella pyrittiin sanomaan, taisi tulla selväksi: Tilanne Vammalan seurakunnassa on minun ja "vimmaisten fundamenttimaallikoiden" (Paavo Riihivaaran ilmaisu) takia mahdoton. Mahdoton tilanne täytyy ratkaista. Tämä taktiikka vaikuttaa nyt käyttökelpoiselta: Kerrotaan mahdollisimman kovalla äänellä, miten mahdoton tilanne Vammalassa on. Jotta moni hyväksyisi sen ratkaisun, että minut - mahdottoman tilanteen aiheuttaja - poistetaan. Ehkä osoitetaan ovea myös joukolle seurakuntalaisia.

Samalla unohdetaan, että Vammalan seurakunnassa toimi vuosia varsin hyvin se käytäntö, että kunnioitimme toistemme erilaisia käsityksiä papinvirasta emmekä pakottaneet toisiamme muutamaan kantaa tai toimintatapaa. Vielä puolitoista vuotta sitten - ennen kuin piispa Mikko Heikan työryhmä julkaisi toimenpide-ehdotuksensa - tilanne seurakunnassamme oli toisenlainen kuin nyt. Saatoimme keskittyä seurakunnan varsinaiseen työhön ja rakentaa seurakuntaa paremmin kuin nyt. Edelleen teemme seurakunnassa paljon sen varsinaista työtä eikä tilanne ole niin mahdoton kuin annetaan ymmärtää. Uskon, että seurakuntaa rakentava ratkaisu löytyisi siitä, että toimisimme sen suuntaisesti - ehkä joitakin tarkistuksia tehden - kuin olemme toimineet vuosia.

Paavo Riihivaaralle on edelleen ongelma se, että voin jakaa ehtoollista esimerkiksi naispuolisen diakonin kanssa mutta en naispastorin kanssa. Ennenkin olen kirjoittanut: Se ei ole minulle ongelma, että on nainen. Naispappeus on. Uusi testamentti puhuu naisten aktiivisesta toiminnasta seurakunnissa eikä se ollut lainkaan ongelma. Uudessa testamentissa mainitaan mm. naispuolinen diakoni. Mutta seurakunnan paimenen tehtävää Uusi testamentti ei osoita naisille.

Muuan ystäväni lähetti minulle luettavaksi saarnan, jonka oli kirjoittanut tätä päivää varten. Siinä hän pohdiskeli myös nykyistä tilannetta kirkossamme:

- Varsinkin juuri nyt kirkollamme on jäsenkadon pysäyttämiseksi tarve laskea uskonopillisen sisällön suhteen rima mahdollisimman alas. Se miellyttää kristinuskon sisällöstä etääntyneitä ihmisiä. Samalla se yrittää voimakkain ottein palauttaa virkakysymyksessä vikuroivat papit takaisin ruotuun tai ajaa heidät ulos kirkosta. Ei siksi, että se uhkaa ihmisten pelastusta, vaan siksi, että se haittaa kirkon imagoa, verotuloja ja vallitsevan käsityksen mukaista tasa-arvoideologiaa. Tämä toiminta on käsittämätöntä siksi, että samalla kun kirkon johdossa halutaan hankkiutua eroon tällaisista papeista, jotka valansa mukaisesti ovat sitoutuneet Jumalan sanaan ja kirkkomme tunnustukseen, se suvaitsee sellaisia pappeja, jotka kieltävät uskomme kaikki keskeiset kohdat, mutta toimivat virkakysymyksessä kirkon päätöksen mukaisesti. Poikkea opista, niin pääset piispan kanssa keskustelemaan ja juomaan kaffea, mutta poikkea virkakäsityksestä, niin pääset tuomiokapitulin ja kurinpitoasiamiehen tutkinnan alle!

Onko linja jyrkentynyt?

Tänään Aamulehdessä ystäväni, Vammalan kirkkovaltuuston puheenjohtaja Pertti Järvinen sanoo, etten vuonna 2004 - kun minut valittiin Vammalan seurakunnan kappalaisen virkaan - ollut yhtä ehtoton kuin nyt ja että olen jyrkentänyt näkemyksiäni. Haastattelussa oli tietysti kyse asiasta, josta nyt jaksetaan keskustella.

