Emeritusarkkipiispan artikkeli

Kotimaan verkkolehdessä (http://www.kotimaa.fi/) on emeritusarkkipiispa John Vikströmin pitkä artikkeli "Omatunto ja naispapit". Artikkeli on julkaistu aiemmin - jos muistan oikein - Teologisessa Aikakauskirjassa. Emeritusarkkipiispa kirjoittaa pastoreista, jotka torjuvat naispappeuden eivätkä omaantuntoonsa vedoten voi toimittaa messua yhdessä naispastoreiden kanssa.

Emeritusarkkipiispan keskeinen väite on ymmärtääkseni seuraava: Mikäli torjuu naispappeuden, täytyy hyväksyä Uuden testamentin opetus naisen ja miehen suhteesta. Keskeistä tässä opetuksessa on naisen alamaisuus suhteessa mieheen. Tämän hyväksyminen merkitsee Vikströmin mukaan sitä, että pitäisi torjua paitsi naisten toimiminen pastoreina myös naisten toimiminen seurakunnan luottamushenkilöinä, kirkolliskokousedustajina, kaupunginvaltuutettuina tai kansanedustajina. Jos joku on sitä mieltä, etteivät naiset voi toimia näissä tehtävissä, hän voi vaatia, etteivät naiset voi toimia pastoreina. Tarkoitus lienee sanoa: On mieletöntä vaatia nyky-yhteiskunnassa, että naiset tulisi poistaa kirkkovaltuustoista tai eduskunnasta. Yhtä mieletön on vaatimus, etteivät naiset saisi toimia pastoreina.

Olen arkkipiispan kanssa samaa mieltä siitä, että mikäli torjuu naispappeuden, tulee hyväksyä myös ne perustelut, joilla Uusi testamentti torjuu naisen toimimisen jumalanpalveluksessa opettajana. Olen samaa mieltä siitä, että mikäli vetoaa Uuden testamentin opetukseen virkakysymyksesä, tulee hyväksyä myös Uuden testamentin opetus miehen ja naisen suhteesta. Siitä olen arkkipiispan kanssa eri mieltä, että mikäli hyväksyy Uuden testamentin opetuksen naisen ja miehen suhteesta, sitten on vaadittava, että nainen ei voi toimia kirkkoneuvostossa tai eduskunnassa.

Uusi testamentti ei kiellä naisia toimimasta yhteiskunnassa vastuullisissa tehtävissä. Miksi meidän täytyisi kieltää se? Uuden testamentin aikana oli naisia, jotka olivat merkittävissä tehtävissä liike-elämässä tai yhteiskunnassa. Uudessa testamentissa on viitteitä, että näitä naisia oli myös ensimmäisten kristittyjen joukossa. Uusi testamentti ei vaadi heitä jättämään tehtäviään.

Uusi testamentti ei kiellä naisia kantamasta vastuuta seurakunnassa. Tai toimimasta aktiivisesti seurakunnassa. Uusi testamentti mainitsee naisia, joilla oli tärkeitä tehtäviä seurakunnassa. Uusi testamentti kehottaa kaikkia kristittyjä - siis myös naisia - julistamaan Jumalan suuria tekoja ja palvelemaan seurakuntaa. Miksi meidän pitäisi kieltää naisilta sellaista, mitä Uusi testamentti ei kiellä? Sen rajauksen Uusi testamentti kuitenkin tekee, että seurakunnan paimenen tehtävä kuuluu miehelle.

John Vikström pohtii artikkelissaan syitä, joiden takia pastori kieltäytyy toimittamasta messua yhdessä naispastorin kanssa. Arkkipiispan käsitys näyttää olevan, että varsinainen syy on sidonnaisuus viiteryhmään ja ihmisiin, jotka torjuvat naispappeuden. Nämä pitäisivät petturina, jos muuttaisi käsitystä tai suostuisi alttarille yhdessä naispastorin kanssa.

Olen menneiden kahden vuoden aikana miettinyt paljon, miksi toimin niin kuin toimin. Onko kyse siitä, että olen niin sidottu viiteryhmääni tai ystäviini enkä uskalla pettää näiden luottamusta? Kukapa meistä ei olisi ainakin jossain määrin sidottu ihmisiin. En kuitenkaan pysty yhtymään arkkipiispan ajatukseen. En koe olevani niin sidottu joihinkin ihmisiin, etten heidän takiaan uskalla ajatella tai ainakin toimia toisin. Naispappeuden torjuminen on merkinnyt minulle monien sellaisten ihmissuhteiden katkeamista, joita en olisi halunnut katkaista. Pääsisin monella tavalla paljon helpommalla, jos muuttaisin käsitystäni tai toimintatapaani. Olisiko sittenkin kyse siitä, että naispappeuden torjuva pastori on kiinni Raamatun opetuksissa eikä siksi voi toimia toisin kuin toimii?

