Muutosvastarintaako?

Eilen ilmestyneessä Helsingin Sanomissa (www.hs.fi) dosentti Tarja-Liisa Luukkanen kirjoitti naispappeuden vastustuksen syistä. Hän näki yhtäläisyyttä 1800-luvun ja nykyisen tilanteen välillä: Reilu sata vuotta sitten monet papit vastustivat yhteiskunnallisia muutoksia ja muutoksia kulttuurielämässä - teatteria, kirkkokonsertteja ja realistista kirjallisuutta. Nytkin vastustetaan muutosta - naispappeuden vastustaminen on uskonnolliseen muotoon puettua muutosvastarintaa.

Kun ryhtyy selittämään toisen toiminnan motiiveja ja löytää sellaisia motiiveja, joita toinen ei pidä syinä toimintaansa, ryhtyy sellaiseen, mistä usein olisi hyvä pidättäytyä. Eikö parempi olisi antaa ihmisen itse kertoa, mitä hän sanoo syyksi toiminnalleen? Jos kertoo, miksi toinen toimii tietyllä tavalla - eikä asianomainen tunnista kyseistä syytä toimintansa syyksi - eikö silloin asetu toisen yläpuolelle? Minä tiedän, sinä et; minä tiedän paremmin kuin sinä itse, miksi toimit niin kuin toimit. Varmasti joskus toinen näkee toiminnan syyt paremmin kuin ihminen itse. Jos on kyse aikuisesta, terveestä ihmisestä, pitäisi olla hyvin varovainen ja miettiä, ryhtyykö selittämään - julkisesta esittelemisestä puhumattakaan - toisen toiminnan syitä, mikäli ajattelee niiden olevan muita kuin mitä henkilö itse sanoo. Luukkasen kirjoituksesta tämä varovaisuus puuttui.

Ainakaan useimpien naispappeuden torjujien kohdalla kyse ei ole muutosvastarinnasta. Ainakin minä olen monien muutosten kannattaja. Kannatan suuriakin muutoksia yhteiskunnallisissa tai kirkon asioissa. Naispappeuden torjumisessa on kyse Raamatusta - ovatko tietyt Raamatun kohdat, joilla opastettiin ensimmäisiä kristittyjä, edelleen kristittyjä sitovia. Onko vaikea tai mahdoton uskoa, että joku vielä uskoo Jumalan puhuvan Raamatussa ja siksi ottaa todesta sen, mitä Raamatusta lukee?

Nimimerkki jakivisto kirjoitti edellisen kirjoitukseni kommentissa Luukkasen kirjoituksesta. Hän kyseli, onkohan dosentti selvittänyt myös katolilaisten ja ortodoksien virkarakenteen "sosioekonomisia ulottuvuuksia" ja siitä johtuvia emotionaalisia patoutumia. Niinpä. Onkohan Luukkanen sitä mieltä, että koko roomalaiskatolinen ja ortodoksinen maailma on muutosvastarinnan kourissa ja taistelee edistystä ja välttämättömiä uudistuksia vastaan?

Tai mitä ajatella niistä monista naisista, jotka torjuvat naispappeuden? Taistelevatko he tasa-arvoa ja itseään vastaan? Eivätkö he ymmärrä omaa parastaan? Täytyykö dosentin opastaa heitä, jotta he tietäisivät, miten harhautuneita ovat?

Kannattaako?

Kannattaako tämä taistelu? Eikö voisi antaa periksi? Eikö kyse ole sittenkin pienestä asiasta? Nämä kysymykset tulevat toisinaan mieleeni. Varmasti myös niiden mieleen, jotka läheltä tai kauempaa seuraavat tilannettani.

Ystäväni joutui vastaamaan samantapaisiin kysymyksiin. Hän kertoi sanoneensa: Enhän voi julistaa joitakin Raamatun opetuksia ja ohittaa toisia. Enhän voi pitää totuutena, mitä Paavali opettaa pelastumisesta, rukouksesta tai avioliittoetiikasta, jos en pidä totuutena, mitä hän opettaa seurakunnan paimenen virasta tai siitä, kuka voi opettaa seurakunnan jumalanpalveluksessa.

