Kuka kantaa vastuun?

Olen miettinyt seurakuntamme vs. kirkkoherra Hannu Kilpeläisen joitakin päiviä sitten lehdissä kertomaa linjausta: kesäkuun alusta eteenpäin Vammalan seurakunnan kirkoissa saarnaavat vain ne vierailevat pastorit, jotka suostuvat toimittamaan messun yhdessä naispastorin kanssa.

Linjaus merkitsee melkoista muutosta Vammalan seurakunnan elämässä. Monet pastorit, jotka ovat vierailleet Vammalassa saarnamiehinä vuosia, jopa vuosikymmeniä, eivät enää saarnaa seurakuntamme jumalanpalveluksissa - mikäli jatkossa toimitaan kirkkoherran sijaisen linjauksen mukaan. Karkun kirkon osalta muutos on erityisen suuri. Monet Karkun Evankelisen Opiston kurssit ovat tulleet sunnuntaisin jumalanpalvelukseen Karkun kirkkoon ja jumalanpalvelusten toimittamiseen ovat osallistuneet kursseja vetävät pastorit. Kesäkuun alusta eteenpäin monet näistä pastoreista eivät voi tai saa osallistua jumalanpalveluksen toimittamiseen Karkun kirkossa. Luultavasti monet kurssit eivät enää ole mukana Vammalan seurakunnan jumalanpalveluksessa. Eilen jaetussa Tyrvään Sanomissa nimimerkki ”Äiti, vielä kirkon jäsen” kysyi, sabotoiko vs. kirkkoherra heidän perhejuhlansa. Hänen lapsensa on menossa tulevana kesänä rippikoululeirille Karkun Evankeliselle Opistolle. Äiti kirjoittaa: ”Vammalan vs. kirkkoherra Hannu Kilpeläinen pyrkii kuitenkin kirkkopolitiikallaan vetämään maton jalkojemme alta. Mitä tekemistä nuorellamme on seurakunnan kiistojen kanssa? Joudumme surulliseen tilanteeseen, jos leirien vetäjiltä kielletään seurakunnan kirkon käyttö konfirmaatiossa. Missä nämä nuoret sitten oikein konfirmoidaan?”

Linjauksella tulee olemaan kauaskantoiset seuraukset. Läheskään kaikki Vammalassa vaikuttaviin herätysliikkeisiin tiukemmin tai löyhemmin sitoutuneet ihmiset eivät ole naispappeuden torjujia. Useimpien niidenkin, jotka hyväksyvät naispappeuden, on vaikea ymmärtää, miksi jumalanpalvelusten toimittamisesta rajataan pois vierailevat pastorit, jotka eivät toimita jumalanpalvelusta yhdessä naispastorin kanssa. Tämä lyö säröä Vammalan seurakuntaan - herätysliikkeiden toimintaa työnnetään etäämmälle muusta seurakunnan toiminnasta.

Vammalassa herätysliikkeet ovat integroituneet lujasti Vammalan seurakunnan elämään. Herätysliikkeiden panos seurakunnassa on ollut pääsääntöisesti positiivinen. Niiden toiminta on mielletty tärkeäksi osaksi seurakunnan toimintaa. Niiden väki on osallistunut seurakunnan elämään ja kantanut siinä monin tavoin vastuuta. Tuntuu, että nyt ollaan purkamassa sitä, mitä on rakennettu vuosikymmeniä tai vuosisata ja mikä on ollut poikkeuksellisen hyvää Vammalan seurakunnassa.

Joutuu miettimään, onko tosiaan niin, että kirkkoherran sijainen tekee näin suuren ratkaisun. Pitäisikö odottaa, että vakinainen kirkkoherra on jälleen työssä ja linjaa seurakunnan elämää? Entä mikä on seurakunnan hallinnon rooli? Haluaako kirkkoneuvosto tällaista muutosta? Katsovatko luottamushenkilöt vain sivusta, mitä tapahtuu? Kuka kantaa vastuun tästä muutoksesta? Luultavasti monet sanovat, että näin piispat ovat käskeneet toimia. Varmasti joku tulkitsee piispainkokouksen selontekoa niin, että se kieltää päästämästä jumalanpalveluksen toimittajiksi pastoreita, jotka torjuvat naispappeuden. Monet tulkitsevat selontekoa toisin. Tähän joukkoon näyttää kuuluvan arkkipiispakin, joka selonteon julkaisemisen jälkeen sanoi, että viisas kirkkoherra järjestää kirkon perinteisen pappiskäsityksen mukaisia jumalanpalveluksia. Monilta tuntuu unohtuneen myös, että piispainkokouksen selonteko oli nimenomaan selonteko, ei määräys miten tulee toimia. Kysyn samaa, mitä joskus aiemmin: Kuka viheltäisi tämän pelin poikki? Eikö kannattaisi vielä miettiä, tällaista muutostako haluamme?

Joku on sitä mieltä, että tilanne Vammalassa olisi aivan toinen, jos minä olisin toiminut toisin – siis suostunut toimittamaan messuja naispappien kanssa. Varmasti joltakin osin tilanne olisi toinen. Asia, josta nyt kirjoitan, ei varmaankaan olisi toisin. Näyttää siltä, että kyse on paljon suuremmista asioista kuin siitä, miten yksi seurakunnan pastori toimii.

Menneellä viikolla kerrottiin Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin ratkaisusta: pastori Markku Koivisto erotettiin äänestyspäätöksellä pappisvirasta puoleksi vuodeksi. Ikävä ratkaisu. Kirkkoamme on luonnehdittu herätysliikkeiden kirkoksi. Tällä ei ole tarkoitettu, että kirkossamme oleellista ovat vain herätysliikkeet. Mutta poikkeuksellinen rikkaus kirkossamme ovat olleet herätysliikkeet ja se, että niille on ollut kirkossamme tilaa. Onko linja nyt muuttumassa?

Työtehtävien laiminlyönti

Muutama kuukausi sitten kirjoitin nettipäiväkirjassani, ettei minua tulla syyttämään syrjinnästä. Rikos, josta minua tullaan syyttämään, on työtehtävien laiminlyönti. Näyttää siltä, että juuri näin tulee tapahtumaan.

Asiaani ei käsitellä teologisena kysymyksenä. Tuntuu oudolta, että asiassa, joka on nimenomaan teologinen kysymys, kartellaan teologiaa. Ja että näin tapahtuu kirkossa. Näin tehdään varmaankin siksi, että teologialla kaltaiseni pastorit olisi vaikea todeta syyllisiksi. Syyte syrjinnästä olisi sikäli ongelmallinen, ettei olisi mitenkään varmaan, saisinko sillä perusteella rangaistuksen. Jos olen ymmärtänyt oikein, syyte syrjinnästä siirtyisi maallisen oikeusistuimen käsiteltäväksi. Se saattaisi vedota siihen, mitä tasa-arvolaissa sanotaan. "Tämän lain säännöksiä ei sovelleta evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoituksiin liittyvään toimintaan." Siksi minua tullaan syyttämään työntehtävien laiminlyönnistä. Asia pysyy tuomiokapitulin käsissä ja se saadaan näyttämään näin yksinkertaiselta: ellei hoida työtään, saa rangaistuksen.

En voi mitään sille, että minusta tämä tuntuu melkoiselta peliltä. Kenenkään ei tarvitsisi laiminlyödä työtehtäviä, ellei työtehtäviä järjestettäisi niin, että joudun niistä kieltäytymään. Yhtään vaikeaa ei olisi tehdä työvuorolistoja siten, ettei työtehtävistä kieltäytymisestä tarvitsisi puhua. Mutta sellaisia listoja ei nimenomaan haluta tehdä, jotta asiaani päästään käsittelemään työtehtävien laiminlyöntinä. Tuntuu pahalta, että kirkossa pelataan tällaista peliä.

Sain eilen postia Ilta-Sanomista. Toimittaja Milla Rautiainen lähetti viime keskiviikon lehden, jossa oli hänen kolumninsa. Kolumnissa hän kirjoittaa: "Silti jokin särähtää myös siinä, millä tyylillä ja volyymilla osa naispappeuden puolustajista potkii vanhoillisia ulos kirkosta. Osa liberaaleista on kielenkäytössään aivan yhtä armotonta kuin kovimmat konservatiivit. Niskuroija ja sovinisti. Niillä termeillä leimataan säännöstään kaikki naispappeuden vastustajat. Kutsuipa joku naispappeuden vastustamista lehdessä jopa 'henkiseksi häiriintyneisyydeksi'. Voi vain kuvitella minkälainen meteli syntyisi, jos julkisuudessa asetettaisiin kyseenalaiseksi naispappeuden torjuvien ortodoksien ja katolisten mielenterveys."