John Vikström esittää artikkelissaan kovan syytöksen: Vastuu on niillä, jotka torjuvat naispappeuden. He rikkovat yhteyden kirkossa. He loukkaavat naispastoreita kieltäytymällä yhteistyöstä heidän kanssaan. Onko vastuu kokonaan meillä? Eikö ollenkaan niillä, jotka toivat kirkkoomme tämän uutuuden? Tai niillä, joilla olisi valta ratkaista tämä asia toisin? Eikö se ole kirkon yhteyden rikkomista, että uskoomme sitoutuneita kristittyjä työnnetään seurakunnista pois? Eikö meitä loukata sillä, että meitä lyödään julkisuudessa säälimättä?

Artikkelinsa alussa arkkipiispa tuntuu olevan pahoillaan tilanteesta, jossa olemme. Olemme kuin juuri ennen sodan puhkeamista. Neuvottelut on käyty eikä ratkaisua ole löydetty. Onko niin, että emeritusarkkipiispakin on hyväksynyt tämän tilanteen? Nyt on enää syytösten aika. Emmekö voisi vielä yrittää löytää ratkaisua? Eikö olisi löydettävissä sellainen ratkaisu, että kirkossa olisi tilaa myös meille, jotka torjumme naispappeuden? Meille pastoreille ja seurakuntalaisille.

Englantia ja suomea

Olen kuullut ja yrittänyt puhua englantia viimeisten kymmenen viikon aikana paljon – ehkä enemmän kuin koskaan ennen. ISAF-operaation – kansainvälisen operaation, jossa olemme mukana – kieli on englanti. Sitä käytetään kaikissa neuvotteluissa, tilannekatsauksissa, käskynannoissa ym. Mikäli paikalla on vain suomalaisia, tietysti puhumme suomea. Kaikki kirjalliset käskyt ja toimintaohjeet on laadittu englanniksi, mikäli ne eivät koske vain suomalaisia. Monet työtovereistani ovat ruotsalaisia ja heidän kanssaan hoidamme työtehtävät ja juttelemme niitä näitä englanniksi.

Toimiminen kriisinhallintaoperaatiossa on ollut tästäkin syystä oikein hyvä kokemus. Olen oppinut englantia. Ja vielä tärkeämpää: rohkaistunut käyttämään vierasta kieltä. Ehkä juuri tämä on usein meidän suomalaisten ongelma. Osaamme vierasta kieltä jonkin verran mutta arkailemme puhua. Mietimme, meneekö kaikki kieliopin sääntöjen mukaan. Koulussa ei ainakaan minun aikanani harjoiteltu tarpeeksi puhumista vieraalla kielellä. On ollut hienoa huomata: Asiat tulevat hoidetuiksi ja syvempiäkin keskusteluja voi käydä englanniksi – vaikkei kieltä kovin hyvin osaakaan. Minulla, kuten luultavasti aika monella suomalaisella, on työpöydälläni – tai yölukemisena vuoteeni vieressä – sanakirja, jonka joudun usein avaamaan ja josta tarkistan tai opettelen sanoja.

Samalla olen oppinut, miten tärkeä asia oma kieli on. On mukava jutella omalla äidinkielellä. Sillä voi paremmin ilmaista kokemukset ja tunteet – vaikka osaisi vierasta kieltä hyvin. Suomalaiset ovatkin täällä vapaa-aikanaan paljon keskenään. Kieli lienee tähän tärkein syy. Ristiriitaa, joka pitäisi suomalaiset ja ruotsalaiset toisistaan erillään, ei ole.

Leirimme kirkossa pidetään jumalanpalveluksia englanniksi ja suomeksi, joskus myös ruotsiksi. Kun jumalanpalvelus on englanniksi, suomalaisia osallistujia on kovin vähän. Kun jumalanpalvelus on suomeksi, suomalaiset rauhanturvaajat osallistuvat kiitettävästi. Uskon kieli on juuri ihmisen äidinkieli. Ihminen rukoilee äidinkielellään ja on tärkeää, että saa kuulla sillä evankeliumia. Ennen lähtöäni Afganistaniin sain kenttäpiispaltamme ohjeen: jumalanpalvelukset ja hartaudet kannattaa pitää suomeksi; tästä säännöstä voi joskus tehdä poikkeuksen. Tämän hyvän ohjeen mukaan olen toiminut. Vaikka ymmärränkin, että englanninkieliset jumalanpalvelukset mahdollistavat sekä suomalaisten että ruotsalaisten rauhanturvaajien osallistumisen samaan jumalanpalvelukseen ja voivat parhaimmillaan yhdistää suomalaisia ja ruotsalaisia.