Tästä syystä kannattaa taistella. Hienoa, että voi julistaa Raamatun hienoja opetuksia - syntien anteeksiantamusta lahjana Kristuksen ristin perusteella, käskyä kunnioittaa jokaista, avioliiton elinikäisyyttä tai lupausta Jumalan huolenpidosta. Kokisin, että tätä olisi vaikea tai mahdoton tehdä, jos alkaisi karsia Raamattua - ottaa todesta toisia Raamatun opetuksia ja unohtaa toisia. Mihin vetäisi rajan? Mitä voisi pitää totuutena, mitä ei? Raamatun on saatava olla ylin ohje uskon ja elämän kysymyksissä.

Suunta kirkossamme ei näytä hyvältä. Yhä suurempaa kannatusta tuntuu saavan, että vastauksia uskon ja elämän kysymyksiin haetaan muualta kuin Raamatusta. Kunpa voisi jarruttaa tätä kehitystä. Tai mieluummin estää sitä ja muuttaa suuntaa. Jos sitä voi tehdä - edes hieman - sillä, että pitää kiinni, mitä Raamattu opettaa seurakunnan paimenen virasta, se kannattaa tehdä.

Oikeutta toimia perustellun vakaumuksen mukaisesti kannattaa puolustaa. Varsinkin sen puolesta kannattaa taistella, että on oikeus kuunnella ja totella Jumalan sanaan sidottua omaatuntoa.

Jos miettii, kannattaako minun taistella, miettii myös, kannattaako tämän asian - naispappeuden torjumisen - takia ryhtyä käyttämään niin kovia keinoja kuin niitä, joilla kaltaisiani nyt uhataan. Eikö voitaisi jatkaa kuten tähän asti? Eikö kirkossamme olisi tilaa meillekin? Pidämme kiinni vain siitä, mikä on ollut kirkomme oppi.

Jumalan sana ruokkii ja kokoaa

Perheemme tuli sunnuntai-iltana Kemijärvelle. Tai melkein koko perheemme: pojistamme vanhin on Sleyn leirillä Enontekiön Hetassa. Viikko 8 on Vammalassa hiihtolomaviikko. Suomi on pitkä maa: aamulla Vammalassa lämpötila oli plussan puolella, illalla Kemijärvellä pakkasta oli melkein 30 astetta. Mukava olla hetki lomalla ja kauempana arjesta. Mukava on ollut nähdä tuttuja paikkakunnalla, josta on kotoisin. Hyvä on ollut kuulla monilta rohkaisevia sanoja siihen taisteluun, johon on joutunut. Moni on kertonut muistaneensa rukouksissa.

Eilen tuttava soitti ja kertoi terveisiä Porista. Luther-säätiön toimesta on pidetty jo jonkin aikaa messuja kaupungissa. Viime joulukuuhun asti messut pidettiin Porin Teljän seurakunnan tiloissaVäinölän kirkossa. Kirkko sijaitsee hieman kauempana keskustasta. Sitten seurakunnan hallinto - varmaankin seurakuntaneuvosto - kielsi messujen toimittamisen seurakunnan tiloissa. Täytyi etsiä uusi paikka ja se löytyi Porin keskustasta adventtikirkon tiloista. Väinölän kirkossa messu pidettiin kerran kuukaudessa ja osallistujia oli 50-60. Nyt messu on joka toinen viikko ja viime sunnuntaina messussa seurakuntaa oli noin 160. Raamatussa kerrotaan, miten Jumala käytti vastuksia tai vastustusta toteuttaakseen suunnitelmiaan. Näen jotakin samaa siinä, mitä Porissa on tapahtunut ja tapahtuu.

Näyttää siltä, että kehitys kirkossa kulkee tähän suuntaan. Syntyy jumalanpalvelusyhteisöjä. Monet luterilaisten seurakuntien jäsenet löytävät näistä paikan, jossa kuulla Jumalan sanaa, nauttia Herran ehtoollinen ja kasvaa uskossa. Monet tällaisiin messuihin osallistuneet sanovat, että he mielellään kutsuvat messuun myös niitä, jotka eivät usein ole jumalanpalveluksessa. Kovat otteet, joihin päättäjät kirkossa näyttävät turvautuvan, vauhdittavat tätä kehitystä. Toivoisi, ettei olisi tarvetta uusiin jumalanpalvelusyhteisöihin. Näyttää kuitenkin, että monilla paikkakunnilla tarve on - tai se synnytetään niillä ratkaisuilla, joita päättäjät kirkossa tekevät.