Milla Rautianen viittaa kolumnissaan myös minuun: "Vammalan kappalainen Jari Rankinen jätti väliin jumalanpalveluksen, johon hänet oli merkitty työvuoroon naispapin kanssa. Rankinen on todennut, että ottaa vaikka potkut, mutta Raamattuun sidotun omatuntonsa vastaisesti hän ei voi toimia. Syrjintäkö on Rankiselle niin luovuttamaton arvo, että ellei sitä saa toteuttaa, hän mieluummin jättää kutsumusammattinsa ja kirkkonsa? Vai voiko hänen näkökulmastaan olla kysymys jostakin muusta?"

Erinomainen kysymys. Todellakin kyse on aivan muusta kuin naisten syrjimisestä. Kyse on siitä, ettei voi toimia vastoin sitä, mihin juuri pastorin pitäisi sitoutua - vastoin Raamattua ja sen äärellä muodostettua omantunnonvakaumusta.

Hyvät syyt etsiä sopua

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (www.hs.fi) dosentti Timo Junkkaala kirjoittaa otsikolla "Piispoilla on hyvät syyt etsiä sopua naispappeuskiistassa". Timo kirjoittaa mm. seuraavaa:

- Piispan virka on kirkon ykseyden virka. Koko laumasta täytyisi pitää huolta.
- Piispat tietävät, että näissä vanhakantaisissa on paljon Raamattua lukevia uskovia ihmisiä, joille kirkko on tärkeä ja joille siksi kaikkein viimeksi kannattaisi näyttää ovea.
- Varsinainen syy siihen, että naispappeutta yhä vastustetaan on siinä, että monien mielestä naispappeus ei ole Raamatun mukainen järjestys. Vaikka piispat eivät näe asiaa näin, he kunnioittavat toisenlaiseen Raamatun tulkintaan nojaavaa vakaumusta, jolla on pitkät perinteet.
- Nimismiehet ja kirkkoherrat vahtasivat 1800-luvulla luvattomien hengellisten kokousten pitäjiä ja antoivat sakkoja varojen keräämisestä lähetystyölle. Miltä näyttänevät muutaman vuosikymmenen päästä nyt aloitetut pakkokeinot, joissa poliisi kutsutaan sakastiin päättämään saarnavuoroista?
- Kirkko on aina puolustanut vakaumuksensa tähden vainottuja. Nyt se ei itse haluaisi olla vainooja omalla takapihallaan. Piispat ovat vaikean tehtävän edessä. Olisi kaikille tappio, jos vanhalla kannalla olevat ajettaisiin ulos kirkosta. Eniten siitä kärsisi kirkko itse. Täytyy toivoa, että piispat löytäisivät ratkaisun, joka antaa tilaa erilaisille vakaumuksille. Se voi vaatia joistakin omistakin päätöksistä perääntymistä, mutta he joutuvat pohtimaan, olisiko sellainenkaan liian iso hinta kirkon ykseyden säilyttämisestä.

Oikein hyvä kirjoitus. Kunpa löytyisi ratkaisu, joka kunnioittaa myös niiden vakaumusta, jotka edustavat kirkon perinteen mukaista käsitystä papinvirasta. Sopua, rauhaa ja mahdollisuutta keskittyä kirkon varsinaiseen työhön tämän riitelemisen sijaan tarvitsemme. Kuten olen usein kirjoittanut, ratkaisu olisi löydettävissä. Eikä se ole edes kovin vaikeaa, jos siihen vain on halua. Onko halua, se ratkaisee, löytyykö ratkaisu.

Olen muuten ollut Timo Junkkaalan kanssa häämatkalla. Keväällä 1987 sovimme Minnan kanssa, että meidät vihitään elokuussa. Pian tämän jälkeen Timo soitti ja pyysi minua mukaan kansainvälisen kristillisen opiskelijajärjestön IFES:n kokoukseen, joka pidettiin Kolumbiassa. Suomen ev.lut. opiskelija- ja koululaislähetys lupasi maksaa matkani kustannukset. Se oli köyhälle opiskelijalle houkutteleva tarjous. Juttelimme asiasta Minnan kanssa, suunnittelimme sitäkin, että Minna lähtee mukaan, mutta niin lopulta kävi, että viikon kuluttua vihikimisestä lähdimme häämatkalle Timon kanssa ja Minna jäi kotiimme Helsingin Vallilaan.

Vain nimillä

Nettikeskusteluissa nimimerkkien takaa kirjoitetaan usein asiatonta tai harhaanjohtavaa - sellaista, mitä ei kehtaisi kirjoittaa, jos pitäisi kertoa, kuka on kirjoittaja. Tai jankataan samaa asiaa. Näin näyttää käyneen tämänkin sivuston kommenteissa.

On nettisivuja, joiden idea on keskustelu nimimerkkien takaa. Nettipäiväkirjaani en pidä tällaisena sivustona. Jatkossa toimin seuraavasti: Vain ne kommentit jäävät luettaviksi, joissa on kirjoittajan nimi ja asuinpaikkakunta alla. Pidän itselläni oikeuden siihen, että voin poistaa asiattoman tai samaa asiaa jankkaavan kommentin, vaikka siinä olisi nimi. En tietenkään poista niitä kommentteja, joissa ollaan eri mieltä kanssani. Että ollaan asiallisesi eri mieltä, väitellään ja perustellaan väitteet, on parasta keskustelua.

Eilen seurakuntamme vs. kirkkoherra Hannu Kilpeläinen oli lähettänyt minulle sähköpostin, jossa hän kertoi, ettei ole nimimerkki korander - kuten nettipäiväkirjani kommenteissa on arveltu.

Rikoksen uusinta

Eilen sunnuntaina minut oli laitettu työvuorolistassa toisen kerran Tyrvään kirkkoon toimittamaan messu naispastorin kanssa. Kerroin reilu viikko sitten vs. kirkkoherralle, että en voi olla toimittamassa tätä messua. Outoa olisi, jos toimisin huhtikuussa toisin kuin maaliskuussa. Siitä, mitä eilen tein, tai en tehnyt, on käytetty ja luultavasti tullaan käyttämään - kunhan asiaa selvitetään ja tehdään ratkaisuja - ilmaisua rikoksen uusiminen. Tuntuu karulta ilmaisulta. En osaa pitää rikoksena sitä, että pastori pyrkii toimimaan sen mukaan, mitä on oppinut Raamatun äärellä ja mitä pitää omassatunnossaan oikeana.

Tänään Aamulehdessä on pieni juttu eilisestä. Juttu oli etusivulla otsikoitu "Tyrvään kirkko täyttyi ihmisistä". Tarkoitettiin jumalanpalvelusta, jossa en siis ollut ja jota toimittamassa olivat seurakuntapastori Mirja Tenkanen ja vs. kirkkoherra Hannu Kilpeläinen. Iltapäivällä kastoin Tyrvään kirkossa pienen Viljamin ja katsoin kirkkopäiväkirjasta, paljonko aamulla jumalanpalveluksessa oli väkeä. Seurakuntaa oli ollut paikalla 114. Tavallisena sunnuntaina Tyrvään kirkossa väkeä on 100-150. Lehtijutuissa on paljon virheitä tai tietoa, joka antaa väärän kuvan. Mennyt vuosi on vahvistanut tätä käsitystä.

Sain toimittaa puolenpäivän jälkeen messun Salokunnan kirkossa. Kirkko sijaitsee pienessä kylässä Karkun kappeliseurakunnan alueella. Messu tässä pienessä kirkkossa pidetään noin kerran kuukaudessa. Tavallisena sunnuntaina Salokunnan kirkossa väkeä on 10-20. Nyt seurakuntaa paikalla oli noin 60. Kanttorimme Keijo Vättö soitti aivan upeasti. Karkun kirkossa messun aamulla toimitti pastori Olli Koskenniemi. Kuulin, että seurakuntaa oli noin 50, tavallisena sunnuntaina Karkun kirkossa väkeä on noin 30.

Aamulehden otsikointi ja juttu innostivat kirjoittamaan väkimääristä, vaikka ne eivät olekaan ratkaiseva asia.

Täytyykö kieltäytyä kaikesta?

Nettipäiväkirjani kommenteissa ja muuallakin on esitetty ajatus, että sen pastorin, joka kieltäytyy toimittamasta messua yhdessä naispastorin kanssa, pitäisi kieltäytyä kaikesta muustakin yhteistyöstä naispappien kanssa. Ainakin kaikesta työstä, mikä liittyy hengelliseen toimintaan. Ellei pastori tee näin, hän on epäjohdonmukainen ja vetää rajan mielivaltaisesti.