Ymmärrän, että Pertistä ja monesta muusta tuntuu tältä. Vuonna 2004 ei käyty tällaista keskustelua naispappeudesta kuin nyt. Asia ei ollut esillä jatkuvasti lehdissä. Jonkin verran keskustelua kyllä käytiin ennen kappalaiseksi valintaani. Vuonna 2004 minua ei uhattu tällaisilla toimilla kuin nyt. Silloin en osannut kuvitella - tuskin kovi moni muukaan - millainen tilanne on keväällä 2007.

Näkemykseni ja toimintatapani eivät mielestäni kuitenkaan ole muuttuneet tai jyrkentyneet. Vuonna 2004 tai sitä ennen en toimittanut messua yhdessä naispastorin kanssa. En jumalanpalvelussaarnoissani käsitellyt tätä asiaa. Seurakuntatyössä yritin keskittyä seurakunnan varsinaisiin tehtäviin. Samalla tavalla toimin nyt. Keskittymistä seurakunnan varsinaisiin tehtäviin haittaa tietysti tilanne, joka nyt on. En toivoisi, että tilanne on tällainen. Kunpa se muuttuisi ja minäkin saisin keskittyä siihen, mikä on pastorin varsinaista työtä. Väittäisin, että ympäristö on muuttunut melkoisesti asiassa, josta nyt kyse, minä en niinkään.

Aamulehden jutussa tuli esille myös usein esitetty ajatus, etteivät työvuorojärjestelyt ole mahdollisia, koska naispappien määrä papistossa kasvaa koko ajan. Tätä en oikein ymmärrä. Jos on halua ja toisen vakaumuksen kunnioittamista, työvuorojärjestelyt ovat mahdollisia - eivätkä edes vaikeita toteuttaa - sielläkin, missä pastoreista huomattava joukko, tai vaikka melkein kaikki, on naisia. Vammalassa tilanne olisi poikkeuksellisen helppo, koska tavallisena sunnuntaina jumalanpalvelus on neljässä tai viidessä kirkossa. Jos yhä useammin messun toimittaa yksi pastori avustajinaan diakoniatyöntekijä ja maallikoita, työvuorojärjestelyjä ei ole vaikea tehdä.

On huomattava joukko nuoria miehiä, jotka eivät lähde opiskelemaan teologiaa. En ihmettele, etteivät lähde: viisi tai kuusi vuotta opiskelua eikä sen jälkeen saa pappisvihkimystä eikä virkaa kirkossamme. Kirkkomme menettää monia kutsumustietoisia, innokkaita, taitavia, luterilaiseen uskoon lujasti sitoutuneita pastoreita sillä, että tilanne kirkossa on ajautunut tai ajettu siihen, missä se nyt on. Hyvin surullista.

Onko tilaa?

Tänään arkkihiippakunnan tuomiokapituli käsitteli asiaani istunnossaan. Tuomiokapituli päätti lähettää asiani kurinpitoasiamies Ari Liikasen valmisteltavaksi. Lähiviikkoina tai -kuukausia kurinpitoasiamies päättää, vaatiiko hän asiassani rangaistusta vai ei. Päätöksen, rangaistaanko minua vai ei, tekee arkkihiippakunnan tuomiokapituli. Jos tuomiokapituli päätyy rangaistuksen antamiseen, vaihtoehdot ovat kirjallinen varoitus, virantoimituksesta erottaminen määräajaksi ja viraltapano.

Kun tuomiokapituli aikanaan päättää, rangaistaanko minua vai ei, se ottaa kantaa kysymykseen, onko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tilaa pastoreille ja seurakuntalaisille, jotka ajattelevat ja toimivat omankin kirkkomme perinteisen papiskäsityksen mukaisesti. Ei aivan vähäpätöinen kysymys. Tuntuu oudolta, jos tälle joukolle ei kirkossamme ole enää tilaa - tilaa kun on niin monille muille.

Tuomiokapitulin tänään antamassa tiedotteessa (www.arkkihiippakunta.fi) todetaan, että jätin menemättä minulle merkittyyn työvuoroon 25.3. ja 22.4.2007. Tarkennettakoon sen verran, etten kyseisinä päivinä toimittanut messua Tyrvään kirkossa yhdessä naispastorin kanssa. Molempina päivinä hoidin kaikki muut minulle annetut työtehtävät. Olin myös ilmoittanut, että voin hoitaa kyseisinä päivinä messun Tyrvään kirkossa yksin tai voin tehdä messun toimittamisen sijaan mitä tahansa muita työtehtäviä. Vakaumukseni, etten voi toimittaa messua yhdessä naispastorin kanssa, oli työvuorolistan laatijan tiedossa hänen tehdessään listaa. Työvuorolistaa ei olisi ollut vaikea laatia siten, ettei yhteentörmäystä olisi tullut.