Iloitsin siitä, mitä kuulin viime sunnuntain messun saarnasta. Se ei ollut millään tavallaan kirkkopolitiikkaa tai keskittynyt joidenkin toisten moittimiseen. Adventtikirkossa luterilaisessa messussa oli kuultu Jumalan sanaan perustuvaa synnin ja armon julistusta. Kirkkopolitiikka ei ruoki eikä kokoa. Yhtä huonosti sen tekee toisten moittiminen tai Jumalan sanasta irtautuneet ajatelmat, vaikka ne olisivat miten hienolta kuullostavia. Jumalan sanan saarna ruokkii, hoitaa ja kokoaa.

Saataisiinpa palasta suuri

Kun olen viime kuukausina seurannut läheltä, miten kirkossamme käsitellään naispappeuden torjujia, on tullut selväksi, että joidenkin - kirkossa myös merkittävillä paikoilla olevien - halu on kitkeä naispappeuden torjuminen kirkostamme kokonaan ja lopullisesti. Tuntuu, että tämä pyritään tekemään määrätietoisesti pala tai vaihe kerrallaan. Teologian maisterit, jotka edustavat kirkon perinteen mukaista käsitystä papinvirasta ja toimivat sen mukaan, eivät enää useaan vuoteen ole saaneet pappisvihkimystä. Pastoreille, jotka torjuvat naispappeuden, ei enää vuoden tai kahden aikana ole annettu vaalisijaa kirkkoherranvaalissa. Ei niissäkään seurakunnissa, joissa ei ole papiksi vihittyjä naisia. Nyt ovat vuorossa niiden seurakuntien pastorit, joissa on naispappeja. Ehkä seuraavaksi pyritään pääsemään eroon muistakin seurakuntapapeista, jotka torjuvat naispappeuden. Otetaanko tämän jälkeen käsittelyyn jumalanpalvelukset, joissa lähdetään siitä, ettei toimittajiksi kutsuta naispappeja? Monet herätysliikejärjestöt järjestävät tällaisia messuja.

Piispa Heikan työryhmän mietintö tarjoaa perusteluja tähän kaikkeen. Mietinnössä puhutaan myös siitä, että opetus voi olla kirkon ykseyttä vahingoittavaa. Siis syytöksen kirkon vahingoittamisesta tai syrjinnästä voi saada siitäkin, että sanoo torjuvansa naispappeuden. On puhuttu myös paikallisseurakunnan kanssa kilpailevasta toiminnasta. Tällaisessa toiminnassa on nähty ongelmia. Nämä puheet voidaan helposti soveltaa - jos niin halutaan - herätysliikejärjestöjen jumalanpalveluksiin. Varmaankaan koko kirkkomme johto ei ole ihastunut tai sitoutunut kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joilla naispappeuden torjuminen kirkostamme pyritään hävittämään. Pelkään kuitenkin, että juna on liikkeelle, kulkee aika kovaa vauhtia eikä kirkkomme johdosta löydy riittävää tahtoa tai voimaa pysäyttää sitä.

Niille, jotka pyrkivät lopettamaan naispappeuden torjumisen kirkossamme, lienee mieleen, etteivät he joudu käsittelemään liian suurta palaa kerrallaan. Hajota ja hallitse on hyvä toimintatapa edelleen. Nyt hoidetaan nämä, toisten vuoro tulee myöhemmin. Toivon, että niistä, jotka edustavat kirkon perinteen mukaista käsitystä papinvirasta, löytyy niin paljon yksimielisyyttä ja halua tukea toisia, että ne, jotka yrittävät hävittää naispappeuden torjumisen, joutuvat käsittelemään suurempaa palaa. Mielellään niin suurta, ettei sen nieleminen onnistu. Saataisiinpa palan suurentajiksi niitäkin, jotka ajattelevat naispappeudesta toisin mutta pitävät tärkeänä, ettei naispappeuden torjujia ajeta kirkosta pois.