En tiedä, onko tätä keskustelua kovinkaan viisasta käydä tällä foorumilla. Edellä mainitun vaatimuksen esittäjillä kun lienee seuraava pyrkimys: Tarkoitus ei ole aidosti, rakentavasti miettiä, miten naispappeuden torjuva pastori tai seurakuntalainen voisi elää ja toimia nykyisessä kirkollisessa tilanteessa. Tarkoitus on tehdä hänen olonsa paikallisseurakunnassa mahdottomaksi. Jotta oven näyttäminen olisi helpompaa. Ehkä tarkoitus on osoittaa, ettei naispappeuden torjuva pastori - mikäli on johdonmukainen - voi osallistua edes työkokouksiin. Niissähän suunnitellaan hengellistä työtä yhdessä naispastoreiden kanssa. Jos keskustelija toisella puolella on naispappeuden kannattaja, joka aidosti kysyy, miten naispappeuden torjuja voisi elää seurakunnan yhteydessä ja palvella sitä, keskustelu on mielekästä.

Jotkut valitsevat aseellisen varusmiespalveluksen sijaan aseettoman palveluksen tai siviilipalveluksen. En sanoisi sille, joka on päätynyt vakaumuksensa vuoksi asettomaan palvelukseen tai siviilipalvelukseen, että hän on epäjohdonmukainen. Hän vetää rajan aivan mielivaltaisesti. Aseettoman palveluksen valinnut kun palvelee kuitenkin puolustusvoimia, joka käyttää aseita. Ja siviilipalveluksen valinnut kun saattaa kriisiaikana vapauttaa jonkun toisen puolustamaan aseellisesti maata hoitamalla tämän toisen tehtäviä. En sanoisi, että ainoa johdonmukainen tapa toimia asepalveluksen kieltävän vakaumuksen mukaisesti on totaalikieltäytyminen. En sanoisi lääkärille, joka vakaumuksensa takia ei suorita aborttia, ettei hän - mikäli on johdonmukainen - voi tehdä mitään yhteistyötä lääkäreiden kanssa, jotka suorittavat abortteja. Tämäntapaista ratkaisua jotkut tarjoavat naispappeuden torjujille - varmaankin juuri siksi, että heidän toimintansa paikallisseurakunnassa tulisi mahdottomaksi.

Raamatussa ei ole ohjeita, miten toimia tilanteessa, jossa seurakunnassa on naispastori ja miespastori, jonka mielestä naispappeus ei ole Jumalan tahdon mukaista. Uuden testamentin aikana tällaista tilannetta ei ollut, koska seurakunnissa ei ollut naispastoreita. Jos ohjeet olisi, sitten toimisimme niiden mukaan. Koska ei ole, me, joiden mielestä naispappeus ei ole Jumalan tahdon mukaista, joudumme miettimään toimintatapojamme. Voimme päätyä hieman tai paljonkin erilaisiin ratkaisuihin, vaikka itse asiasta olemme samaa mieltä. Kun mietimme toimintatapoja asioissa, joihin ei ole selvää Raamatun ohjetta, tarvitaan rukousta, Sanan äärellä olemista, omantunnon kuuntelemista ja toinen toistemme kunnioittamista.

Ymmärrän hyvin niitä, jotka vetävät rajan juuri messun toimittamiseen. Messussa seurakunnan paimen toteuttaa paimen virkaa. Hän opettaa seurakuntaa ja jakaa ehtoollista. Kyseessä on seurakunnan tärkein kokoontuminen. Myös Paavalin kirjeen ohjeet, joiden perusteella naispappeus torjutaan, liittyvät juuri seurakunnan jumalanpalvelukseen. Naisen ei tule opettaa seurakunnan jumalanpalveluksessa. Se on seurakunnan paimenen tehtävä ja seurakunnan paimenen virka on miehen virka.

Toiset naispappeuden torjujat toimivat siten, etteivät osallistu messun lisäksi muihinkaan sananjulistustilaisuuksiin, joissa julistajana on naispastori. He katsovat, että niissäkin tilanteissa naispastori edustaa käytäntöä, joka ei ole Raamatun mukainen, ja siksi he eivät ole mukana näissä tilaisuuksissa yhdessä naispastorin kanssa.

Käytännössä näillä kahdella toimintatavalla ei juurikaan ole eroa. Paikallisseurakunnassa hyvin harvoin kaksi seurakunnan pastoria on samassa sananjulistustilaisuudessa messua lukuunottamatta.

Nettipäiväkirjani kommenteissa on kerrottu, että toimin kaikissa muissa tilanteissa paitsi messussa yhteistyössä naispappien kanssa. Ehkä nämä kommentit opettavat, ettei kaikkeen, mitä joku kirjoittaa, kannata luottaa. En ole toiminut kerrotulla tavalla. Mainitsemistani toimintatavoista lähinnä jälkimmäinen kuvaa omaa toimintatapaani.

Tänään aloitamme raamattukurssin Kirjeestä efesolaisille. Tänään ja huomenna olemme Vammalan Luther-talossa ja sunnuntaina Vammalan seurakuntatalossa. Tänään Efesolaiskirjeen opiskelu alkaa klo 18, huomenna klo 10 ja sunnuntaina 15. Lämpimästi tervetuloa kaikki Sanan äärelle. Kirje efesolaisille puhuu upeasti Jumalan armosta.

Tarkennus

Kirjoitin eilen seuraavan kommentin nettipäiväkirjani edelliseen kirjoitukseen:

Korander veikkasi minun ymmärtäneen Hannu Kilpeläisen linjauksen väärin. Tyrvään Sanomien jutussa sanotaan seuraavaa: "Vs. kirkkoherra Hannu Kilpeläinen valmistelee päätöstä, jonka mukaan naispappeuden vastustajia ei enää päästetä Vammalan kirkkoihin saarnaamaan. - Kesäkuun alusta lähtien myöskään Karkun kirkkoon ei oteta enää sellaisia pappeja saarnaamaan, jotka kieltäytyvät yhteistyöstä muiden pappien kanssa. Asia on yksiselitteinen, Kilpeläinen sanoo. - Jos omilta papeilta edellytetään yhteistyötä, sitä pitää edellyttää myös vierailijoita."

Tyrvään Sanomien juttua on vaikea ymmärtää muuten kuin siten kuin kirjoitin kirjoituksessa, jota nyt kommentoidaan. Linjaus koskee myös oman seurakunnan pappeja. Tänään illalla kyllä kuulin, ettei Hannu Kilpeläinen tarkoittaisikaan oman seurakunnan pastoreita. Ettei heitä koskekaan ehdoton kielto. Me - siis minä ja Markus Malmivaara - pääsemme vielä toimittamaan jumalanpalveluksen Vammalan kirkkoihin, mikäli sattuu sellainen jumalanpalvelus, jossa voimme olla. Näin siihen saakka kunnes tuomiokapituli tekee ratkaisun minusta ja Markuksesta.

Yllä oleva kirjoittamani kommentti vastaa käsittääkseni sitä tilannetta, joka nyt on. Tyrvään Sanomien uutinen oli se, mikä oli. Hannu Kilpeläinen ei kuitenkaan sen tiedon mukaan, joka minulla on, tarkoittanut oman seurakunnan pastoreita. Markuksen ja minun saarnat ja liturgina toimiminen eivät siis näytä kokonaan loppuvan vielä toukokuun lopussa. Tuomiokapituli aikanaan ratkaisee, loppuvatko ne vai jatkuvatko.

Kova linjaus

Tänään jaetussa Tyrvään Sanomissa (www.tyrvaansanomat.fi) vs. kirkkoherra Hannu Kilpeläinen kertoi valmistelevansa päätöstä, jonka mukaan Vammalan seurakunnan kirkoissa kesäkuun alusta eteenpäin eivät enää toimita jumalanpalveluksia naispappeuden vastustajat – siis pastorit, jotka eivät suostu toimittamaan niitä myös naispastoreiden kanssa. Linjaus on karu. Jos kirkkoherra pysyy tässä ilmoituksessa, minä en kesäkuun alun jälkeen saa toimittaa jumalanpalvelusta seurakuntani kirkoissa. Eivätkä saa monet muut. Ei seurakuntamme seurakuntapastori Markus Malmivaara. Eivät pastorit, jotka ovat vierailleet seurakunnassamme ehkä vuosia tai vuosikymmeniä. Saa nähdä, miten hoidetaan rippikouluni konfirmaatio. Tai Karkun evankelisen opiston rippikoulujen konfirmaatiomessut.