Tiedettiinkö?

Silloin tällöin on kysytty, tiesikö Tyrvään seurakunnan seurakuntaneuvosto kantani naispappeuteen ja miten kantani vaikuttaa toimintaani esittäessään minulle kutsun seurakuntapastoriksi vuonna 1998. Ja tiesikö Vammalan seurakunnan kirkkovaltuusto kantani ja miten kantani vaikuttaa toimintaani valitessaan minut kappalaiseksi vuonna 2004? Tänään Aamulehdessä vs. kirkkoherra Hannu Kilpeläinen sanoo, etten hänen tietääkseen kertonut kirkkoneuvostolle suoraa kantaani siihen, miten tulen toimimaan yhteistyössä naispappien kanssa.

Keväällä 1998 kirkkoherra Osmo Ojansivu kysyi minulta, tulisinko vähän yli puoleksi vuodeksi Tyrvään seurakuntaan seurakuntapastoriksi. Ennen vastaustani keskustelimme Osmon kanssa monista työhön liittyvistä asioista. Tässä yhteydessä kerroin kantani myös naispappeuteen ja etten voi toimittaa messua yhdessä naispastorin kanssa. Tämä oli jo ennestään Osmon tiedossa. Hän sanoi, ettei asia ole ongelma. Minulle luvattiin, että työvuorot voidaan järjestään siten, että voin toimia käsitykseni mukaan. Näin oli toimittu Vammalassa jo vuosia toisenkin pastorin kanssa. Osmo piti hyvänä, että tästä informoidaan seurakuntaneuvostoa ja seurakuntaneuvosto voi ratkaista, esittääkö se minulle kutsun seurakuntapastorin virkaan kannastani ja toimintatavastani huolimatta. Niin tapahtui. Seurakuntaneuvosto kutsui minut yksimielisesti seurakuntapastorin määräaikaiseen virkaan. Määräaikaisuutta jatkettiin muutaman kerran ja aina sain seurakuntaneuvostolta kutsun ja tuomiokapitulilta määräyksen virkaan. Käsittääkseni kaikki päättäjät tiesivät kantani ja toimintatapani. Tapasin myös silloisen piispan Ilkka Kantolan. Keskustelimme Porissa tunnin verran naispappeudesta eikä kantani tai toimintatapani jäänyt epäselväksi.

Vuonna 1999 jätin vakituisen työni Sleyn palveluksessa. Ellei minulle olisi luvattu, että voin toimia sen käsityksen mukaan, joka minulla on papinvirasta, en olisi jättänyt vakituista työtäni.

Vuonna 2004 ennen kappalaisen valintaa toinen virkaa hakenut ja minut testattiin tamperelaisessa testifirmassa. Testifirman testaaja kysyi myös kantaani naispappeuteen ja sitä toimintanko messun yhdessä naispastorin kanssa. Näihin kysymyksiin vastasin selvästi: en pidä naispappeutta Raamatun mukaisena ratkaisuna ja siksi en toimita messua yhdessä naispapin kanssa. Testaaja kysyi myös, jaanko ehtoollisen naispapille. Kerroin jakavani. Kirkkoneuvoston asettama työryhmä kysyi minulta samoja asioita. Vastasin niihin siten, ettei epäselvyyttä jäänyt. Työryhmässä minulta kysyttiin myös, tulenko aina ajattelemaan naispappeudesta ja toimimaan samalla tavalla kuin nyt. Kerroin miettiväni naispappeutta, suhtautumista siihen ja toimintaani useinkin - kuten mietin monia muitakin asioita. Ja etten voi olla varma, mitä ajattelen tai miten toimin 10 tai 20 vuoden kuluttua. Sitä mieltä olen nytkin.

Työryhmä esitti kirkkoneuvostolle, että minut valitaan kappalaisen virkaan. Käsittääkseni työryhmä informoi kirkkoneuvostoa kannastani naispappeuteen ja etten toimita messua yhdessä naispastorin kanssa. Joudun sanomaan: "Käsittääkseni", koska en tietenkään osallistunut kirkkoneuvoston kokoukseen. Selvää lienee, että kantani naispappeuteen tuli esille - silloinkin käytiin asiasta julkista keskustelua. Kantani ja toimintatapani eivät olleet Vammalassa yllätys - olin toiminut seurakuntapastorina Vammalassa jo yli kuusi vuotta. Kirkkoneuvosto esitti yksimielisesti minun valitsemistani kappalaisen virkaan.

