Seurakuntalaisen ajatuksia
Muuan Vammalan seurakunnan jäsen lähetti minulle kirjoituksen, jota oli tarjonnut Aamulehteen vastineeksi minun kirjoitukseeni ja Paavo Riihivaaran kirjoitukseen (nettipäiväkirjani 20.5.). Aamulehti ei ole julkaissut kirjoitusta. Tiedän, että muitakin samansuuntaisia kirjoituksia on tarjottu Aamulehdelle ja muille lehdille. Nihkeästi niitä on julkaistu.
Laitan saamani kirjoituksen luettevaksi nettipäiväkirjaani. Näin se saa lukijoita enemmän kuin kirjoittajan ja pastorin, jonka tilanteeseen kirjoitus liittyy. Seurakuntalaisen kirjoitus on koko alla oleva teksti.
Onko kirkossa tilaa myös meille?
Näin kyseli Jari Rankinen (Aamulehti 19.5.) ja näin kyselee Vammalan suuri seurakunta-aktiivien joukko riippumatta herätysliiketaustasta, ihan tavalliset seurakuntalaiset. Olemme tavatessamme seurakuntatapahtumissa ja kirkkomatkoilla keskustelleet tästä myrskystä, jonka keskukseen rakastamamme seurakunta ja Jari Rankinen on joutunut. Tunnemme syyllisyyttä siitä, että olemme jättäneet paimenemme yksin taistelemaan ja korjaamaan julkisuudessa esitettyjä suoranaisia valheita. Olemme väsyneet ja turhautuneet siihen, etteivät kirkkomme päättäjät ja piispat kuule omien jäsentensä hätähuutoja sen puolesta, että perinteisesti Raamattua tulkitsevillekin olisi tilaa kirkossamme.
Ei riitä, että toisinajattelijoita uhkaillaan viran menetyksellä, nyt kiristetään heidän tukijoitaan taloudellisilla asioilla. Tukijoiden joukossa on sekä vanhan että uuden virkakäsityksen kannattajia. Heidät yritetään ostaa hiljaiseksi rahalla, uhkauksella jättää lähetystyöntekijät (joukossa myös naispastori) kentälle ilman tukea poistamalla seurakunnan avustukset. Eikö tämä ole jo liikaa: ”Jos luovutte mielipiteistänne, saatte avustuksia.”
Jari Rankinen toimii omantuntonsa mukaan painostuksesta ja rangaistuksenuhasta huolimatta. Me seurakuntalaiset olemme hänestä ylpeitä. Käsittämätön on tämä sokeus, joka estää näkemästä, että Jari Rankinen ja hänen kannattajansa ovat vilpittömiä luterilaisia uskovia ja tosissaan tahtovat noudattaa Raamatun sanaa. He kunnioittavat myös eri tavoin Raamattua tulkitsevia seurakuntalaisia ja työntekijöitä. He pyytävät vain, että heidänkin näkemystään kunnioitettaisiin, kuten tähänkin asti on tehty työvuoroja järjestelemällä. Vielä uskallan toivoa: Näin jatkukoon!
Nimim.Yksi monien puolesta
PS. Edellisen kirjoitettuani luin Paavo Riihivaaran mielipidekirjoituksen 20.5. Kommentteja siihen:
- Me seurakuntalaiset emme ole ulkopuolisia, vaan katsomme asiaa nimenomaan sisältäpäin. Ulkoapäin ovat tulleet ne, jotka estävät erilaisten näkemysten rauhanomaisen rinnakkaiselon.
- Suuri joukko seurakunnan aktiiveja ja työntekijöitä suree Jari Rankisen tilannetta, mutta he katsovat viisaammaksi vaieta ja jatkaa työtä seurakunnassa leimautumatta mihinkään suuntaan.
- Rankisen blogien takana on nöyrä paimen, joka ei mitätöi toisen tulkintaa. Hän hyväksyy eri tavalla ajattelevan, mutta odottaa, että hänen 2000 vuotta voimassa ollut ja suuressa osassa kristikuntaa edelleen voimassa oleva raamatuntulkintansa hyväksytään edelleen.
- Teidän esimerkkinne osoitti Rankisen kyvyn tehdä yhteistyötä kaikkien naispuolistenkin työntekijöiden ja maallikoiden kanssa. Rankinen ei siis aliarvioi naista millään tavalla. Virkakysymys ei ole tasa-arvokysymys. Teologiset pohdinnat virkakysymyksestä jätän minäkin ammattilaisille.
- Meillä on eri käsitys siitä, miksi nuoret naispapit lähtivät seurakunnastamme suurempiin seurakuntiin. Jos heidän pappisidentiteettinsä horjui, se ei ainakaan johtunut Jari Rankisesta.