Minun on vaikea ymmärtää tällaista jyrkkyyttä. Asiat voitaisiin hoitaa niin toisin. Ilmeisesti nyt on tarkoitus tehdä loppu naispappeuden torjumisesta Vammalan seurakunnassa. Luulen, ettei se tule onnistumaan. Mutta paljon saadaan aikaan välien rikkoutumista, mielipahaa, kyyneleitä ja seurakunnasta etääntymistä. On vaikea sanoa, onko Hannu Kilpeläisen linjaus sen mukaista, mitä piispa Mikko Heikan johtama työryhmä toivoi. Työryhmän toimenpide-ehdotuksista voidaan nähtävästi tehdä myös tällaisia johtopäätöksiä. Kunpa joku, jolla on siihen valta, viheltäisi pelin poikki ja mietittäisiin vielä kerran, tätäkö tahdotaan.

Tyrvään Sanomissa oli myös juttu viikonvaihteen raamattukurssin ilmoituksesta. Vs. kirkkoherra Hannu Kilpeläinen kertoi olevansa tyrmistynyt, että ilmoituksessa käytettiin Vammalan seurakunnan nimeä muiden kurssin järjestäjien rinnalla. Hän ilmoitti, ettei seurakunta ole järjestämässä kurssia.

Tähän saakka seurakunnassamme on ollut käytäntö, että seurakunnan työntekijät ovat voineet käyttää ilmoittelussa aika vapaasti Vammalan seurakunnan nimeä. Sitä on käytetty tapahtumissa tai tilaisuuksissa, joita ovat olleet suunnittelemassa ja toteuttamassa seurakuntamme työntekijät, usein maallikoiden kanssa. Tapahtumista tai tilaisuuksista, joiden mainostuksessa Vammalan seurakunnan nimeä on saanut käyttää, ei ole erikseen sovittu kirkkoherran kanssa. Myös kirkkomme järjestöt ja herätysliikkeet, joiden kanssa asiasta on sovittu, ovat voineet käyttää mainostuksessa Vammalan seurakunnan nimeä muiden järjestäjien rinnalla. Nyt tähän käytäntöön näyttää tulevan muutos. En pidä muutosta hyvänä mutta kirkkoherralla on tässä asiassa valta. Aika näyttää, kelpaavatko kirkkomme herätysliikkeiden ja järjestöjen ilmoitukset Vammalan seurakunnan lehti-ilmoituksiin. Pitäisin muutosta hyvin suurena muutoksena seurakunnassamme. Vammalassa kirkolliset herätysliikkeet ja järjestöt ovat olleet kiinteästi ja rakentavasti osa Vammalan seurakunnan elämää. Toivon, että tätä yhteyttä ei nyt pureta.

Sitä pahoittelen, ettei Hannu Kilpeläistä informoitu raamattukurssista etukäteen. Tässä asiassa meidän kurssin järjestäjien olisi pitänyt toimia toisin.

Hannu Kilpeläinen liittää tänään jaetussa Tyrvään Sanomissa raamattukurssin ja naispappeuden vastustamisen yhteen. Tämä tuntuu ikävältä. Viikonvaihteen aikana syvennymme yhteen Uuden testamentin kirjaan, Kirjeeseen efesolaisille. Kirjeessä ei puhuta virkakysymyksestä. Tuskin siitä puhutaan koko viikonvaihteessa. Kurssi on sitä varten, että saisimme ravintoa, jota uskomme tarvitsee. Toivon, että kurssiin osallistuu tästä ikävästä välikohtauksesta huolimatta paljon väkeä. Kaikki ovat lämpimästi tervetulleista – riippumatta siitä, mitä ajattelee naispappeudesta tai vaikka ei tahtoisi ajatella mitään koko asiasta. Efesolaiskirjeessä on myös tällainen kohta: ”Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne.”

Juttu Lallissa

Päätoimittaja Marjaana Perttula soitti muutama viikko sitten ja kysyi, voisiko hän tehdä jutun puolisostani Minnasta ja minusta. Juttu julkaistiin viikkosanomalehti Lallissa menneen viikon perjantaina jaetussa lehdessä - www.lalli.fi. Juttu oli lehdessä otsikolla Nainen, mies ja tasa-arvo, netissä otsikolla Vammalan kohupappi avasi ovensa. Monet ovat kehuneet juttua. Ovat sanoneet, että se antaa kovin toisenlaisen kuvan minusta kuin monet muut jutut. Tuttujen mielestä Lallin antama kuva vastaa kuvaa, joka heillä on Minnasta ja minusta.

Joitakin ajatuksia

Keskustelu nettipäiväkirjani kommenteissa on ollut vilkasta. Tähän keskusteluun joitakin ajatuksia:

- On kysytty, mikä Raamatussa on aikasidonnaista, mikä ei. Huolellinen Raamatun lukeminen ja tutkiminen on monissa tapauksissa ratkaisu. Joskus sanotaan, että mikäli torjuu naispappeuden, täytyy kannattaa orjuutta. Huolellinen Raamatun lukeminen ei tue tätä vaatimusta. Raamatussa puhutaan orjista ja annetaan ohjeita niin orjille kuin heidän isännilleen. Sen ajan maailmassa oli orjia. Sitä käskyä ei kuitenkaan Uudessa testamentissa ole, että aina pitäisi olla orjia ja heidän isäntiään. Paavali kirjoittaa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 11 naisten pään verhoamisesta, kun he johtavat rukousta seurakunnan jumalanpalveluksessa. Kun lukee kohdan, luonteva selitys on, että kyse on tavasta, jolla osoitettiin varsinainen asia. Tavat voivat vaihdella, pääasia että varsinaisesta asiasta pidetään kiinni. On myös kristittyjä - Suomessakin - jotka haluavat edelleen pitää tästä tavasta kiinni. Minusta siinä ei ole mitään pahaa. Pitäisin hyvin outona, jos heitä painostettaisiin muuttamaan tapaansa, ja elleivät siihen suostu, heille osoitettaisiin ovea. Muidenkaan sellaisten asioiden suhteen, joissa seurakunnan jäsenten käytännöt ovat erilaisia ja erilaisia käytäntöjä voi perustella Raamatulla, en ryhtyisi pakkotoimiin. Tämä on myös Paavalin opettama malli. Hän ei opastanut, että ne, jotka pidättäytyvät syömästä epäjumalille uhrattua lihaa, täytyy seurakunnan yhtenäisyyden nimissä pakottaa lihan syöntiin (1 Kor 8). Ne toimet, joilla nyt kirkossamme uhataan naispappeuden torjujia, ovat kaukana niistä ohjeista, joita Paavali antaa mainitussa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen kohdassa.

- Joillakin on suuri luottamus oman kirkkomme kirkolliskokoukseen: tulee uskoa ja toimia niin kuin kirkolliskokous on päättänyt. Kunpa olisikin näin yksinkertaista. Annetaan joukon ihmisiä ratkaista, miten asiat ovat. Äänestetään tarvittaessa ja äänestystulos kertoo jopa Jumalan tahdon. Kun tutkii kirkon historiaa, on vaikea päätyä näin yksinkertaiseen ratkaisuun: pitäisikö sitoutua kaikkeen siihen, mitä kirkolliskokoukset ovat joskus päättäneet. Kun tietää, että elämää on muuallakin kuin Suomessa, joutuu vaikeiden kysymysten eteen: Onko Jumalan tahto eri riippuen siitä, missä maassa, alueella tai kirkkokunnassa ollaan? Onko naispappeus Jumalan tahto siellä, missä kirkolliskokous on päättänyt niin, mutta onko se vastoin Jumalan tahtoa siellä, missä vastaava elin on torjunut naispappeuden? Oliko Jumalan tahto vuoteen 1986, jolloin naispappeus hyväksyttiin kirkossamme, toinen kuin tämän vuoden jälkeen? Jos kirkolliskokous pystyy määrittelemään Jumalan tahdon tai jopa muuttamaan Jumalan tahtoa, kannattaisi ottaa käsittelyyn huomattavasti suurempia asioita. Kadotus on minulle uskossamme niitä vaikeimpia asioita. Jos asia on ihmisten ratkaistavissa, toivon, että kadotus otetaan nopeasti käsittelyyn ja tehdään päätös, ettei sitä ole. Ehkä jotkut pitävät viimeksi kirjoittamaani liki herjaamisena. Herjata en tahdo. Tahdon kysyä, voidaanko sittenkään luottaa, että kirkolliskokous ratkaisee ja kertoo, mikä on oikein ja Jumalan tahto. Itse en pysty siihen luottamaan.