Päivää ennen kirkkovaltuuston valintakokousta Tyrvään Sanomissa julkaisiin nimimerkin allekirjoittama kirjoitus, jossa sanottiin kutakuinkin suoraan, että mikäli minut valitaan kappalaisen virkaan, on epävarmaan, jaetaanko Tyrvään kirkossa kaikkina sunnuntaina naispappeuden kannattajille ehtoollinen. Muutamat kirkkovaltuutetut ottivat yhteyttä ja kysyivät, mitä mieltä olen kirjoituksesta. Kerroin tietysti jakavani ehtoollisen myös naispappeuden kannattajille. Keskustelimme yhteyttä ottaneista joidenkin kanssa naispappeudesta hieman laajemmin. He tiesivät kantani ja toimintatapani ja kuulivat nämä vielä käydyssä keskustelussakin. Pyysin kirkkoherraa informoimaan kirkkovaltuustoa siitä, että jaan ehtoollisen myös naispappeuden kannattajille. Kuulin, että hän oli tehnyt näin. Kuulin myös, että kantani naispappeuteen ja toimintatapani oli tuotu kirkkovaltuuston valintakokouksessa selvästi esille. Samoin kuin se, etteivät kantani ja toimintatapani tuota mitään sellaisia ongelmia, joita ei voitaisi hoitaa työvuorojärjestelyillä tai muilla kirkkoherran toimenpiteillä. Näin minullekin oli luvattu tullessani työhön Tyrvään seurakunnan. Valtuusto äänesti valinnastani. Jos muistan oikein, sain 23 ääntä. Jäseniä kirkkovaltuustossa oli 27.

Ei tuumaakaan periksi

Arkkipiispa Jukka Paarmaa haastateltiin eilen Ylen Lauantaiseurassa. En nähnyt tätä ohjelmaa, pidin tuolloin rippikoulua. Kuulin, että itsekin olin esiintynyt ohjelmassa. Ohjelmassa oli näytetty Ylen joskus aiemmin minusta tekemä lyhyt haastattelu.

Tänään jaetun Aamulehden mukaan Jukka Paarma oli todennut haastattelussa seuraavaa: - Jos papin asenne on sellainen, että tuumaakaan en anna periksi enkä mihinkään sovitteluun lähde, minusta mahdollisuudet näyttävät aika huonoilta.

Olen aiemmin kirjoittanut keskusteluista, joita olen käynyt hiippakunnan ja seurakunnan johdon kanssa. En kutsuisi näitä keskusteluja neuvotteluiksi tai sovitteluiksi. Hiippakunnan ja seurakunnan johto ei mielestäni ole neuvotellut tai etsinyt sovittelevaa ratkaisua. On esitetty tämä vaatimus: messu on toimitettava naispastorin kanssa. Eikä ainakaan vielä ole voitu neuvotella siitä, löytyisikö jokin ratkaisu, jossa minun ei tarvitsisi toimia vastoin vakaumustani. Toisaalta mitään muita vaatimuksia ei minulle ole esitetty. Itse olen yrittänyt esittää muutamia ratkaisuja. Tai joku työtovereistani on niitä esittänyt. Mitä jos Tyrvään kirkossa yhä useammin messun toimittaisi vain yksi pastori avustajinaan diakoniatyöntekijä ja joukko maallikkoja? Tai jos minut siirrettäisiin Sammaljoen kirkon pastoriksi - siellä messun toimittaa pääsääntöisesti yksi pappi? Löytyisikö ratkaisu siitä, että minut siirrettäisiin työalalle tai työtehtävään, jossa vain harvoin on messun toimittaminen pääkirkossamme? Näitä hiippakunnan tai seurakunnan johto ei ole pitänyt mahdollisina ratkaisuina. On ollut vain tämä yksi vaihtoehto: messu täytyy toimittaa myös naispapin kanssa. Tai on ollut toinenkin: jätän virkani. Tätä voisi kutsua asenteeksi, että tuumaakaan ei anneta periksi eikä mihinkään sovitteluun lähdetä.

Tai ehkä hiippakunnan ja seurakunnan johto pitää vastaantulona sitä, ettei se vaadi minua muutamaan käsitystäni papinvirasta, vain sitä miten käsitykseni vaikuttaa toimintaani.

