Ristiriitainen olo

Muutama päivä sitten juttelin pappisveljen kanssa, jonka tilanne muutaman kuukauden kuluttua on luultavasti samankaltainen kuin minun nyt. Tämä pastori on minua aika monta vuotta vanhempi. Hän mietti, miten on viisasta käyttää viimeiset työvuodet ennen eläkeikää. Niinkö että taistelee siinä paineessa, joka on paikallisseurakunnassa, elää muutaman kuukauden kerrallaan - millainen työvuorolista milloinkin tehdään - ja yrittää säilyttää virkansa? Vai niinkö että jättää viran paikallisseurakunnassa ja käyttää voimansa varsinaiseen evankeliumin työhön, myönteiseen, ehkä jonkin uuden ja sellaisen rakentamiseen, johon on hyvä ohjata ihmisiä?

Ymmärrän hyvin vanhemman pastorin ajatuksia. Ne ovat myös minun ajatuksiani. On ristiriitainen olo. Viitsiikö tai jaksaako sitä, mitä luultavasti on luvassa: taistelua, elämää muutama kuukausi kerrallaan, voimien kuluttamista siihen, miten selviytyy, ehkä kanteluita ja valituksia. Eikö olisi parempi käyttää voimat evankeliumin työhön, tehdä sitä, mikä on positiivista, ja rakentaa sellaista, missä voi olla mukana täydestä sydämestä? Toisaalta ei tee mieli luovuttaa. Olisi kuin lähtisi kodista ja jättäisi sen toisille. Kirkossamme ja sen paikallisseurakunnissa on myös paljon hyvää ja tervettä. Siitä tahtoisi olla tukemassa. Emmekä tiedä tulevasta. Voihan olla, että muutaman vuoden kuluttua kirkossamme puhaltavat toisenlaiset tuulet kuin nyt. Tämän ristiriidan keskellä on suurta, että saa pyytää Jumalan johdatusta ja luottaa, että hän avaa ovet, joista tulee mennä, ja sulkee ne, joista ei pidä mennä.