- Kun kirjoitan kirkolliskokouksesta, syytä on myös todeta, ettei kirkkomme kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä lue, että kaikkien kirkkomme pastoreiden on toimitettava messu myös naispastoreiden kanssa. Jos lukisi, olisi selvää, että kaltaiseni pastorit rikkoisivat kirkkomme lainsäädäntöä vastaan ja meidät - mikäli rikkomus katsottaisiin niin suureksi - voitaisiin erottaa. Nyt on olemassa vain piispa Mikko Heikan työryhmän toimenpide-ehdotukset ja piispankokouksen selonteko. Vielä näiden perusteella ei voi sanoa, että kirkossamme pastorilla ei ole oikeutta kieltäytyä toimittamasta messua tavalla, joka sotii hänen vakaumustaan vastaan.

- Olen muutamien kirjoittajien kanssa samaa mieltä siitä, että sinänsä pienestä asiasta on tehty aivan liian suuri. Naispappeus ei ole uskomme keskeisin asia, ei edes melkein. Luottamus hyvään Vapahtajaan on. Kunpa saisi käyttää ne voimat, jotka joutuu käyttämään tähän asiaan, paljon tärkeämpien tehtävien hoitamiseen. Silti kysymys papinviran sukupuolesta ei ole merkityksetön. On kyse siitä, luotammeko Raamatun opetukseen tässä asiassa. Ellemme, miksi luottaisimme monessa muussakaan asiassa. Miksi siinä, että homosuhde ei ole Jumalan tahdon mukainen elämäntapa? Tai siinä, että Kristus on ainoa tie taivaaseen? Miksi siinäkään, että synnit saa anteeksi Jeesuksen kuoleman perusteella? En tarkoita, että kaikki naispappeuden kannattajat kannattavat myös homoliittoja tai kieltävät Jeesuksen olevan ainoa tie taivaaseen. Pidän kuitenkin todellisena vaarana, että naispappeuden hyväksyminen avaa tietä homosuhteiden hyväksymiselle, Kristuksen ainutlaatuisuuden kieltämiselle ja monella muulle.

- Myös Sleystä on kirjoitettu. On puhuttu ikään kuin itsestäänselvyytenä Sleyn linjan kiristymisestä. Mielelläni kuulisin, miten Sleyn linja kiristynyt. Missä se näkyy? Samalla tavalla kuin nyt on toimittu tähänkin asti. Monet Sleyn työntekijät ajattelevat naispappeudesta kirkon perinteen mukaisella tavalla ja toimivat tämän mukaisesti. On myös työntekijöitä, jotka ajattelevat ja toimivat toisin. Sleyn toiminnassa mukana olevilla ja siitä vastuuta kantavilla on ainakin kahta eri käsitystä papinvirasta. Ehkä jotkut pitävät linjan kiristymisenä sitä, ettei Sley ole tässä asiassa muuttanut linjaansa. Minusta se ei ole linjan kiristymistä. Suren sitä, että on evankelisia kristittyjä, jotka ovat ottaneet etäisyyttä evankeliseen liikkeeseen tai Sleyn toimintaan naispappeuskysymyksen takia. Näihin kuuluu niitä, jotka kannattavat naispappeutta, mutta myös niitä, jotka ovat pitäneet Sleyn linjaa suhteessa naispappeuteen liian suvaitsevaisena.

Taas kommentteja kommentteihin

Muutaman päivän aikana nettipäiväkirjaani on tullut melkoinen määrä kommentteja. Muutama kommentti joihinkin kommentteihin:

- Joku kyseli, miten suhtaudun naispuolisiin avustajiin jumalanpalveluksessa. Minulle sopii hyvin, että nainen johtaa rukousta jumalanpalveluksessa. Se sopi hyvin Paavalillekin (1 Kor 11). Se sopii hyvin, että nainen avustaa ehtoollisenjaossa. Sitä ei kielletä Uudessa testamentissa. Siellä puhutaan naispuolisesta diakonista (Room 16). On hyvin mahdollista, että diakoni avusti silloinkin ehtoollista toimittavaa seurakunnan paimenta. Se sopii hyvin, että nainen lukee raamatunkohtia jumalanpalveluksessa. Sen sijaan sitä en pidä oikeana ratkaisuna, että nainen saarnaisi - siis pitäisi opetuspuheen - jumalanpalveluksessa. Sen käsittääkseni Paavali kieltää ja vetoaa Herran käskyyn, siis Jeesuksen antamaan ohjeeseen (1 Kor 14 ja 1 Tim 2). Jumalanpalveluksessa opettaminen on seurakunnan paimenen tehtävä. Jotkut naispappeuteen kriittisesti suhtautuvat pastorit toimivat siten, että he toimittavat messun yhdessä naispapin kanssa, mikäli naispappi hoitaa jumalanpalveluksessa vain niitä tehtäviä, jotka ovat Uuden testamentin mukaan naiselle mahdollisia tehtäviä. Itse olen päätynyt toiseen ratkaisuun: en toimita messua yhdessä naispastorin kanssa siinäkään tapauksessa, että hän esimerkiksi vain avustaa ehtoollisen jakamisessa. Ne, jotka seuraavat piispa Mikko Heikan työryhmän ohjeistusta, eivät hyväksy näistä ratkaisuista kumpaakaan. Ajattelen, että ottaessaan pappisvihkimyksen nainen tekee ratkaisun, joka on minun ymmärrykseni mukaan vastoin Uuden testamentin opetusta. Tämä ratkaisu todentuu juuri messussa, jossa seurakunnan paimenen tehtävä on opettaa seurakuntaa ja toimittaa ehtoollinen. Minusta selvempää on, että en ole mukana messussa, jonka toimittamiseen osallistuu naispastori riippumatta siitä, mitkä ovat hänen tehtävänsä messussa. Käsittääkseni Paavalin välittämä kielto, ettei naisen tule opettaa tai puhua, koskee nimenomaan jumalanpalvelusta ja siinä opettamista. Kielto on kohdissa, joissa annetaan ohjeita jumalanpalvelukseen. Tästä ei pidä tehdä johtopäätöstä, ettei nainen voisi opettaa koulussa, pyhäkoulussa tai rippikoulussa. Tai että nainen ei saisi toimia seurakunnan luottamushenkilönä.

- Useammassa kommentissa on kirjoitettu, että eikö pitäisi vaatia naisia myös peittämään päänsä, kun he osallistuvat jumalanpalvelukseen tai ainakin silloin, kun he rukoilevat - siis johtavat seurakunnan rukousta. Jos otetaan todesta, mitä Paavali kirjoittaa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen 14. luvussa - siinä hän kieltää naisia opettamasta jumalanpalveluksessa - eikö pitäisi ottaa todesta myös, mitä hän kirjoittaa saman kirjeen luvussa 11. Siinä hän kehottaa naisia verhoamaan päänsä, kun he johtavat seurakunnan rukousta. Kysymykseen on kommenteissa vastattukin. Ajattelen samaan tapaan kuin muutamissa vastauksissa: Pään verhoaminen oli muinaisessa Korinttissa merkki tai tapa, jolla osoitettiin varsinainen asia. Varsinainen asia oli, että naiset ovat naisia ja miehet miehiä. Tätä erilaisuutta ei saa purkaa, koska se perustuu Jumalan luomistyöhön. Tähän erilaisuuteen perustuu myös se, että naisella ja miehellä on eri tehtäviä. Edelleen on pidettävä kiinni varsinaisesta asiasta mutta merkki tai tapa, jolla se osoitetaan, voi olla toinen. Sen sijaan minun on vaikea ajatella, että naisten opetuskielto jumalanpalveluksissa olisi tapa, jolla osoitetaan jokin varsinainen asia. Paavali ei viittaa mitenkään tällaiseen käsitykseen. Käsittääkseni varsinainen asia, josta on edelleen pidettävä kiinni, on se, että seurakunnan paimenen tehtävä kuuluu miehelle.

- Oudoilta ovat tuntuneet kommentit, etten lue jotakin artikkelia, koska se on Luther-säätiön sivuilla. Missä artikkeli on julkaistu, ei kai tee artikkelista hyvää tai huonoa, lukemisen arvoista tai sellaista, ettei sitä kannata lukea.

- Joillakin on kevyt käsitys vakaumuksesta: Jokainen voi keksiä itselleen millaisia vakaumuksia hyvänsä. Niidenkö mukaan sitten pitäisi saada myös toimia? Vakaumus ei ole jotakin tällaista - että se keksitään noin vain, jopa toisten kiusaksi. Vakaumus on jotakin, mihin ihminen on lujasti sitoutunut. Se on perusteltu. Ihminen ei sitä ota eikä siitä luovu kevyesti. Naispappeuden torjuminen on käsittääkseni tällainen vakaumus. Se perustuu Raamatun opetuksiin. Sillä on tukenaan kirkon pitkä perinne ja edelleen kristikunnan enemmistö. Sitä ei ole keksitty toisten kiusaksi. Eikä siitä tai sen mukaisesta toiminnasta voi luopua, kun käsketään luopua.