Mieheni ei ole sovinisti

Pidin tänään aamun ja aamupäivän rippikoulua. Sitten oli kahdet hautajaiset. Päivän aikana puhelimeen tuli melkoinen määrä tekstiviestejä. Moni oli lukenut Ilta-Sanomista Minnan ja minun haastattelun (www.iltasanomat.fi). Moni kehui juttua. Ystävät, jotka tuntevat meidät, sanoivat, että juttu antaa meistä sellaisen kuvan, jollaisia olemme. Näitä viestejä oli mukava lukea. Monissa lehdissä minusta on annettu kovin toisenlainen kuva. Haastattelun otsikko oli lainaus Minnalta: "Mieheni ei ole sovinisti." Haastattelun teki toimittaja Milla Rautiainen. Itse haastattelu ja jutun saattaminen siihen asuun, jossa se on lehdessä, oli Minnalle ja minulle miellyttävä kokemus.

Toivon, että onnistuimme sanomaan meille tärkeän asian: Naispappeus ei ole meille tasa-arvoasia. Mies ei ole naista arvokkaampi eikä nainen miestä. Samanarvoisina, Jumalan luomina ja Jumalan Pojan lunastamina yritämme seurata sitä, minkä ymmärrämme Raamatusta Jumalan tahdoksi.

Voidaan sopia, jos kaikki yhtä mieltä

Kotimaan verkkolehdessä (www.kotimaa.fi) keskiviikkona 9.5. päivätyssä haastattelussa arkkipiispa Jukka Paarma sanoo, että työvuorojärjestelyistä voidaan sopia seurakunnassa, jos kaikki osapuolet seurakunassa ovat asiasta yhtä mieltä. Arkkipiispan mukaan joissakin seurakunnissa tällaisesta on hyviä kokemuksia. Haastattelussa tarkoitetaan nimenomaan sen järjestämistä, ettei yhteentörmäyksiä messun toimittamisessa naispastoreiden ja naispappeuden torjujien välillä tulisi.

Toivon, että Vammalassa tarttuisimme näihin arkkipiispan sanoihin ja miettisimme, voimmeko löytää ratkaisun sillä, että sovimme työvuorojärjestelyistä. Jos ratkaisu löytyisi näin, se olisi hyvä ratkaisu. Pääsisimme tästä kuluttavasta kiistasta ja voisimme keskittyä seurakunnan varsinaiseen työhön.

Merkittävä puheenvuoro

Maanantaina kirkolliskokouksessa kirkolliskokousedustaja, joitakin vuosia sitten eläkkeelle siirtynyt Helsingin kaupungin syyttäjä Ritva Santavuori käytti puheenvuoron, jossa viittasi myös Vammalan seurakuntaan ja tilanteeseen täällä. Hän sanoi seuraavaa:

- Perustuslaki suojaa sukupuolten yhdenvertaisuutta, mutta toisaalta se suojaa myös mielipiteen vapautta ja omantunnon vapautta ja niin sanottua vakaumusta. Nämä perusoikeudet voivat olla kuten olemme havainneet myös keskenään ristiriidassa. Tämä ristiriita meidän nyt jollakin tavalla pitäisi ratkaista. Olen sitä mieltä, että maallinen oikeus ei sitä meidän puolestamme voi tehdä. Maallinen oikeus voi yksittäistapauksessa ratkaista syyllisyyskysymyksen eli sen, onko joku syyllistynyt syrjintään, mutta maallinen oikeus ei voi antaa yleisluontoisia ennakkopäätöksiä kirkon asioissa. Ja tässä olen eri mieltä arkkipiispan kanssa. Tulin hyvin surulliseksi, kun kuulin, että jossain poliisi jo suorittaa rikostutkintaa naispappeuskysymyksen vuoksi. Pelkään, että olemme sysänneet liikkeelle prosessin, josta ei voi seurata kirkon kannalta mitään hyvää. Vammalassakin saattaa loppujen lopuksi käydä niin, että työsyrjinnästä tuomitaan kirkkoherra, vaikka hän ei ole edes osapuoli riidassa. Työsyrjintään voivat näet lain mukaan syyllistyä vain työnantajat.

Tärkeä puheenvuoro. Puheenvuoron juridista painavuutta lisää se, että puheenvuoron pitäjä on merkittävä juristi. Kunpa löytäisimme kiistaan ratkaisun ja niin että se löytyisi ilman maallisia oikeusistuimia. Ratkaisu olisi käsittääkseni löydettävissä. Olen ehdottanut, että sitä etsittäisiin kirkossa neljän kohdan ohjelmalla: 1. Myönnämme, että ajattelemme pastorin sukupuolesta kahdella eri tavalla. 2. Emme painosta toista muutamaan kantaansa tai tapaansa toimia. 3. Ongelmatilanteissa se, joka torjuu naispappeuden, väistyy sivuun, jotta yhteentörmäykset vältetään. 4. Pyrimme Raamatun kehotuksen mukaan kilpailemaan toinen toistemme kunnioittamisessa.