Ristiriitainen olo

Muutama päivä sitten juttelin pappisveljen kanssa, jonka tilanne muutaman kuukauden kuluttua on luultavasti samankaltainen kuin minun nyt. Tämä pastori on minua aika monta vuotta vanhempi. Hän mietti, miten on viisasta käyttää viimeiset työvuodet ennen eläkeikää. Niinkö että taistelee siinä paineessa, joka on paikallisseurakunnassa, elää muutaman kuukauden kerrallaan - millainen työvuorolista milloinkin tehdään - ja yrittää säilyttää virkansa? Vai niinkö että jättää viran paikallisseurakunnassa ja käyttää voimansa varsinaiseen evankeliumin työhön, myönteiseen, ehkä jonkin uuden ja sellaisen rakentamiseen, johon on hyvä ohjata ihmisiä?

Ymmärrän hyvin vanhemman pastorin ajatuksia. Ne ovat myös minun ajatuksiani. On ristiriitainen olo. Viitsiikö tai jaksaako sitä, mitä luultavasti on luvassa: taistelua, elämää muutama kuukausi kerrallaan, voimien kuluttamista siihen, miten selviytyy, ehkä kanteluita ja valituksia. Eikö olisi parempi käyttää voimat evankeliumin työhön, tehdä sitä, mikä on positiivista, ja rakentaa sellaista, missä voi olla mukana täydestä sydämestä? Toisaalta ei tee mieli luovuttaa. Olisi kuin lähtisi kodista ja jättäisi sen toisille. Kirkossamme ja sen paikallisseurakunnissa on myös paljon hyvää ja tervettä. Siitä tahtoisi olla tukemassa. Emmekä tiedä tulevasta. Voihan olla, että muutaman vuoden kuluttua kirkossamme puhaltavat toisenlaiset tuulet kuin nyt. Tämän ristiriidan keskellä on suurta, että saa pyytää Jumalan johdatusta ja luottaa, että hän avaa ovet, joista tulee mennä, ja sulkee ne, joista ei pidä mennä.

Ehdokkaat ottivat kantaa

Tämän päivän Aamulehdessä kerrottiin lehden Vammalassa järjestämästä vaaliväittelystä. Panelisteina olivat kansanedustajaehdokkaat Marjo Anttoora (kd), Elina Kimpanpää (kesk), Pirkko Lahtinen (sdp), Emilia Lehtomäki (vas), Taavi Lintunen (skp), Martti Mölsä (per), Arto Satonen (kok), Tauno Vuorenniemi (sen) ja Pauli Välimäki (vihr).

Olinpa minäkin päässyt keskusteluun mukaan. Ehdokkailta oli kysytty, hyväksyvätkö he tapani toimia - siis etten toimita messua yhdessä naispapin kanssa. Yksi - Marjo Anttoora - oli ilmoittanut hyväksyvänsä, mutta eivät. Muut eivät siis hyväksy, että toimin vakaumukseni mukaan. Pitäisi toimia perusteltua omantunnon vakaumusta vastaan.

Monet puhuvat pehmeistä arvoista ja sanovat edustavansa niitä. Kovin pehmeää ei ole vaatia toista toimimaan vakaumustaan vastaan. Monet puhuvat mielellään suvaitsevaisuudesta. Vaikeaa näyttää olevan suvaita sitä, jolla on kovin toisenlaisia ajatuksia kuin mitä itsellä on.

Kun hain ja tulin valituksi Vammalan seurakunnan kappalaiseksi, kerroin kantani naispappeuteen ja miten kantani näkyy toiminnassani. Tämä sopi seurakunnalle eikä valintani ehdoksi asetettu, että minun on toimittava toisin. Nyt piispa ja kirkkoherra - voisiko sanoa työnantaja - ilmoittavat, että enää en voi toimia niin kuin on sovittu minut työhön valittaessa. Lait, asetukset tai virkaehtosopimukset eivät tältä osin ole muuttuneet. Mitä jos paperitehtaassa työnantaja yksipuolisesti ilmoittaisi, että nyt työntekijöiden on toimittava toisin kuin tähän asti. Eivätkä lait tai työtä säätelevät sopimukset olisi muuttuneet. Voi olla, että puolueet eivät yhtä yksituumaisesti kuin minun tapauksessani ilmoittaisi, etteivät ne hyväksy työntekijöiden toivetta toimia kuten tähän asti.