Muutama päivä sitten leiriimme saapui uusi ruotsalainen sotilaspastori. Hänen äidinkielensä on suomi. Hän on syntyisin Ruotsin Lapista ja puhuu täysin Torniolaakson murretta – meänkieltä. On ollut hienoa jutella hänen kanssaan, vaihtaa ajatuksia ja jakaa kokemuksia.

Nuortenilta

Kesä on palannut tänne Pohjois-Afganistaniin. Muutama päivä oli kylmempää - nyt jälleen aurinko paistaa ja on kuin kesällä Suomessa. Ei liian kuuma eikä kylmä. Tosin säätiedotuksen mukaan kesä täällä ei jatku kovin kauan. Jo perjantaina pitäisi olla pilvistä ja jopa sataa. Sadetta en ole vielä täällä nähnytkään.

Kirjoitin Kotimaan blogiin jutun meillä pidetystä nuortenillasta. Juttu löytyy osoitteesta http://www.kotimaa.fi/ linkin "blogit" takaa.

Kotimaan blogisti

Muutama viikko sitten minulle soitettiin Kotimaa-lehdestä ja kysyttiin, ryhtyisinkö yhdeksi lehden uusista blogisteista. Siis kirjoittaisin blogiin, jota Kotimaa pitää yllä, jutun noin kerran viikossa tai kahdessa viikossa. Mielelläni suostuin.

Uudistuneet Kotimaan verkkolehden sivut avattiin tänään. Etusivulta löytyy linkki "blogit" ja sen takaa kuvat meistä uusista blogisteista sekä linkit ensimmäisiin kirjoituksiimme. Ajattelin aloittaa reippaammalla kirjoituksella. Kotimaan verkkolehden osoite on http://www.kotimaa.fi/.

Jälleen Masarissa

Tulin viime torstaina yhdessä toisten palvelusvapaalta palaavien rauhanturvaajien kanssa Kabuliin. Sieltä lähdimme kohti pohjoista ja Masar-e-Sharifia lauantaina. Lauantaiaamuna Kabulissa oli kaksi lämpöastetta. Olin ottanut palvelusvapaalle mukaan vain T-paitoja ja lyhyitä alushousuja ohuen maastopuvun lisäksi. Tuntui melko kylmältä.

Kaksi joukostamme - minä toisena - lensi tällä kerralla pohjoiseen norjalaisella Fokker-kuljetuskoneella. Koneessa oli matkan aikana jopa kahvitarjoilu. Sitä ei ole, kun ollaan Herculeksen karussa kuljetustilassa. Herculeksen ruumasta ei myöskään katsella maisemia. Nyt sitäkin saattoi tehdä. Lensimme mahtavan vuoriston yli. Vuorten laaksoissa, hiekan ja kivien keskellä, näkyi kyliä. Läheskään kaikkien kylien läpi ei virrannut vuoristojokea. Ihmettelen, miten ihmiset tulevat toimeen näissä kylissä.

Nyt siis olen jälleen tutussa leirissä. Työ jatkuu täällä - mielenkiintoinen työ mukavassa joukossa.

Eilen olin seuraamassa jalkapallo-ottelua suomalaiset ja ruotsalaiset rauhanturvaajat vastaan paikalliset jalkapalloilijat. Peli pelattiin täältä noin 100 kilometrin päässä. Toimitan yhdessä joukkomme tiedotusupseerin kanssa blogia. Siinä kerromme sanoin ja kuvin Afganistanin rauhanturvaajien elämästä ja työstä. Blogi löytyy osoitteesta www.mil.fi/ruotuvaki/afganistan. Lähipäivinä blogissa kerrotaan pelastusta jalkapallo-ottelusta.

Kohti Afganistania

Tänään - tai ilmeisesti vuorokausi ehtii vaihtua - lähden kohti Afganistania. Ensiksi junalla kohti Poria ja sieltä lentokoneella kohti Kabulia.