Täysin mahdotonta

Tänään jaetussa Aamulehdessä (www.aamulehti.fi) Vammalan seurakunnan kirkkoherran sijainen Hannu Kilpeläinen otti kantaa arkkipiispan eilen pitämään puheeseen: "Olen iloinen näistä selventävistä sanoista." Hannu Kilpeläinen kuvaa Aamulehdessä tilannetta seurakunnassamme: "Toiminta täällä seurakunnassa on ollut täysin mahdotonta, kun työyhteisössä on pappi, joka kieltäytyy yhteistyöstä naisen kanssa." Hannu Kilpeläisen kerrotaan joutuneen kevään aikana paikkaamaan minua jo kahdessa messussa, joiden toimittamisesta olen kieltäytynyt.

Kahdeksas käsky - älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi - on tärkeä käsky. Sen merkitystä olen viime aikoina oppinut hieman enemmän ymmärtämään. Martti Luther selittää Vähä katekismuksessa tätä käskyä: "Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestä perättömiä ... tai tahraa juoruillamme hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen." Rippikoulussa - kun opiskelemme kahdeksatta käskyä - puhumme siitä, miten helppo toisen maine on liata ja miten vaikea sitä voi olla puhdistaa. Nämä ajatukset tulivat mieleeni lukiessani tänä aamuna Hannu Kilpeläisen lausuntoa.

Hannu Kilpeläisen taktiikka näyttää tältä: On luotava kuva, että tilanne Vammalan seurakunnassa on täysin mahdoton. Mahdottomuuden aiheuttajia on yksi. Se olen minä. Mahdottomuuden aiheuttaja täytyy poistaa seurakunnasta ja sitten asiat ovat kunnossa - työyhteisö ja seurakunta palaavat normaaliin elämään. Ne, jotka toimivat tämän tavoitteen mukaisesti, toimivat seurakunnan parhaaksi. Tuntuu, että tietyillä toimilla tehdään tätä kuvaa todellisemmaksi. Tehdään ratkaisuja, jotka vaikeuttavat seurakunnan elämää. Luodaan ilmapiiriä, joka tekee olon raskaaksi. Ehkä tällä pyritään siihen, että monista alkaa tuntua: jokin ratkaisu täytyy löytää ja ainoa ratkaisu lienee se, että kappalainen saa lähteä.

Olen saanut palvella Vammalan seurakuntaa kohta kymmenen vuotta. Tänä aikana tilanne seurakunnassa ei ole ollut mahdoton. Olemme voineet pääsääntöisesti keskittyä seurakunnan varsinaisiin tehtäviin. Olen tietysti väärä henkilö arvioimaan sitä, miten työtoverini ja seurakuntalaiset ovat kokeneet minut ja työni seurakunnassa. Ainakaan kukaan ei ole sanonut, että työyhteisön ja seurakunnan asiat saataisiin kuntoon sillä, että minusta päästäisiin. Tilanne muuttui suuressa määrin vuosi sitten kevättalvella Mikko Heikan johtaman työryhmän toimenpide-ehdotusten julkaisemisen myötä. Ja sen myötä, että seurakuntamme johto kiirehti ilmoittamaan, että toimenpide-ehdotuksia ryhdytään noudattamaan seurakunnassamme. Entisestään tilanne on kärjistynyt viime viikkojen ja kuukausien aikana. Eikö voitaisi palata tilanteeseen, joka oli vielä puolitoista vuotta sitten? Eikö voitaisi sopia seurakunnan elämästä ja toimintatavoista siten, että kaikille olisi tilaa? Tuntuu, että tähän ei ole halua ja ne, joilla ei ole halua, luovat kuvaa, että tilanne seurakunnassa on mahdoton ja ratkaisuja on vain yksi.

Vammalan seurakunnan työtekijät ja monet Vammalan seurakunnan jäsenet tuntevat minut. He osaavat arvioida, mihin olen syyllinen ja minkä verran. Paljon on niitä, jotka ovat vain niiden tietojen varassa, joita lukevat lehdestä. Rukoilen tänään erityisesti vaimolleni voimia. Hän on työssä Tampereella ja työtovereina on niitä, jotka eivät tunne minua. Heille muodostuu kuva vaimoni puolisosta mm. sen perusteella, miten Hannu Kilpeläinen kuvaa minua ja tilannetta seurakunnassamme.