- Meillä on eri käsitys siitäkin, ketkä seurakunnassamme dominoivat, ei ainakaan Rankinen. Hänen mielipiteensä eivät ole koskaan alistavia, eikä vihanvimmassa lausuttuja. Hän esittää mielipiteensä kärsivällisesti, rauhallisesti, rakentavasti, toista kuunnellen. Hänen kannustimensa on rakkaus työhönsä, seurakuntaansa, ei toisinajattelevan vihaaminen. Hänen vastustajiensa runsas lehti- ja nettikirjoittelu taas huokuu usein vihaa.
- 1986 hyväksytty laki on jo toteutunut: Suomen laki turvaa omantunnonvapauden. Toivottavasti tämä pysyy edelleen voimassa!
Laitan saamani kirjoituksen luettevaksi nettipäiväkirjaani. Näin se saa lukijoita enemmän kuin kirjoittajan ja pastorin, jonka tilanteeseen kirjoitus liittyy. Seurakuntalaisen kirjoitus on koko alla oleva teksti.
Onko kirkossa tilaa myös meille?
Näin kyseli Jari Rankinen (Aamulehti 19.5.) ja näin kyselee Vammalan suuri seurakunta-aktiivien joukko riippumatta herätysliiketaustasta, ihan tavalliset seurakuntalaiset. Olemme tavatessamme seurakuntatapahtumissa ja kirkkomatkoilla keskustelleet tästä myrskystä, jonka keskukseen rakastamamme seurakunta ja Jari Rankinen on joutunut. Tunnemme syyllisyyttä siitä, että olemme jättäneet paimenemme yksin taistelemaan ja korjaamaan julkisuudessa esitettyjä suoranaisia valheita. Olemme väsyneet ja turhautuneet siihen, etteivät kirkkomme päättäjät ja piispat kuule omien jäsentensä hätähuutoja sen puolesta, että perinteisesti Raamattua tulkitsevillekin olisi tilaa kirkossamme.
Ei riitä, että toisinajattelijoita uhkaillaan viran menetyksellä, nyt kiristetään heidän tukijoitaan taloudellisilla asioilla. Tukijoiden joukossa on sekä vanhan että uuden virkakäsityksen kannattajia. Heidät yritetään ostaa hiljaiseksi rahalla, uhkauksella jättää lähetystyöntekijät (joukossa myös naispastori) kentälle ilman tukea poistamalla seurakunnan avustukset. Eikö tämä ole jo liikaa: ”Jos luovutte mielipiteistänne, saatte avustuksia.”
Jari Rankinen toimii omantuntonsa mukaan painostuksesta ja rangaistuksenuhasta huolimatta. Me seurakuntalaiset olemme hänestä ylpeitä. Käsittämätön on tämä sokeus, joka estää näkemästä, että Jari Rankinen ja hänen kannattajansa ovat vilpittömiä luterilaisia uskovia ja tosissaan tahtovat noudattaa Raamatun sanaa. He kunnioittavat myös eri tavoin Raamattua tulkitsevia seurakuntalaisia ja työntekijöitä. He pyytävät vain, että heidänkin näkemystään kunnioitettaisiin, kuten tähänkin asti on tehty työvuoroja järjestelemällä. Vielä uskallan toivoa: Näin jatkukoon!
Nimim.Yksi monien puolesta
PS. Edellisen kirjoitettuani luin Paavo Riihivaaran mielipidekirjoituksen 20.5. Kommentteja siihen:
- Me seurakuntalaiset emme ole ulkopuolisia, vaan katsomme asiaa nimenomaan sisältäpäin. Ulkoapäin ovat tulleet ne, jotka estävät erilaisten näkemysten rauhanomaisen rinnakkaiselon.
- Suuri joukko seurakunnan aktiiveja ja työntekijöitä suree Jari Rankisen tilannetta, mutta he katsovat viisaammaksi vaieta ja jatkaa työtä seurakunnassa leimautumatta mihinkään suuntaan.
- Rankisen blogien takana on nöyrä paimen, joka ei mitätöi toisen tulkintaa. Hän hyväksyy eri tavalla ajattelevan, mutta odottaa, että hänen 2000 vuotta voimassa ollut ja suuressa osassa kristikuntaa edelleen voimassa oleva raamatuntulkintansa hyväksytään edelleen.
- Teidän esimerkkinne osoitti Rankisen kyvyn tehdä yhteistyötä kaikkien naispuolistenkin työntekijöiden ja maallikoiden kanssa. Rankinen ei siis aliarvioi naista millään tavalla. Virkakysymys ei ole tasa-arvokysymys. Teologiset pohdinnat virkakysymyksestä jätän minäkin ammattilaisille.