Tänään oli ollut arkkihiippakunnan tuomiokapitulin istunto. Istunnossa oli käsitelty kurinpitoasiamiehen vaatimusta asiassani. Tiedote on luettavissa arkkihiippakunnan kotisivulla. Tiedotteessa kerrotaan, että kurinpitoasiamies vaatii minulle rangaistusta mutta tarkemmin ei kerrota vaatimuksen sisältöä. Todetaan, että asiakirjat ovat viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain 6 luvun 24 §:n 3 kohdan perusteella salassa pidettäviä, kunnes asia on ollut esillä tuomiokapitulin istunnossa. Lisäksi tiedotteessa todetaan, että minulle on pyynnöstäni annettu aikaa vastauksen antamiseen kurinpitoasiamiehen vaatimukseen 15.11.2007 asti.

Tuntuu hieman erikoiselta, että tiedotteessa kerrotaan näinkin paljon - siis että kurinpitoasiamies vaatii rangaistusta. Eikö tämäkin olisi voitu kertoa vasta sitten, kun asiasta tiedotetaan tarkemmin? Vasta se´n jälkeen kun kapituli on käsitellyt asiaa. Tottakai minulla on ajatukseni siitä, miksi piti saada kertoa jo nyt, että kurinpitoasiamies vaatii rangaistusta minulle.

Tänään jaetussa Tyrvään Sanomissa oli juttu otsikolla "Peruslakia ei voi jyrätä vetoamalla Raamattuun". Jutussa haastateltiin kahta oikeustieteen professoria - Antti Jokelaa ja Jukka Kekkosta. En tietenkään pysty käymään oikeustieteellistä keskustelua alan professoreiden kanssa. Kuitenkin haluan sanoa muutaman asian:

- Antti Jokela kertoi huomanneensa yhden lainoppineen, joka on epäillyt pappien erottamisen oikeudellista puolta - Lapin yliopiston työoikeuden professorin Seppo Koskisen. Yllättävän vähän tästä asiasta on käyty julkisuudessa keskustelua siitä näkökulmasta, mikä on juridisesti perusteltua ja mikä ei. Seppo Koskisen artikkeli, josta olen kertonut nettipäiväkirjassani 3.6.2007, on yksi harvoja. Toinen harvoja julkisuudessa käytettyjä puheenvuoroja on eläkkeellä olevan Helsingin kaupungin syyttäjän Ritva Santavuoren puheenvuoro kirkolliskokouksessa. Tätä puheenvuoroa olen lainannut nettipäiväkirjassani 9.5.2007. On monia oikeusoppineita, jotka ovat julkisuuden ulkopuolella arvioineet, että pastoreiden erottaminen sillä perusteella, että pastori toimii perustellun omantunnonvakaumuksensa mukaisesti, on juridisesti vaikeaa tai kestämätöntä. Ehkä siihen, mikä on juridisesti mahdollista ja mikä ei, saadaan selvyys jossakin oikeusistuimessa. Luultavasti tästä syystä pastori Vesa Pöyhtäri on aikonut valittaa hallinto-oikeuteen saamastaan rangaistuksesta.

- Tyrvään Sanomien mukaan Antti Jokela oli ihmetellyt, että silloin, kun minut asetettiin kappalaisen virkaan, alttarilla minua siunaamassa oli myös naisia. Hän kysyy, eikö virkaan vihkimiseni tulisi siis olla mitätön. Outo ajatus. Tottakai naiset voivat olla siunaamassa virkaan asetettavaa. Tottakai naiset voivat rukoilla pastorin puolesta. Usein he ovatkin paljon parempia rukoilijoita kuin me miehet. Muistaakseni virkaan asettamiseeni siunaajina osallistuivat talouspäällikkömme Paula Laasanen ja kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja Maiju Vuorenoja.

- Jukka Kekkosen mielestä perustuslain vastaista on, että seurakunnassa tehdään työvuorojärjestelyjä, joilla otetaan huomioon omantunnonvakaumus - mikäli järjestelyt tarkoittavat, että joku pastori ei toimita messua yhdessä naispastorin kanssa. Perustuslaissa puhutaan myös oikeudesta uskonvakaumukseen. Käsittääkseni tätäkään oikeutta ei saisi unohtaa tai jyrätä. Jos ikäänkuin vastakkain on kaksi oikeutta - tässä tapauksessa oikeus siihen, ettei koe tulevansa syrjityksi, ja oikeus siihen, ettei tarvitse toimia vastoin uskonvakaumustaan - pitäisi ymmärtääkseni toimia niin, että molemmat oikeudet otetaan huomioon mahdollisimman hyvin. Mahdollisimman hyvin molemmat oikeudet otettaisiin huomioon juuri työvuorojärjestelyillä. Naispastori saisi toimittaa jumalanpalveluksia kenenkään sitä estämättä. Miespastoria, joka ei voi pitää naispappeutta Jumalan tahdon mukaisena ratkaisuna, ei pakotettaisi toimimaan vastoin vakaumustaan. Kaikki jumalanpalvelukset tulisivat pidettyä. Selvää on, että hyvin monilla työpaikoilla tehdään työvuorojärjestelyjä eri syistä. Tätä pidetään normaalina ja järkevänä tapana johtaa työtä. Myös seurakunnissa tehdään edelleen työvuorojärjestelyjä eri syistä.