Onko kanta muuttunut?

Arkkipiispa Jukka Paarmaa haastateltiin Sanansaattaja-lehdessä maaliskuussa 1999. Haastattelussa hän totesi mm. seuraavaa: "Olen ottanut tavoitteekseni pitää tämän joukon yhdessä, yhden ja saman katon alla. Taistelen henkeen ja vereen, että kaikilla on kotipaikka kirkossamme." Näillä lauseilla arkkipiispa viittasi kirkon konservatiiveihin, ehkä erityisesti niihin, jotka edustavat kirkon perinteen mukaista käsitystä papinvirasta.

Viime syyskuussa ennen piispainkokousta luovutimme arkkipiispalle Rakentavia ratkaisuja -vetoomuksen. Puheenvuorossaan arkkipiispa kehotti meitä kiinnittämään huomiota siihen, että piispainkokous menneenä talvena oli ottanut etäisyyttä piispa Mikko Heikan johtaman työryhmän toimenpide-ehdotuksiin. Työryhmä ehdotti kovia toimenpiteitä naispappeuden torjuvien pastoreiden kohteluun. Piispainkokouksen jälkeen arkkipiispa - kuten muutkin piispat - puhui pastoraalisista keskusteluista ensisijaisena tapana hoitaa naispappeuteen liittyviä ongelmia kirkossa. Viime tammikuussa Teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistossa Jukka Paarma puhui keskinäisten neuvottelujen ja sopimisten tiestä. Tammikuussa Helsingin Sanomissa hän kirjoitti sen tutkimisesta, onko työjärjestelyillä löydettävissä kaikkien osapuolten hyväksymä yhteistyön mahdollisuus. Näillä hän tarkoitti sellaisten ratkaisujen etsimistä, joilla perinteistä virkakäsitystä edustavat pastorit voisivat jatkaa seurakuntien viroissa ja irtisanomiset voitaisiin välttää.

Tänään kirkolliskokouksessa kuultiin toisenlainen arkkipiispan puheenvuoro: Syrjintää ei kirkossa tule sallia eikä työvuoroista omaantuntoon vedoten voi kieltäytyä. Pastoreiden, jotka torjuvat naispappeuden, tulee hakeutua pois paikallisseurakunnista muihin tehtäviin - kirkollisten yhdistysten palvelukseen, tutkijoiksi tai opettajiksi.

En tiedä, mikä on muuttanut arkkipiispan kannan muutamassa kuukaudessa. Onko paine muutokseen ollut voimakas? Tai ehkä kanta ei ole muuttunut. Joskus tuntuu, että alunperinkin - syyskuun piispainkokoukseen jälkeen - oli selvää, ettei naispappeuden torjuville pastoreille anneta tilaa kirkossa. Tätä ei vain haluttu heti sanoa. Annettiin ymmärtää, että pyritään etsimään ja löytämään tilaa. Missään vaiheessa syyskuun piispainkokouksen jälkeen minulle ei ole tarjottu mitään muuta vaihtoehtoa kuin se, että toimitan messun yhdessä naispastorin kanssa. Itse olen yrittänyt tarjota muutamia muita vaihtoehtoja. Ne eivät ole sopineet. Olen yrittänyt kysyä, mikä voisi olla muu ratkaisu tilanteeseen, jossa olen. Sitä ei ole minulle kerrottu - ratkaisuja on ollut vain yksi. Tai kaksi: se toinen on ollut se, että lähden virastani. Tämä viittaa siihen, että alunperinkään ei ollut tarkoitus löytää tilaa kaltaisilleni pastoreille.

En voi mitään sille, että arkkipiispan puheet muista tehtävistä kirkon piirissä eivät tunnu houkuttelevilta. En jaksa uskoa, että kirkko - esimerkiksi kirkon johto - tarjoaisi meille muita tehtäviä. Ehkä nämäkin ovat puheita, jotka sopivat tähän tilanteeseen mutta eivät johda todellisten ratkaisujen etsimiseen. Koen myös, että minut on laitettu yhdeksi paimeneksi paimentamaan laumaa, joka on Vammalan seurakunnassa. Jättäisinkö tämän tehtäväni?