- Meillä on eri käsitys siitä, miksi nuoret naispapit lähtivät seurakunnastamme suurempiin seurakuntiin. Jos heidän pappisidentiteettinsä horjui, se ei ainakaan johtunut Jari Rankisesta.
- Meillä on eri käsitys siitäkin, ketkä seurakunnassamme dominoivat, ei ainakaan Rankinen. Hänen mielipiteensä eivät ole koskaan alistavia, eikä vihanvimmassa lausuttuja. Hän esittää mielipiteensä kärsivällisesti, rauhallisesti, rakentavasti, toista kuunnellen. Hänen kannustimensa on rakkaus työhönsä, seurakuntaansa, ei toisinajattelevan vihaaminen. Hänen vastustajiensa runsas lehti- ja nettikirjoittelu taas huokuu usein vihaa.
- 1986 hyväksytty laki on jo toteutunut: Suomen laki turvaa omantunnonvapauden. Toivottavasti tämä pysyy edelleen voimassa!
3 Comments:
Jaakko Heinimäelle ja muillekin,
Varmaankin tämä on jo aikaisemminkin sanottu, mutta koetan vielä se kiteyttää. Kysymys seurakunnan paimenen virasta ja homo- ja lesbosuhteista on vedenjakaja kristillisessä kirkossa sen vuoksi, että on kysymys siitä, luemmeko, ymmärrämmekö, uskommeko ja tunnustammeko Raamatun opetuksen niinkuin se on kirjoitettu? Kysymys on siitä, tuleeko Raamattua uskoa niinkuin se on meille selkeydessään annettu? Salliiko luterilainen kirkkomme (ja myös globaalinen kirkko) sen, että se mitä jokainen lukutaidon oppinut lukee Raamatusta, kun lukeminen ja ymmärtäminen perustuu Kristuksen ja apostolien ymmärrykseen Jumalan ilmoituksesta, uskotaan Jumalan Sanaksi ja Jumalan tahdoksi? Raamatun opetus homoseksuaalisista suhteista ja käytännöstä löytyy kirkkaana Roomalaiskirjeen 1:22-28 ja 1 Korinttolaiskirje 6:8-11. Seurakunnan paimenen virasta on jo annettu ne viittaukset mm. Erkki Koskenniemen viitteessä jokin aika sitten.
Kaksi käsillä olevaa asiaa ovat vedenjakajakysymyksiä koska niissä joko luetaan, ymmärretään, uskotaan ja tunnustetaan asiat, niinkuin ne on Raamatussa yksinkertaisti ja selkeästi kirjoitettu tai sitten ei. Me joko luemme, ymmärrämme, uskomme ja tunnustamme siten kuin Kristus ja apostolit meille nämä asiat ovat antaneet tai sitten emme. Olemme vedenjakajalla. Meillä joko on luterilainen ja näin ollen raamatullinen raamattukäsitys tai sitten ei. Viittaan jälleen Martti Lutherin pääteokseen katekismuksen rinnalla eli Sidottuun Ratkaisuvaltaan, jossa uskonpuhdistaja käy perusteellisesti läpi mitä on raamatullinen (luterilainen) raamattukäsitys. Mikäli apostolien ja uskonpuhdistajien opetus näistä asioista ei meille käy, katsokaamme ainakin mitä tämän päivän kärsivä ja vainottu seurakunta opettaa ja tunnustaa Jumalan Sanasta niissä maissa, missä seurakuntaa vainotaan? Kärsivä seurakunta lukee, ymmärtää, uskoo ja tunnustaa pääkohdat niinkuin mekin jotka emme kirjoitusten perusteella hyväksy naispappeutta. Raamatun opetus myös kyseessä olevista moraalikysymyksistä on selkeä ja kirkas kuten aikaisemmin mainitut esimerkkilainaukset näyttävät. Tai katsokaamme Aasian tai Afrikan verrattain nuoria kirkkoja, jotka ovat pääosin täysin kirkkaasti apostolisen ja uskonpuhdistajien uudelleen löytämän raamattukäsityksen perustalla, niinkuin ovat kärsivät seurakunnatkin.