- Tyrvään Sanomien jutussa kerrotaan minun vedonneen siihen, ettei kirkkolaissa ole säädöstä naispappeudesta. Siis siitä että jokaisen kirkon pastorin on toimitettava messu yhdessä naispastorin kanssa. Jukka Kekkonen vetoaa perustuslakiin, joka on kirkkolakia ylempänä. Jos siis perustuslain mukaan pastorin on hyväksyttävä naispappeus ja toimittava sen mukaan, eikö tämä koske myös maamme katolisia isiä ja ortodoksipappeja? Jos heillä on oikeus omantunnonvakaumukseen, jota perustuslaki myös suojelee, eikö sama oikeus kuulu luterilaisille pastoreille? Jos luterilaiselle pastorille voidaan sanoa - kuten Jukka Kekkonen Tyrvään Sanomissa sanoo - "ettei syrjimättömyyttä vastaan voi kävellä, vaikka kuinka vetoaisi Raamattuun", eikö sama pitäisi sanoa katolisille ja ortodokseille?

- Jukka Kekkonen pitää Tyrvään Sanomien jutussa Vesa Pöyhtärin saamaa rangaistusta luvattoman pienenä. Kahdeksi kuukaudeksi virasta pidättäminen on siis luvattoman kevyt rangaistus. Yhtä kovia rangaistuksia ei kirkossa juurikaan ole annettu. Myös Antti Jokela pitää rangaistusta suhteellisen keveänä - "vaikka en itsekään olisi valmis hakemaan erottamista". Mitähän Antti Jokela siis tarjoaisi rangaistukseksi? Varmaankin hän tietää, että Vesa Pöyhtärin saama rangaistus johtaa pysyvään virasta erottamiseen. Jos lähdetään rangaistusten tielle, ne kovenevat - kun tuskin jatkossa Vesa toimii toisin kuin on toiminut tähän asti. Tien päässä on kovin rangaistus, joka kirkon johdolla on käytössä: virasta erottaminen ja mahdollisesti pappeuden menettäminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

- Olisi ollut mielenkiintoista lukea lakimiesasessori Pekka Leinon käsityksiä, voidaanko tai täytyykö pastori irtisanoa niillä perusteilla, joilla nyt ollaan pastoreita rankaisemassa. Pekka Leino on käsittääkseni Suomen ainoa kirkko-oikeuden dosentti (toivottavasti muistan tieteenalan nimikkeen oikein). Hänen ajatuksensa olisivat luultavasti olleet toisenlaisia kuin haastateltujen professorien.

Tärkeää on muistaa, että ylin ohje kirkossa ei ole maallinen laki, yleinen mielipide tai vaikuttavan ihmisen mielipide. Ylin ohje kirkossa on Jumalan sana. Ellei ole, kirkko lakkaa olemasta kirkko.

Lähden tänään siis kohti Afganistania. Ei tunnu ollenkaan huonolta lähteä. Tietysti ero perheestä ja ystävistä tuntuu kurjalta. Sen sijaan hyvältä tuntuu lähteä rauhallisempiin oloihin ja raikkaampiin tuuliin kuin mitkä täällä puhaltavat. Tarkoitan näillä oloilla ja tuulilla varsinkin, millaista on olla suomalaisten rauhanturvaajien joukossa.