- Muutamassa kommentissa on ollut kova linja: Niiden, jotka eivät taivu nyt tehtyihin ratkaisuihin, sopii lähetä kirkosta. Heitä ei jäädä kaipaamaan. Toivoisi, ettei kirkossa olisi tällaista kovuutta. Tuntuu oudolta, että niitä kirkon jäseniä, jotka ovat sitoutuneet kirkon uskoon ja seurakunnan elämään, ollaan työntämässä kirkosta pois. Ketään muita ei.

En ole halunnut rajoittaa kommenteissa käytävää keskustelua. Toivon, että keskustelu on asiallista. Eri mieltä saa tottakai olla. Toivon, että kuuntelemme, mitä toinen tahtoo sanoa, ja haluamme ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa ja miksi hän on sitä mieltä, mitä on. Siitä voi syntyä rakentavaa keskustelua. Se ei ole rakentavaa keskustelua, että väitetään toisen sanoneen sellaista, mitä toinen ei ole sanonut. Toivon, että kommentit kirjoitettaisiin nimillä. Jaakko Heinimäki ei suostunut keskustelemaan nimimerkin kanssa. Se ei ole ollenkaan huono rajaus.

Rohkea ehdotus

Piispa Eero Huovinen kirjoitti pitkänperjantain Helsingin Sanomissa (www.hs.fi) otsikolla "Kiista naispappeudesta koettelee kirkon ykseyttä". Kirjoitus oli sovitteleva ja ratkaisua kiistaan etsivä. Piispa Huovinen kirjoitti mm.: "Aitoon suvaitsevaisuuteen kuuluu kunnioitus juuri eri tavalla ajattelevia kohtaan." "Olisi kirkon varsinaisen sanoman kannalta outoa, jos papin sukupuoleen liittyvä vakaumus johtaisi erottamiseen."

Kirjoituksen lopulla Eero Huovinen esitti toimenpide-ehdotuksen: "Onko umpikujasta ulospääsyä? Löytyisikö sopu, jos toimittaisiin seuraavasti: Peruslähtökohta on, että paikallisseurakunnissa jumalanpalvelukset toimitetaan yhdessä. Jos seurakunnan neuvosto, kirkkoherra ja papit yhdessä suostuvat, työnjaollisia järjestelyjä voidaan poikkeustapauksissa tehdä. Kaikki papit vihitään yhteisissä messuissa."

Rohkea ehdotus tilanteessa, joka on käynyt kuumaksi. Ehdotuksesta voisi löytyä se kapea polku, josta arkkipiispa Jukka Paarma puhui tammikuussa. Tottakai ehdotus saa kysymään myös hankalia kysymyksiä: Naispappeuden torjuvien pastoreiden asema on hyvin epävarma, jos heidän työnsä jatkuminen riippuu siitä, suostuvatko seurakunnan neuvosto, kirkkoherra ja papit yhdessä työnjaollisiin järjestelyihin. Käydäänkö keskustelu suostumisesta aina uudestaan, kun seurakuntaan tulee uusi pastori tai valitaan uusi neuvosto? Entä jos jonkun mieli muuttuu? Toimitaanko silloin toisin kuin aiemmin on sovittu? Naispappeuden torjuva pastori miettisi luultavasti usein mielessään, miellyttääkö hän riittäävästi työtovereitaan ja luottamushenkilöitä. Mitä hän uskaltaa tehdä tai jättää tekemättä? Hänen jatkonsa kun riippuu toisista pastoreista ja neuvoston jäsenistä.

Näitä pohdintoja on mielestäni reilua pohtia Eero Huovisen ehdotuksen äärellä. Näistä pohdinnoista huolimatta Eero Huovisen ehdotuksesta voisi löytyä ratkaisu vaikeaan tilanteeseen. Toivon, ettei ehdotus jää vain sanoiksi. Toivon, että valmiutta Helsingin piispan ehdottamaan ratkaisuun löytyy myös omasta hiippakunnastani.

Piispa Huovinen kirjoitti myös, että "kaikki papit vihitään yhteisissä messuissa." Tähän toivoisin vaihtoehtoista ratkaisua. Eikö pastoreita voitaisi vihkiä myös niiden seurakuntien kirkoissa, joiden palvelukseen he tulevat? Tai herätysliikkeiden ja kirkollisten järjestöjen kesäjuhlilla, jos pastori tule herätysliikkeen tai kirkollisen järjestön palvelukseen? Näiden pappisvihkimysten ei tarvitsisi olla ns. erillisvihkimyksiä. Se nimikekin kun on taidettu julistaa kielletyksi. Näissä vihittäisiin uusia pastoreita kirkon palvelukseen riippumatta siitä, mitä teologian maisteri ajattelee naispappeudesta. Tämä tarjoaisi - jos siihen on halua - mahdollisuuden saada pappisvihkimys myös niille teologian maistereille, jotka eivät pidä naispappeutta oikeana ratkaisuna ja toimivat tämän käsityksensä mukaisesti.

Kristus on ylösnoussut

Tapahtuiko todella niin? Oliko Jeesuksen hauta oikeasti tyhjä?

Ajattele opetuslapsia. Millainen muutos heissä tapahtui. He pelkäsivät, olivat hiljaa, häpesivät menneitä vuosia Jeesuksen kanssa. He luulivat erehtyneensä ja suunnittelivat paluuta takaisin Galileaan vähin äänin. Sitten he astuivat rohkeasti esiin ja alkoivat julistaa Jeesuksen ylösnousemusta. He olivat valmiit kuolemaankin sen takia, että julistivat Jeesuksen nousseen kuolleista. Luultavasti heistä kaikki yhtä - Johannesta - lukuunottamatta myös kuolivat sen takia. Eikö tämä kerro, että tapahtui todella niin. Vale ja yhdessä keksitty tarina eivät olisi muuttaneet opetuslapsia. Valeen ja keksityn tarinan takia ei olisi kuoltu. Opetuslapset olivat nähneet Jeesuksen eivätkä voineet kieltää tosiasiaa. Se laittoi puhumaan ja tosiasian takia voitiin kuolla.

Jeesuksen hauta oli oikeasti tyhjä. Hän elää. Herramme on voittanut kuoleman. Syntimme on sovitettu. On syytä pääsiäisen riemuun.

Toivon, ettei kukaan eroaisi

Tänään MTV3:n Kymmenen uutiset (www.mtv3.fi) kertoi tilanteesta, johon kirkossa on jouduttu. Uutinen oli otsikoitu "Naispappeuskiista repii kirkkoa". Uutisesta saattoi saada käsityksen, että moni on nyt eroamassa kirkosta. Varmasti on joitakin, jotka miettivät tätä ratkaisua. Ymmärrän heitä. Tämä joukko ei kuitenkaan liene kovin suuri. Toivon, ettei kukaan eroaisi kirkosta. Samoin kuin toivon, ettei yksikään pastori, joka ajattelee papinvirasta kirkon perinteen mukaisesti, eroaisi papinvirasta Suomen ev.lut. kirkossa. En pidä hyvänä ratkaisuna kodin jättämistä. Toivon, että mahdollisimman monilla - tai kaikilla - paikkakunnilla kaltaiseni pastorit ja seurakuntalaiset saisivat toimia paikallisseurakunnan sisällä, osana sitä. Ellei tätä mahdollisuutta anneta, voi syntyä uusia jumalanpalvelusyhteisöjä, jotka ovat paikallisseurakunnan rakenteiden ulkopuolella. Tätä en toivo.

Kuten Kymmenen uutiset kertoi, sain eilen toimittaa kiirastorstain messun Sammaljoen kirkossa. Saimme polvistua alttarilla ja ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren. Hyvä Herramme palveli ja hoiti meitä.

Joku sanoi kokeneensa kiusallisena, että kuvaaja ja toimittaja olivat kirkossa. Ymmärrän tämän hyvin. MTV3:n toimittaja soitti minulle ja kertoi tulevansa haastattelemaan muutamaa vammalalaista. Hän kysyi, onko mahdollista kuvata kirkossa, jotta juttuun saataisiin taustamateriaalia. Sanoin, että se on mahdollista, ja sovimme, että kuvaaminen tapahtuu siten, ettei se häiritse sitä, mitä varten on kirkkoon kokoontunut - jumalanpalvelusta ja ehtoollisenviettoa. Kuvaaminen tapahtuikin melkein kokonaan kirkon parvelta ja takaa. Jumalanpalveluksen jälkeen toimittaja teki haastattelut ja kysyi minultakin muutaman kysymyksen. Mielelläni vastasin kysymyksiin, vaikkemme olleet etukäteen sopineet, että myös minua haastatellaan.