Panelisteilta oli kysytty myös kantaa homovihkimyksiin kirkossa. Marjo Anttooran lisäksi vain kaksi ehdokkaista oli ilmoittanut olevansa niitä vastaan - Arto Satonen ja Martti Mölsä.

On toimittava oikein ja vastuullisesti

Keskiviikkona 7.2. jaetussa Tyrvään Sanomissa oli oikein hyvä kirjoitus:

JOKAINEN VASTAA TOIMINNASTAAN

Vammalassa tehdään ilmeisesti vuonna 2007 historiaa. Tietääkseni kirkossamme ei ole koskaan ennen irtisanottu pastoria siksi, että hän tahtoo toiminnassaan sitoutua Raamattuun ja siihen mitä kirkko on perinteisesti pitänyt oikeana. Nyt tämä uhkaa sekä Jari Rankista että myöhemmin Markus Malmivaaraa.

Tässä tilanteessa moni mielellään karttaisi vastuutaan ja sysäisi sen Vammalan ulkopuolelle eläville ihmisille tai lakipykälille. Kuitenkin vastuu on aina ihmisillä, jotka joutuvat tekemän omia valintojaan. Jokainen vastaa toiminnastaan sekä ihmisten että Jumalan edessä. On toimittava oikein ja vastuullisesti.

Molemmat pastorit tekivät jo seurakuntaan tulleessaan selväksi, miten aikoivat toimia. Sellaisina heidät kiinnitettiin tehtäviinsä ja sellaisina heitä on seurakunnassa arvostettu. Onko seurakunta nyt työnantaja, joka pitää työsuhdetta solmittaessa avoimesti ilmoitettua asiaa irtisanomisen perusteena? Uusia lakeja, jotka muuttaisivat tilanteen, ei ole tullut.

Päättäjät joko antavat tai eivät anna tukeansa Jarin ja Markuksen irtisanomiselle. Arkkipiispa Jukka Paarman lausunnot viime päivinä antavat mahdollisuuden etsiä sovittelun tietä: Seurakunnan johdon valitsema linja ei ole ainoa mahdollinen. Arkkipiispan mukaan järjestelyistä voidaan sopia paikallisseurakunnassa, eikä tämä ole syrjintää, lakien rikkomista tai poikkeamista kirkon opista. Tällä kysymyksellä ei ole pakko jakaa kirkkokansaa, jos vammalalaiset eivät sitä tahdo.

Erkki Koskenniemi

Oikein vai Jumalan tahdon vastaista?

Nettipäiväkirjassani 25.1. kirjoitin: "Kotimaassa kerrottiin myös kantelusta, jonka joku oli tehnyt pastori Leena Huovisesta. Leena Huovinen on kertonut aiemmin Kotimaassa siunanneensa homosuhteessa elävän naisparin. Luulen, että meitä tullaan kohtelemaan kovin eri tavoin. Leena Huovista piispa puhuttelee tai on jo puhutellut – ehkä suurella ymmärtämyksellä. Muihin toimiin ei ryhdytä. "

Tänään uutisissa kerrottiin, että piispa Eero Huovinen on käynyt keskusteluja pastori Leena Huovisen kanssa ja että Helsingin tuomiokapituli on yksimielisesti päättänyt, ettei se ryhdy muihin toimenpiteisiin.

Kirkon kotisivuilla (www.evl.fi) esitellään tarkemmin piispan ja tuomiokapitulin ratkaisu. MTV3:n nettisivuilla (www.mtv3.fi) haastatellaan lyhyesti Leena Huovista ja Eero Huovista.

Ratkaiseva kysymys on, onko homosuhteessa eläminen oikein vai Jumalan tahdon vastaista. Jos se on oikein, on myös oikein siunata homoliitto. Jos se on Jumalan tahdon vastaista, homoparia ei voi siunata. Eihän sellaista voi siunata, minkä Jumala kieltää. En ymmärrä perustelua, joka on esitetty: Pastori siunatessaan homoparin ei siunaa heidän liittoaan vaan nämä kaksi ihmistä. Pastori ei siis oikeastaan ota kantaa, onko homoliitto oikein ja väärin. Hän vain siunaa ihmisiä - ja juuri sehän on pastorin tehtävä. Mitä jos perustelua sovelletaan muihin tilanteisiin? Varas on lähdössä varastamaan, kertoo tämän papille ja pyytää papilta siunausta yön vaaralliselle retkelle. Pappi siunaa ja perustelee toimintaansa sillä, ettei hän siunaa varastamista vaan tämän ihmisen, joka pyytää siunausta. En ymmärtäisi perustelua, tuskin moni muukaan. Homoparin siunaaminen tai rukoushetki tilanteessa, jossa homopari juhlii liittoaan, on kannanotta sen puolesta, että homoliitto ei ole väärin.