Eivät ole seurakunnan tilaisuuksia

Viime perjantaina jaetussa Tyrvään Sanomissa kerrottiin Vammalan seurakunnan kirkkovaltuuston kokouksesta, joka oli torstaina. Kokouksessa oli keskusteltu niiden tapahtumien ilmoittamisesta, joiden järjestelyistä vastaavat kirkkomme herätysliikkeet tai kirkolliset järjestöt. Aiemmin Vammalassa oli tapana, että näistä tapahtumista ilmoitettiin yhdessä seurakunnan muun toiminnan kanssa. Tapahtumat olivat osa seurakunnan toimintaa. Muutama kuukausi sitten vs. kirkkoherra Hannu Kilpeläinen ilmoitti, että käytäntö on muuttunut. Enää nämä tapahtumat eivät ole seurakunnan tapahtumia ja siksi niistä ei ilmoiteta kuten muista seurakunnan tapahtumista. Tyrvään Sanomien uutisen mukaan kirkkovaltuuston kokouksessa kirkkoherra Osmo Ojansivu oli käyttänyt voimakkaan puheenvuoron uuden käytännön puolesta: Ei käy päinsä, että järjestöt valitsevat tilaisuuksiinsa seurakunnan edustajat. Tilaisuudet, joihin naispastorit eivät käy puhujiksi, eivät ole seurakunnan toimintaa eikä niistä ilmoiteta seurakunnan ilmoituksissa. Muutaman kuukauden voimassa ollut käytäntö siis jatkuu. Toivoin - kuten moni muukin - että vakinaisen kirkkoherran palattua hoitamaan virkaansa olisi voitu palata vanhaan käytäntöön. Niin ei näytä tapahtuvan.

Asia voi tuntua melko mitättömältä. Mitätön se ei ole. Tehdyllä ratkaisulla lyödään kiilaa seurakunnan muun toiminnan ja herätysliikkeiden välille. Kiilaa ei tarvittaisi. Ei ainakaan siellä, missä herätysliikkeet ovat integroituneet osaksi seurakunnan toimintaa ja ovat pääsääntöisesti myönteisellä tavalla rakentaneet seurakuntaa. Näin on Vammalassa ollut vuosikymmeniä. Nyt tätä ollaan purkamassa. Ratkaisulla on luultavasti kauaskantoisia seurauksia. Moni seurakunnan jäsen, joka osallistuu herätysliikkeiden ja järjestöjen tapahtumien järjestämiseen, kokee, ettei seurakunnan johto arvosta heidän työtään tai että heitä halutaan jopa työntää seurakunnasta pois. Tiedän, että on seurakuntia, joissa on toimittu jo vuosia niin, että herätysliikkeiden tapahtumat ovat olleet erillään seurakunnan muusta ilmoittelusta. Ja herätysliikkeet ovat olleet erillään seurakunnan muusta toiminnasta. Miksi samalla tavalla pitäisi alkaa toimia sielläkin, missä herätysliikkeet ovat olleet osa seurakunnan elämää ja toimintaa?

Kirkkomme herätysliikkeiden ja järjestöjen tapahtumissa puhutaan uskonasioista, rukoillaan ja lauletaan virsiä ja hengellisiä lauluja. Niissä opetetaan kirkkomme tunnustuksen mukaisesti. Ne ovat Vammalassa Vammalan seurakunnan jäsenten järjestämiä tapahtumia. Hyvin usein niissä julistajina toimivat seurakuntamme työntekijät. Minun on vaikea ymmärtää, että seurakunta sanoutuu näistä tilaisuuksista irti. Eikö pitäisi iloita seurakunnan maallikkojäsenten aktiivisuudesta ja tukea sitä?

Herätysliikkeissä ja järjestöissä on paljon myös niitä, jotka hyväksyvät naispappeuden. Uskon, että myös heistä useimpien on vaikea ymmärtää tätä linjausta: tilaisuuksia, joita he ovat järjestämässä, ei pidetä seurakunnan tilaisuuksina.

Toivon, ettei ratkaisulla yritetä painostaa herätysliikkeitä: Sanoutukaa irti siitä käsityksestä, että naispappeus ei ole Jumalan tahdon mukainen ratkaisu. Sanoutukaa irti pastoreita tai muista vastuunkantajista, jotka ajattelevat näin. Ja välit paikallisseurakuntaan korjaantuvat.

Minusta on outo ajatus, ettei seurakunnan jäsen saisi pyytää järjestämään tilaisuuteen sitä pastoria, jonka hän toivoo tilaisuuteen. Kirkon lainsäädännön mukaan seurakuntalaisella on oikeus saada kirkollisen toimituksen toimittajaksi omasta seurakunnastaan haluamansa pastori, mikäli tätä pyyntöä ei ole mahdotonta toteuttaa. Miksei näin olisi muissakin tilaisuuksissa? Esimerkiksi seuroissa, jotka seurakuntalainen järjestää omassa kodissaan.