Olen arkkipiispan kanssa samaa mieltä siitä, ettei kirkossa tule sallia syrjintää. Toiminnassani tai muiden naispappeuden torjuvien pastoreiden toiminnassa ei ole kyse syrjinnästä. Kyse on vakaumuksesta, joka perustuu Raamattuun ja edustaa kirkkomme pitkää perinnettä, ja sen todeksi elämisestä. Pyydämme, että myös meille ja vakaumuksellemme olisi tilaa kirkossa. Ja ettei kirkossamme sallittaisi kaltaistemme syrjimistä.

Tutkinta

Tapasin eilen pastori Ari Norron. Hän oli ollut poliisiviranomaisen kuulustelussa. Kuulustelussa oli selvitetty tunnettuja tapahtumia Hyvinkäällä. Naispastori poistui kirkosta, kun vieraileva pastori oli ilmoittanut, ettei hän voi toimittaa messua yhdessä naispastorin kanssa. Oli sovittu etukäteen, ettei tällaista tilannetta tulisi kirkon sakastiin, mutta sellainen tuli. Itse olin vastaavassa tilanteessa - siis kuulustelua vastaavassa - tänään. Selvitettiin, mitä tapahtui Vammalassa sunnuntaina 25.3. ja 22.4. ja miksi en ollut toimittamassa messua yhdessä naispastorin kanssa. Tutkintaa ei suorittanut poliisi vaan juristi, jolle arkkihiippakunnan tuomiokapituli oli antanut kyseisen tehtävän. Aika näyttää, johtavatko nämä tutkinnat syytteisiin. Tämä selvinnee lähiviikkoina. Jos edetään syytteisiin, luultavasti lähikuukausina tiedetään, johtavatko syytteet rangaistuksiin.

Olen ennenkin kirjoittanut: On vaikea uskoa tätä tilannetta todeksi. Kaksi vuotta sitten en olisi uskonut, jos joku olisi sanonut, että keväällä 2007 olen kuulustelussa sen takia, että edustan kirkon perinteen mukaista käsitystä papinvirasta ja toimin sen mukaan. Vieläkin toivon, ettei tätä asiaa päästettäisi oikeusistuinten käsiin. Eikö sittenkin voitaisi löytää muita ratkaisuja? Olen vakuuttunut, että muita ratkaisuja löydetään, jos on halua löytää.

Tänään Kotimaan verkkolehti (www.kotimaa.fi) kertoi arkkipiispa Jukka Paarman pitävän mahdollisena, että muutamat naispappeuden torjuvat pastorit eroavat Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Kotimaa uutisen mukaan arkkipiispa pitäisi tätä jopa ilmapiiriä kirkastavana tekijänä. Ehkä tämä kertoo juuri siitä, ettei halua löytää muita ratkaisuja ole.

Kotimaan uutinen kertoi myös, että arkkipiispan mukaan kirkolliskokouksen aikanaan hyväksymän ponnen merkitys tultanee ratkaisemaan käräjäoikeuksissa, joissa käsitellään naispappien syrjintään syyllistyneiden tapauksia. Käsittääkseni kirkon johto on aiemmin nimenomaan pyrkinyt siihen, että kirkko saa itse ratkaista asiansa. Tarkoitan kirkon oppiin, elämään ja käytäntöihin liittyviä asioista. Nyt näyttää siltä, että asia, johon on vaikea löytää ratkaisu, annetaan maallisen oikeusistuimen ratkaistavaksi. Missä muissa asioissa tullaan toimimaan näin? Eikö parempi olisi, että kirkolliskokous, joka on aikanaan päättänyt ponnesta, ottaisi kantaa, onko ponsi edelleen voimassa vai ei? Mielenkiintoista on, jos käräjäoikeus käsittelee kaltaisteni pastoreiden mahdollista syyllistymistä naispappien syrjintään. Jos oikein muistan, tuomio syrjinnästä voi olla vuosi vankeutta. En kyllä jaksa uskoa, että käräjäoikeus pitäisi syrjintänä sitä, että väistyy sivuun vedoten vakaumukseensa, joka perustuu Raamattuun ja luterilaiseen uskoon ja jota kirkko ei pidä harhaoppina. En jaksa uskoa sitäkään, että käräjäoikeus pitäisi syrjintänä sitä, että keskustelun jälkeen naispastori itse poistuu kirkon sakastista - kuten Hyvinkään kirkossa tapahtui. Toisaalta enpä kaksi vuotta sitten uskonut, että tilanne voisi olla se, mikä se nyt on.