Minusta on selvää, mitä mieltä Raamattu on homosuhteessa elämisestä. Niin Vanha kuin Uusi testamentti kieltää sen (3 Moos 18:22, Room 1:18-32 ja 1 Kor 6:9). Uskommeko, että Raamattu ilmoittaa meille Jumalan tahdon? Siitä on kyse tässäkin asiassa.

Sanansaattaja-lehden haastattelussa 18.1.2007 arkkipiispa Jukka Paarma totesi, ettei samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaaminen ole kirkon kannan mukaista. Hän sanoo virkavirheeksi, jos on järjestetty seremonia, jossa tällainen parisuhde siunataan. Piispan Eero Huovisen ja Helsingin tuomiokapitulin ratkaisussa ovat kovin toisenlaiset äänenpainot.

Lainasin tämän kirjoituksen alussa kirjoitustani 25.1. Jatkoin tuota kirjoitusta seuraavasti: "Minuakin puhutellaan – tai ehkä puhuttelut on jo pidetty – ja luultavasti pyritään virasta erottamiseen. Miksi näin erilainen kohtelu? Käsittääkseni siksi että ajan henki vaikuttaa ratkaisuihin tai määrää ratkaisut. Ajan henki on voimakkaasti sitä vastaan, että joku torjuu naispappeuden. Liki yhtä jyrkästi se on sitä vastaan, että joku pitää homosuhdetta Jumalan tahdon vastaisena ja homosuhteen siunaamista tekona, jota pappi ei saa tehdä."

Puurot ja vellit

Tänään jaetussa Tyrvään Sanomissa Pentti Lahtinen - seurakuntamme luottamushenkilö - palasi syksyn seurakuntavaaleihin. Hän moitti ilmeisesti minua ja Erkki Koskenniemeä, että hyökkäsimme kovin sanoin sosiaalidemokraattien ehdokaslistaa vastaan. Hän piti hyökkäystämme outona siksi, että muillakin listoilla pääosa ehdokkaista ilmoitti hyväksyvänsä naispappeuden.

Pentti Lahtisella näyttää menneen puurot ja vellit sekaisin. On toinen asia hyväksyä naispappeus ja toinen kieltää naispappeuden torjujia toimimasta vakaumuksensa mukaisesti. Näiden kahden välillä on hyvin suuri ero.

Seurakuntavaalien alla Vammalan sosiaalidemokraattien seurakuntavaalien työryhmän puheenjohtaja ilmoitti lehtikirjoituksessa, että kaikki sosiaalidemokraattien ehdokkaat ovat sitoutuneet kirkon ja piispainkokouksen kantaan. Piispainkokouksen päätökseksi hän kertoi, ettei miespapilla ole enää oikeutta kieltäytyä yhteistyöstä vakaumukseensa vedoten. Hän mainitsi alttaripalveluksen suorittamisen yhdessä naispapin kanssa. Puheenjohtajan ilmoitus tarkoitti, että kaikki sosiaalidemokraattien ehdokkaat ovat sitoutuneet kieltämään minua ja Markus Malmivaaraa - seurakuntamme seurakuntapastoria joka on aikonut toimia samalla tavalla kuin minä - toimimasta vakaumuksemme mukaisesti. Ilmoituksesta saattoi perustellusti tehdä senkin johtopäätöksen, että kaikki ehdokkaat ovat sitoutuneet antamaan meille potkut, mikäli se on heistä kiinni.