Kerskailla Jeesuksen rististä

Yksi pitkäperjantain raamatunkohta on jae Paavalin kirjeestä galatalaisille: ”Minä en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle.” (Gal 6).

Luin joskus kahdesta miehestä, pohjalaisisännästä. He makasivat sairaalassa vierekkäisissä vuoteissa. Oli viikkojen aikana vähitellen tutustuttu, oli puhuttu niitä näitä. Sitten miehistä toinen sanoi: - Edessäni on kuolema ja helvetti. Niin sairas minä olen. Toinen oli hetken hiljaa ja sanoi: - Kuolema on minunkin edessäni, niin sairas minäkin olen, mutta helvettiin en suostu menemään. Jeesus on ristillä lunastanut minut.

Jeesuksen rististä kerskailu on Jeesuksen ristiin turvautumista. Siihen luottamista, että Jeesuksen risti maksoi hinnan, joka täytyi maksaa, etten joudu kadotukseen. Jeesuksen risti sovitti minut pyhän Jumalan kanssa. Jeesuksen ristin takia syntinen ihminen pääsee taivaaseen. Jeesuksen rististä kerskailu on Jeesuksen rististä puhumista. Se on toisillekin sen pelastuksen tarjoamista, joka on ristissä.

Siis kerskailemaan - ei omista saavutuksista tai erinomaisuudesta, ei edes omasta uskosta, mutta Jeesuksen rististä.

Herra valmistaa pidot

Kiirastorstain Vanhan testamentin lukukappale on Jesajan kirjan luvussa 25:

Tällä vuorella Herra Sebaot valmistaa pidot kaikille kansoille, herkkuruokien aterian, valioviinien juhlan: ydinrasvalla maustettuja herkkuja, kypsiä, kirkkaaksi seestettyjä viinejä. Tällä vuorella hän repäisee pois verhon, verhon kaikkien kansojen yltä, vaatteen joka on levitetty niiden ylle. Kuolema on nielty ainiaaksi. Herra Jumala pyyhkii kaikkien kasvoilta kyyneleet ja vapauttaa kansansa alennuksesta ja häpeästä kaikkialla maan päällä. Näin on Herra puhunut. Sinä päivänä sanotaan: Tämä on meidän Jumalamme! Häneen me panimme toivomme, ja hän pelasti meidät. Tämä on Herra, häneen me kiinnitämme toivomme, iloitkaamme ja riemuitkaamme! Hän pelastaa meidät. Herran käsi suojaa tätä vuorta.

Vanha testamentin kohta opettaa upeasti, mitä ehtoollinen on. Tämä on meidän Jumalamme - Herramme tulee keskellemme niissä pidoissa, joita tänään kiirastorstai-iltana lukemattomissa kirkoissa vietetään. Kristus on todellisesti läsnä ehtoollisessa, kohtaamme hänet ja hän meidät. Näissä pidoissa Jumala tarjoaa herkkuruokaa ja valioviinejä - parasta, mitä on. Parasta on syntien anteeksiantamus, pelastus ansaitulta tuomiolta ja ikuinen elämä. Parhaimmat pidot - osallistuthan niihin, tänään ja usein muulloin.

Kommentteja kommentteihin

Hiljaisen viikon kiireiden keskellä olen lukenut niitä puheenvuoroja, joita nettipäiväkirjani kommenteissa on. Kiireiden keskellä olen lukenut myös lehtien yleisönosastokirjoituksia tai muita kirjoituksia, joissa on käsitelty minua tai kaltaisiani pastoreita.

Tuntuu, että monille vakaumus on jotakin kevyttä ja helposti muutettavaa. Sitä todellinen vakaumus ei ole. Vakaumus on ihmisessä hyvin lujassa - sitä voi hyvinkin verrata ihmisen sukupuoleen, kansallisuuteen tai ihonväriin. Ei näistä luovuta noin vain, kun joku käskee. Eikä vakaumuksesta, mikäli vakaumus on todellinen, harkittu ja perusteltu.

Jotkut ovat rinnastaneet naispappeuden torjumisen vakaumukseen, jonka joku keksii ja jonka mukaan ryhtyy toimimaan. Tällainen vakaumus naispappeuden torjuminen ei ole. Se on perusteltavissa hyvin Raamatulla. Sillä on tukenaan kirkon pitkä perinne. Ja sitä edustaa valtaosa maailman kristityistä.

Joillakin on suuri tarve luoda naispappeuden torjujista kuva, jota on helppo vastustaa. He ovat fanaatikkoja, jotka ovat valmiit melkein mihin tahansa. Heidän toimintatapansa eivät juuri poikkea Irakin terroristeista. He tärvelevät muuten rauhallisen työyhteisön. He halveksivat naisia, nitistävät heidät ja käyttäytyvät heitä kohtaan moukkamaisesti. Luultavasti tämän kuvan luojat ja ylläpitäjät itsekin tietävät, ettei kuva ole totuudenmukainen. Se kuitenkin palvelee sitä päämäärää, että ainakin jotkut saadaan innostumaan kaltaisiani pastoreita vastaan, ja siksi kuva on käyttökelpoinen. Olen ollut pettynyt kirkkomme johdon viimeaikaisiin lausuntoihin myös siitä syystä, että nekin palvelevat sitä, että ihmisiä saadaan innostettua meitä vastaan. Ehkä tämä ei ole ollut kirkon johtajien päämäärä. Kun lukee kirjoituksia lehdistä tai netin keskustelupalstoilta, kirkon johtajien lausunnot ovat epäilemättä sytyttäneet sellaista vihaa ja raivoa, joka puistattaa.

Jotkut ovat ihmetelleet, miksi naispappeus - tai sen torjunta - on meille uskossa se liki tärkein asia. Sitä naispappeus ei meille ole. Monet meistä ovat pitäneet tässä asiassa hyvin matalaa profiilia. Emme ole saarnoissamme käsitelleet naispappeutta. Emme ole elämöineet tällä asialla. Olemme aiemmin saaneet keskittyä siihen, mihin olemme tahtoneet keskittyä - pastorin viran ensisijaisiin tehtäviin. Olisimme toivoneet, että olisimme saaneet jatkaa rauhassa nuorempien ja vanhempien opettamista ja palvelemista. Toiset ovat tehneet tästä asiasta niin suuren kuin se nyt on. Meitä on painostettu siihen, minkä koemme vakaumuksemme vastaiseksi. Ja kun emme ole suostuneet siihen, mihin on painostettu, toiminnastamme on nostettu kova meteli. Tällaista meteliä emme ole tahtoneet.

Meitä on arvosteltu, että teemme vakaumuksestamme sen johtopäätöksen, ettemme toimita messua yhdessä naispastorin kanssa. Joku kirjoitti kommentissaan tämänsuuntaisesti: Eihän sekään pastori, joka uskoo maailman olevan 6000 vuotta vanha, kieltäydy toimittamasta messua sen pastorin kanssa, jolla on toinen käsitys - joka ajattelee maailman olevan miljardeja vuosia vanha. Käsittääkseni pakottaminen vakaumuksen vastaiseen toimintaan on sitä, että joutuu osallistumaan sellaiseen, missä joutuu kieltämään vakaumuksensa. Jos toimittaisin messun yhdessä naispastorin kanssa, enkö silloin joutuisi kieltämään vakaumukseni. Enkö omalla toiminnallani osoittaisi, että hyväksyn sen, että papiksi vihitty nainen toimittaa messun. Pastoria, joka uskoo maailman olevan 6000 vuotta vanha, en painostaisi vastoin hänen tahtoaan osallistumaan tilaisuuteen, jossa opetetaan toisin. Tästä ei käsittääkseni seuraa, ettei hän voisi tehdä yhteistyötä toisin ajattelevan pastorin kanssa.

Sitäkin jotkut ovat ihmetelleet - seurakuntamme vs. kirkkoherrakin muutama päivä sitten Tyrvään Sanomissa - miksi voin jakaa ehtoollista esimerkiksi naispuolisen diakonin kanssa mutta en papiksi vihityn naisen kanssa. Syy on se, ettei naiseus ole minulle ongelma. Naispappeus on.