Olemme vedenjakakysymyksissä koska kiistan kohta on miten lukea, ymmärtää, uskoa ja tunnustaa Raamatussa ilmoitettua Jumalan tahtoa. Tässä on ydinkysymyksenä raamattukäsitys. Vedenjakajan toisella puolella kaikki Raamatussa voidaan kyseenalaistaa, koska ihminen ei post-modernin ajattelun mukaan voi yksinkertaisesti hyväksyä yhtä totuutta. Toisella puolella vedenjakajaa on usko joka uskoo Raamatun Jumalan Sanaksi, josta Jeesus sanoo Markuksen evankeliumissa ”Taivas ja maa katoavat mutta minun sanani eivät katoa” (Markus 13:31). Tällä puolella vedenjakajaa omatunto on arka Raamatun äärellä kuten profeetta Jesaja sanoo: ”Minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä” (Jesaja 66:2). Monet raamatunkäännökset kääntävät sanat ”arka tunto” sanoilla ”joka vapisee minun sanani edessä”. On kieltämätön tosiasia että kristillinen seurakunta on kilvoitellut ja tahtonut pysyä lähes 2000 vuotta vedejakajan sillä puolella, missä on arka tunto Jumalan Sanan edessä ja missä näin ollen luetaan, ymmärretään, uskotaan ja tunnustetaan Jumalan tahto niinkuin se on kirjoitettu. On varma, että jos luterilaisessa kirkossa tullaan vahvistamaan tätä uskoa ja sallimaan tämä klassisen raamattukäsitys, tulee siitä myös kirkolle siunaus.
Vedenjakajan toisella puolella on täysin arvaamaton jyrkkä rinne, jonka maisemakuva on opillinen sekavuus ja syvenevät ristiriidat kirkon sisällä, koska vedenjakajan ylitettyämme ei ole kiinnekohtaa eikä tunnustusta yhdestä totuudesta vaan monista mielipiteistä. Omatunnon käyttö sillä puolella rinnettä kielletään ja enemmistö päättää, mitä omatuntosi saa uskoa. Ei ole kovin vaikea päätellä, että tällä ”ihmismielipiteitten synkällä puolella vedenjakajaa” ei ole elävän Jumalan siunausta.
Se mitä tulee niin sanottuun pasifismiin on ongelmallista. Pasifismi käsitteenä ei nouse raamatusta ja kun puhumme pasifismista, niin silloin koetamme pukea Raamatun ilmoituksen ihmisviisauden ja rajallisen ja nuoren käsitteen sisään. Jumalan tahto Raamatussa ilmoitettuna voidaan ymmärtää lain ja evankeliumin kautta. Lain tehtävä käy ilmi läpi Raamatun, mutta esimerkiksi Roomalaiskirjeen luvuissa 5 ja 7. Evankeliumin tehtävä taasen erityisesti evankeliumeissa ja kirjeissä, mutta myös esimerkiksi vuorisaarnassa, joka lähtee liikkeelle autuaaksi julistuksista. Vuorisaarna ei ole, kun sen yksinkertaisesti lukee, kirja hyvästä elämästä, vaan Pyhän Hengen murtaman ja synnintuntoon tuodun ihmisen sisällisestä tilasta (autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasta valtakunta) ja ulkoisesta tilasta (autuaita ovat ne, joita Kristuksen nimen tähden vainotaan). Vuorisaarna tulee todeksi vain sille, joka Hengen vaikutuksesta on alkanut ”vapista” Herran sanan ääressä ja näin ollen vuorisaarnan autuaaksijulistuksen ovat evankelimia, koska ne alkavat sanoilla: ”ylionnelliset – onniteltavat eli tuo kreikan makarios sana” ovat ne, jotka ovat tulleet tuntemaan ja murehtimaan lankeemuksensa. Taasen vuorisaarnan selitys käskyistä kuvavaat juuri sen, mitä roomalaiskirje 7:14 sanaa ”laki on hengellinen”. Jos vuorisaarna olisi hyvän elämän ohje, niin se olisi ihmiselle itselleen mahdollista panna käytäntöön. Mutta koska se ei ole, se voi tulla mahdolliseksi vain Kristuksessa sille ihmiselle, jonka Pyhä Henki on herättänyt näkemään ja tuntemaan syntinsä.
Pahoittelen pitkää kirjoitusta.
Harri Lammi
Aamen! Kiitos ja ylistys Herralle.
Kiitos myös "Yhdelle monien puolesta" sekä Harrille. Mieluisaa lukea tällaisia tekstejä.
Siunauksin,
Tuomo Vättö (Hki)
Yhdyn Tuomon ylistykseen ja toteamukseen.
Omana ajatuksena sanon vielä, meillä on Elävä Jumala, toimiva Jumala, Hän on antanut Sanaansa voiman, se ei ole hyboteesi josta voitaisiin sanoa oman ajatuksensa sivullisena, Sana haastaa niinkuin näemme, tahdomme sitä tai emme. Sana ei jätä kylmäksi, siihen on jotenkin otettava kantaa, hyväksyttävä tai hylättävä.
Eero Polsa
Parkano
Lähetä kommentti
<< Home