Kysyimme Erkki Koskenniemen kanssa - minä nettipäiväkirjassani, Erkki lehdessä - ovatko todella kaikki sosiaalidemokraattien ehdokkaat sitoutuneet tähän. Emme ole saaneet vastausta. Jotkut ovat sanoneet, etteivät kaikki ehdokkaat olleet sitoutuneet siihen, mihin puheenjohtaja väitti kaikkien sitoutuneen. Muiden ehdokaslistojen edustajat eivät ilmoittaneet ehdokkaidensa sitoutuneen siihen, mihin demareiden ehdokkaiden kerrottiin sitoutuneen. Siksi emme esittäneet samaa kysymystä muille. Olisimme kysyneet, jos jokin muu lista olisi ilmoittanut samaa. Kyse ei siis ollut jonkin puolueen tai aatteen arvostelemisesta. Seurakunnassa tarvitaan kaikkia, jotka rakentavat seurakuntaa - tulevat he mistä taustasta tahansa.

Osmo Ojansivu kirjoitti Tyrvään Sanomissa 27.1. Tätä kirjoitusta kommentoin nettipäiväkirjassani 30.1. Kirjoitukseen on laadittu ainakin yksi hyvä vastine ja lähetetty Tyrvään Sanomiin. Ihmettelen, ettei tätä kirjoitusta ole julkaistu. Tilaa muille kirjoituksille on löytynyt.

Fariseus?

Matilda kirjoitti fariseuksista kommentissaan kirjoitukseeni "Viime perjantaina" (30.1.). Hän taisi epäillä minuakin fariseukseksi.

Samankaltaisia ajatuksia, joita Matilda kirjoitti, muistan kuulleeni ensimmäisenä opiskeluvuonna Helsingissä Käpylän seurakuntakodissa. Menimme Minnan kanssa sinne kuuntelemaan professori Heikki Räisäsen esitystä. Räisänen vaati, että kristinuskoa tulee muuttaa. Ei vain muotoja - miten uskosta puhutaan tai uskoa harjoitetaan - vaan monelta osin sisältöä. Tätä hän perusteli Jeesuksen toiminnalla - hänkin muutti silloista juutalaisten uskoa. Muuan maallikko kommentoi esitystä: Jumala Poika ilmoitti kirkkaimmin Jumalan, hänen armonsa ja tahtonsa. Siirryttiin vanhasta liitosta uuteen. Siksi paljon muuttui. Mutta eihän meistä kukaan ole Jumalan Poika. Ei Jumalan ilmoitus enää kirkastu. Eikä nyt ala jokin kolmas liitto.

Maallikon kommentti oli klassisen kristinuskon mukainen. Jumalan ilmoitus huipentui Jeesuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Ei tule kolmatta liittoa, joka muuttaisi sen, mitä Jeesus ja hänen valtuutuksellaan apostolit opettivat uuden liiton Jumalan kansalle. Tähän opetukseen kuuluu ymmärtääkseni myös opetus seurakunnan paimenen virasta tai homosuhteiden harjoittamisesta. Räisänen edustaa muuta kuin sitä, mikä on klassisen kristinuskon mukaista. Kadotusta ei ole. Taivaaseen - jos sellainen on - on monta tietä. Opin sovituksesta - siitä että Jumala sovitti Poikansa kuolemalla ihmisten synnit - voi unohtaa. Monet Uuden testamentin käskyt eivät enää ole voimassa. Räisäsen esittelee kirjoissaan näitä uusia ilmoituksia. Ajatus, että kristinuskon opetukset voi laittaa uusiksi, vie jopa näihin ajatuksiin.

-------

Matilda kommentoi edelleen kirjoitustani. Kommentti on luettavissa tämän kirjoituksen alla. Jos asetamme rakkauden ja Uuden testamentin - siis Jeesuksen ja apostoleiden - käskyt vastakkain ja sanomme rakkauden olevan tärkeämpää, taidamme olla loputtomalla, upottavalla suolla. Enemmin tai myöhemmin jalkojemme alla pettää. Kuka määrittelee, mitä rakkaus on? Kuka kertoo, miten toimimme niin, että rakastamme? Yksi sanoo yhtä, toinen toista, kolmas aivan vastakkaista ja omatkin ajatukseni muuttavat. Mekö, jotka olemme synnin tahrimia ihmisiä, olisimme hyviä - jopa Jeesusta parempia - kertomaan, mitä on rakkaus? Mieluummin olen tukevalla perustalla. Jumalan sana saa määritellä rakkauden ja kertoa, miten toimii, jos rakastaa.