Onko seuraava askel, että sanotaan: seurakunnan työntekijät eivät saa osallistua työaikanaan herätysliikkeiden tai kirkollisten järjestöjen tilaisuuksiin, koska ne eivät ole seurakunnan tilaisuuksia? Tai sanotaanko: seurakunnan työntekijälle ei makseta kilometrikorvauksia, jos hän menee herätysliikkeen tilaisuuteen julistamaan evankeliumia, koska se ei ole seurakunnan tilaisuus? Entä kun tammikuussa tehdään tilastoja seurakunnan toiminnasta? Herätysliikkeiden ja järjestöjen tilaisuuksia ei kai saa kirjata tilastoihin. Jos niin on, Vammalan seurakunnan tilastojen luvut menevät hurjasti alaspäin.

Muuan herätysliikkeisiin sitoutunut - luettuaan kirkkoherran linjauksesta kirkkovaltuuston kokouksessa - sanoi: Nyt tiedän, mihin tilaisuuksiin minun ei tarvitse osallistua - niihin joista ilmoitetaan seurakunnan ilmoituksissa. Tällaiset puheet tuntuvat kurjilta - vaikka ymmärrän sitä, joka sanoo näin.

Toivoisi, että tästä kärjistyneestä tilanteesta päästäisiin. Mikä olisi tie, jolla tilanteesta päästäisiin? Eikö voitaisi vielä kysyä: Tätäkö haluamme? Eikö löytyisi ratkaisuja, jotka rakentaisivat seurakuntaa?

Miten pitää ihmiset kirkossa?

Tiedotusvälineet kertoivat tänään, että Oulun hiippakunnan tuomiokapituli on päättänyt pidättää pastori Vesa Pöyhtärin kahdeksi kuukaudeksi papinviran toimittamisesta. Tuomiokapitulin päätös tarkoittaa, ettei hän saa toimia Oulun Karjasillan seurakunnan kappalaisena kahteen kuukauteen. Pappisvirasta häntä ei pidätetty. Siis pappisoikeuksia ei otettu täksi ajaksi pois.

Luultavasti kappalaisen viran hoitaminen ei pääty tähän päätökseen. Uskon Vesan valittavan päätöksestä. Tällöin päätös ei tule lainvoimaiseksi. Täytyy odottaa hallinto-oikeuden ja mahdollisesti korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu asiasta. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä saatanee odottaa pari vuotta.

Valittaminen oikeusistuimiin ei ole tahallista asian pitkittämistä. Tai kiusan tekemistä. On huomattavia oikeusoppineita, joiden mielestä ei ole ollenkaan selvää, voidaanko pastori erottaa papinvirasta sen takia, ettei hän uskonvakaumukseensa vedoten toimita messua yhdessä naispastorin kanssa. On monia juristeja, joiden mielestä papin erottaminen virasta tällä perusteella on juridisesti kestämätön päätös.

Vastakkain on kaksi oikeutta: oikeus siihen, ettei tule tai koe tulevansa syrjityksi sukupuolen perusteella, ja oikeus uskonvakaumukseen ja sen osoittamiseen. Kun kaksi perusoikeutta on vastakkain, pitäisi käsittääkseni toimia siten, että molemmat otetaan huomioon niin hyvin kuin se on mahdollista. Tämä tapahtuisi tässä tapauksessa siten, ettei naispastorilta vietäisi mahdollisuutta toimittaa jumalanpalveluksia. Hän saisi pitää niitä niin paljon kuin kuka tahansa pastori. Toisaalta sitä pastoria, joka ei voi toimittaa messua yhdessä naispastorin kanssa, ei pakotettaisi toimimaan omaatuntoaan vastaan. Tämä ratkaisu pitäisi olla kirkossa mahdollinen siksikin, ettei naispappeuden torjuminen ole vastoin kirkon oppia. Viimeksi vuosi sitten syyskuussa kirkkomme piispat yhdessä totesivat, ettei naispappeuden torjuminen ole harhaoppi. Jos jokin on sallittu uskonvakaumuksena, se pitäisi saada myös osoittaa siinä, miten toimii. On kummallinen ajatus, että vakaumus voi olla muttei se saa näkyä.