Jotkut ovat kirjoittaneet, että vakaumukseni loukkaa syvästi naispastoria. Tai se loukkaa naispastoria, että joku seurakuntalainen kertoo, ettei hän itse osallistu tai hänen lapsensa ei osallistu naispastorin toimittamaan jumalanpalvelukseen. En kiellä, etteikö toisen vakaumus voisi loukata toista. Kuulen itsekin usein, että jollakulla on toisenlainen käsitys papinvirasta kuin minulla. Joskus kuulen tämän kovana arvosteluna minua kohtaan. Joudumme elämään siinä todellisuudessa, että toiset ajattelevat toisin kuin minä. Eikö sitä todellisuutta voida elää seurakunnassakin ilman syvää loukkaantumista?

Kurssikaverini teologisesta tiedekunnasta Jaakko Heinimäki kysyi, jakaisinko hänelle ehtoollisen. Hän kuvasi itseään klassista kristinuskoa tunnustavaksi luterilaiseksi kristityksi, joka pitää naispappeutta raamatullisesti perusteltuna. Jaakko - eikö niin että sijoitit myös itsesi tähän joukkoon? Tervetuloa huomenna kiirastorstai-iltana Vammalaan Sammaljoen kirkkoon Herran pöytään. Jaan siellä sinullekin Kristuksen ruumiin ja veren. Matka pääkaupunkiseudulta taitaa vain olla pitkä.

Professori kyseenalaisti

Lauantain Aamulehdessä (www.aamulehti.fi) haastateltiin lyhyesti Lapin yliopiston työoikeuden professori Seppo Koskista. Hän otti kantaa kiistaan, joka nyt on kirkossa. Hän kyseenalaisti kirkon toiminnan. Professori totesi, että työnantajan tulee kunnioittaa työntekijän vakaumusta, ellei ole "todellista ja ratkaisevaa" syytä toimia toisia. Tällainen syy olisi, mikäli työnantajalla ei olisi mahdollisuutta suojata työntekijän vakaumusta esimerkiksi järjestelemällä työvuoroja. Koskinen huomautti, että Vammalassa työvuoroja on järjestelty jo pitkään. Nyt työnantaja vain päätti, ettei enää niin tehdä. Käsittääkseni todellista ja ratkaisevaa syytä toimia toisin Vammalassa ei ole. Työt pystytään hoitamaan hyvin silloinkin, kun työvuorojärjestelyjä tehdään.

Professori Koskista haastateltiin viime maanantaina Ylen Radio Suomessa. Hän korosti, että lainsäädäntö tahtoo turvata myös oikeuden vakaumukseen ja sen osoittamiseen. Hän puhui niistä pastoreista, jotka ovat tulleet Suomen ev.lut. kirkon palvelukseen ennen kuin kirkossa toteutettiin naispappeus, ja niistä, jotka ovat ilmoittaneet torjuvan kantansa naispappeuteen ja tulleet silti valituksi kirkon virkaan. Hän piti yksioikoisena ajatusta, että näiden pastoreiden pitäisi muuttaa vakaumustaan tai vakaumuksensa mukaista toimintaa työnantajan ilmoittaessa, että nyt vallalla on toisenlainen vakaumus ja että työntekijän on toimittava vastoin omaa vakaumustaan.

Professorin otti kantaa juuri siihen tilanteeseen, jossa olen. Vammalan seurakunta tiesi hyvin kantani naispappeuteen ja toimintatapani, kun se otti minut ensiksi seurakuntapastorin virkaan ja sitten valitsi kappalaisen virkaan. Jätin aikaisemman vakinaisen työni siinä käsityksessä, että voin toimia Vammalan seurakunnassa sen näkemyksen mukaisesti, joka minulla on papinvirasta. Näyttää siltä, että irtisanomiseni on juridisesti muuta kuin yksinkertainen asia.

Eilen ja tänään oli Tampereella herätysliikkeiden, kirkollisten järjestöjen ja Pyynikin seurakunnan järjestämät raamattu- ja tunnustuspäivät. Pääsin mukaan tänään joksikin aikaa Karkun kirkossa toimittamani perhemessun ja kastejuhlan välissä. Väkeä päivillä oli paljon. Monet kehuivat pidettyjä puheita. Oli mukava tavata monia tuttuja.

Eilen julkaistiin myös seuraava julkilausuma:

Kirkko - syntisten sairaala?

Me allekirjoittaneet pidämme kristinuskon tärkeimpänä asiana pelastusta Kristuksen tähden ja haluamme luottaa Raamatun ilmoitukseen uskon ja elämän korkeimpana ohjeena. Virkakysymyksestä ajattelemme keskenämme eri tavalla, mutta emme näe sitä tasa-arvoasiana, eikä se käsityksemme mukaan ratkea riitelemällä. Haluaisimme kirkkomme olevan perhe, jossa on mahdollista elää toisiamme kunnioittaen ja toisillemme tilaa antaen työvuorojärjestelyillä ja erillisvihkimyksillä.

Suomen ev.lut. kirkko ei pidä perinteistä virkakäsitystä harhaoppina. Sen mukaan kristikunta on 2000 vuotta uskonut ja toiminut. Kirkollamme on edelleen hyvät ekumeeniset suhteet kirkkokuntiin, joissa naispappeutta ei ole hyväksytty. Siksi on teologisesti ja ekumeenisesti kestämätöntä saattaa uskonnollisen vakaumuksen mukaan toimiva naispappeuteen taipumaton rikoslain piiriin.

Kysymys ei ole sukupuolisesta syrjinnästä, eikä työtehtävien laiminlyönnistä, vaan sellaisesta uskonvakaumuksesta, joka yhä edelleen on kristikunnassa enemmistön käsitys Raamatun sanasta. Myös uskonnonvapauden näkökulmasta on kyseenalaista käsitellä raamatuntulkintaan ja teologisiin kysymyksiin liittyviä asioita rikoslain alla.

Kirkko, jota Raamattu kuvaa Kristuksen ruumiiksi, on nyt kovin haavoitettu. Paikassa, jonka tulisi Martti Lutherin mukaan olla heikkoja hoitava "syntisten sairaala", syyttelemme ja lyömme toisiamme. Kirkon menestynein nuorisotapahtuma on uhattuna. Monia kirkkoa uskollisesti palvelleita pappeja uhkaa virasta erottaminen. Jeesus sanoi: "Jos valtakunta jakautuu ja taistelee itseään vastaan, se ei voi kestää, eikä myöskään perhe kestä, jos sitä repivät riidat." (Mark. 3:24-25)

Löytyykö rauhantekijöitä? "Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, anna meille rauha!"

Aino Vesti, Maskun kirkkoherra
Antti Laato, Åbo Akademin professori
Mari Stenlund, Kannelmäen seurakuntaneuvoston ja Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston jäsen
Henrik Perret, pääsihteeri, rovasti
Riitta Mäenpää, Lohjan terveyskeskuksen sairaalapastori

Löytyisipä kirkosta laajemminkin henkeä, joka on tässä julkilausumassa. Siinä hengessä voisimme päästä eteenpäin, rakentaa kirkkoa yhdessä ja keskittyä kirkon varsinaiseen tehtävään.

Tämän sunnuntain Helsingin Sanomissa (www.hs.fi) muutamat naispastorit kertoivat, millaista kohtelua he ovat pahimmillaan saaneet. Varmasti monia naispastoreita on kohdeltu tavalla, joka ei ole mitenkään oikeutettua, vielä vähemmän kristillistä. Kun luki Helsingin Sanomien juttua, tuli mieleen, miksei koskaan tehdä juttua siitä, miten huonosti naispappeuden torjujia on kohdeltu. Miten tylyjä vastauksia kirkon johdolta ovat saaneet teologian opiskelijat, jotka uskovat papin virasta kuten kirkossa on uskottu 2000 vuotta. Millaisia viestejä tai kirjoituksia saavat lukea virassa olevat pastorit, joiden tiedetään torjuvan naispappeus. Millaisia leimoja heihin lyödään. Miten olematonta on se tuki, jota he saavat kirkkonsa johdolta. Näistä ei taida olla kovin muodikasta kirjoittaa. Eikä tällainen kirjoitus palvelisi sitä päämäärää, jonka monet tuntuvat asettaneen.

Pitkäaikaisen työtoverini seurakuntapastori Mirja Tenkasen lausuntoja Helsingin Sanomissa mielelläni toistan: Hän sanoi toivovansa, etten joudu lähtemään. Hän luonnehti minua pidetyksi papiksi ja mukavaksi ihmiseksi. Vammalan seurakuntaa ajatellen hänestä oli mukava, jos työvuoroja voisi sovitella.