Ei vastoin kirkon oppia

Nettipäiväkirjani edellisen kirjoituksen kommenteissa Vesa Pöyhtäri kirjoitti, että vaihtoehtoja nykyisessä tilanteessa on lähinnä kaksi: Kirkolliskokous ottaa kantaa naispappeuteen ja päättää, että naispappeuden torjuminen on harhaoppi eikä sitä sallita. Toinen vaihtoehto on, että jatketaan samaan tapaan kuin tähän asti - siten, ettei kirkon perinteen mukaisesti uskovia ja toimivia seurakuntalaisia, pastoreita ja muita seurakunnan työntekijöitä painosteta toimimaan vastoin heidän käsitystään.

Minäkin ajattelen, että perusteltuja vaihtoehtoja on nämä kaksi. Jos kirkko ilmoittaa, että naispappeuden torjuminen on harhaoppi, asia on selvä. Ei se, joka kastaa lapsena kastettuja uudestaan, voi edellyttää, että hänellekin täytyy olla kirkossa tilaa - koska hän opettaa ja toimii vastoin kirkon oppia. Se, joka torjuu naispappeuden, voi edellyttää, että kirkossa pitäisi olla tilaa myös hänelle - koska hän ei opeta eikä toimi vastoin kirkon oppia. Sille, mistä piispat ovat nimenomaan ilmaisseet, ettei se ole vastoin kirkon oppia, luulisi löytyvän kirkossa tilaa. Se, joka torjuu naispappeuden, voi edellyttää, ettei häntä kirkossa painosteta tai vaadita toimimaan vastoin vakaumustaan, koska hänen käsityksensä ei ole kirkon oppia vastaan. Se, joka kannattaa aikuiskastetta, ei voi vaatia samaa, koska hän uskoo toisin kuin luterilainen kirkko.

Olen kirjoittanut, että tilaa löytyisi ja ongelmat saataisiin ratkaistua ainakin siedettävästi neljän kohdan ohjelmalla: 1. Myönnämme, että ajattelemme kirkossa papinviran sukupuolesta kahdella eri tavalla. 2. Emme painosta toisiamme muuttamaan tässä asiassa kantaa tai toimintatapaa. 3. Ristiriitatilanteissa se, joka edustaa kirkon perinteen mukaista käsitystä papinvirasta, väistyy sivuun, ettei naispastorin tarvitse väistyä. Jos niin halutaan, näitä tilanteita tulee hyvin harvoin, ehkä kerran tai pari vuodessa. 4. Raamatun kehotuksen mukaan kilpailemme toistemme kunnioittamisessa. Kunnioittamiseen kuuluu myös toisen vakaumuksen kunnioittaminen. Uskon edelleen, että tällä ohjelmalla löydettäisiin rakentava ratkaisu.

Edellisen kirjoituksen kommenteissa Harri Raitis kehotti Vesa Pöyhtäriä ja minua katumukseen ja lupasi, että rakastava kirkkoäiti ottaa meidät avosylin vastaan. Kovin ehdollista ja vaativaa on äidin rakkaus. Äidin rakkaus vaatii, että meidän on luovuttava siitä, mitä pidämme oikeana ja minkä ymmärrämme Jumalan tahdoksi. Vesaa ja minua syytetään jyrkkyydestä. Jyrkkyydestä voidaan syyttää muitakin. Kovuutta, ehdottomuutta ja oikeassa olemista, jota Harri Raittiin kirjoitukset edustavat, kohtaa onneksi aika harvoin.