Kirkosta eroaminen kiihtyy. Joka päivä Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaa noin 100 jäsentä. Se on paljon. Etsitään ratkaisua, millä kirkosta eroaminen saataisiin ratkaisevasti vähenemään. Tuntuu, että ratkaisu, johon nyt uskotaan, on tämä: Kirkko tekee selväksi, ettei se hyväksy syrjintää. Se kohtelee kovalla kädellä niitä, jotka syrjivät naisia. Tämän pitäisi olla viesti siitä, ettei kirkosta kannata erota, niille, joille naisen ja miehen tasa-arvo on suurimpia arvoja ja jotka ovat arvostelleet kirkkoa, ettei tämä tarpeeksi ponnekkaasti edistä tasa-arvoa ja jopa sietää, mikä monien mielestä on naisten syrjimistä. Vesa Pöyhtäri taitaa nyt olla se, jolla kuulutetaan tätä viestiä. Huomaatteko, miten vakavasti kirkko suhtautuu tasa-arvoon! Ehkä minä olen seuraava. Markus Malmivaaran vuoro tulee sitten. Meidän jälkeemme ovat vuorossa monet muut.

Meille, jotka torjumme naispappeuden, asia ole tasa-arvokysymys. Kannatamme tasa-arvoa. Emme hyväksy naisten tai miesten syrjimistä sukupuolen perusteella. Useimmat kirkon miehet ja naiset tietävät ja ymmärtävät tämän. Harvoin siitä kuitenkin puhutaan. Ehkä siitä ei kannata puhua. Monet käsittäisivät puheen niin, että nyt puolustetaan tasa-arvon vastustajia. Sitä viestiä kirkosta ei saa antaa. Siksi on parasta rankaista niitä, jotka monien mielestä ovat tasa-arvon vastustajia.

Kirkossa keskustellaan, miten tulisi suhtautua homosuhteiden siunaamiseen ja homoparien vihkimiseen. Ehkä tämäkin ratkaistaan siten, että pyritään antamaan positiivinen viesti niille, joiden mielestä on loukkaavaa ja taantumuksellista pitää homosuhdetta Jumalan tahdon vastaisena. Siis viesti siitä, ettei kirkko ole taantumuksellinen eikä kirkosta kannata erota. Jos - vai joutuuko sanomaan: kun - pyrkimys on tämä, lopputulos on selvä: homoparien siunaamisiin tai vihkimisiin ryhdytään.

Onko seuraava asia Kristuksen ainutlaatuisuudesta luopuminen? Siis siitä käsityksestä luopuminen, että Kristus on ainoa tie Jumalan luo. Paine tätä uskomme kohtaa vastaan on jo melkoinen. Moni vaatii Kristuksen ainutlaatuisuudesta luopumista voidakseen olla kirkon jäsen. Tämä uskonkohta sotii sitä monien käsitystä vastaan, ettei mitään yhtä totuutta uskonasioissakaan ole. Ehkä vaatimukseen suostutaan myös virallisemmalla tasolla - jotta kirkosta eroaminen ei kiihtyisi. Monin paikoin ruohonjuuritasolla Kristuksen ainutlaatuisuudesta on ehkä jo luovuttu.

En usko, että kirkosta eroaminen saataisiin loppumaan näillä viesteillä. Ne voivat pitää kirkon jäsenenä jonkun, joka muuten saattaisi lähteä. Suurta virtaa ne eivät pysäytä. Ehkä lopulta ne kiihdyttävät kirkosta eroamista: moni kokee, ettei tarvitse kirkkoa, joka luopuu periaatteistaan ja edustaa sitä samaa, mitä muutkin. Jos kirkko kadottaa luottamuksen siihen, että Jumala puhuu Raamatussa - ilmoittaa siinä tahtonsa ja tien hänen luokseen - en pysty suremaan valtavasti, mikäli ihmiset jättävät tällaisen kirkon.

Herramme ja apostolit toimivat toisin. Ratkaiseva kysymys ei ollut, mitä ihmiset odottavat, miten vastata heidän vaatimuksiinsa ja miten olla loukkaamatta ketään. He julistivat, mitä olivat saaneet Jumalalta julistettavaksi. Se vihastutti monia. Mutta se myös sytytti - loi uskoa ja elämää. Kristinusko levisi ja seurakuntiin liittyi uusia jäseniä. Eikö näin kannattaisi toimia nytkin: julistaa, mitä olemme saaneet Jumalalta julistettavaksi? Jumalan sana luo ja vahvistaa edelleen uskoa. Se vetää Kristuksen yhteyteen ja pitää lähellä häntä. Se saa ihmiset pysymään kirkossa. Se saa toimimaan niin, että seurakunta rakentuu.

Jumalan ilmoituksen ydin on ihmeellinen evankeliumi: Kristus on syntien Sovittaja. Hänen turvissaan kadotuksen ansainnut pelastuu taivaaseen. Hänen turvissaan saan olla sellaisena kuin olen. Hänen turvissaan olen, kun minut on kastettu hänen omakseen ja uskon häneen.