Miten pitää ihmiset kirkossa?

Tiedotusvälineet kertoivat tänään, että Oulun hiippakunnan tuomiokapituli on päättänyt pidättää pastori Vesa Pöyhtärin kahdeksi kuukaudeksi papinviran toimittamisesta. Tuomiokapitulin päätös tarkoittaa, ettei hän saa toimia Oulun Karjasillan seurakunnan kappalaisena kahteen kuukauteen. Pappisvirasta häntä ei pidätetty. Siis pappisoikeuksia ei otettu täksi ajaksi pois.

Luultavasti kappalaisen viran hoitaminen ei pääty tähän päätökseen. Uskon Vesan valittavan päätöksestä. Tällöin päätös ei tule lainvoimaiseksi. Täytyy odottaa hallinto-oikeuden ja mahdollisesti korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu asiasta. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä saatanee odottaa pari vuotta.

Valittaminen oikeusistuimiin ei ole tahallista asian pitkittämistä. Tai kiusan tekemistä. On huomattavia oikeusoppineita, joiden mielestä ei ole ollenkaan selvää, voidaanko pastori erottaa papinvirasta sen takia, ettei hän uskonvakaumukseensa vedoten toimita messua yhdessä naispastorin kanssa. On monia juristeja, joiden mielestä papin erottaminen virasta tällä perusteella on juridisesti kestämätön päätös.

Vastakkain on kaksi oikeutta: oikeus siihen, ettei tule tai koe tulevansa syrjityksi sukupuolen perusteella, ja oikeus uskonvakaumukseen ja sen osoittamiseen. Kun kaksi perusoikeutta on vastakkain, pitäisi käsittääkseni toimia siten, että molemmat otetaan huomioon niin hyvin kuin se on mahdollista. Tämä tapahtuisi tässä tapauksessa siten, ettei naispastorilta vietäisi mahdollisuutta toimittaa jumalanpalveluksia. Hän saisi pitää niitä niin paljon kuin kuka tahansa pastori. Toisaalta sitä pastoria, joka ei voi toimittaa messua yhdessä naispastorin kanssa, ei pakotettaisi toimimaan omaatuntoaan vastaan. Tämä ratkaisu pitäisi olla kirkossa mahdollinen siksikin, ettei naispappeuden torjuminen ole vastoin kirkon oppia. Viimeksi vuosi sitten syyskuussa kirkkomme piispat yhdessä totesivat, ettei naispappeuden torjuminen ole harhaoppi. Jos jokin on sallittu uskonvakaumuksena, se pitäisi saada myös osoittaa siinä, miten toimii. On kummallinen ajatus, että vakaumus voi olla muttei se saa näkyä.

Kirkosta eroaminen kiihtyy. Joka päivä Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaa noin 100 jäsentä. Se on paljon. Etsitään ratkaisua, millä kirkosta eroaminen saataisiin ratkaisevasti vähenemään. Tuntuu, että ratkaisu, johon nyt uskotaan, on tämä: Kirkko tekee selväksi, ettei se hyväksy syrjintää. Se kohtelee kovalla kädellä niitä, jotka syrjivät naisia. Tämän pitäisi olla viesti siitä, ettei kirkosta kannata erota, niille, joille naisen ja miehen tasa-arvo on suurimpia arvoja ja jotka ovat arvostelleet kirkkoa, ettei tämä tarpeeksi ponnekkaasti edistä tasa-arvoa ja jopa sietää, mikä monien mielestä on naisten syrjimistä. Vesa Pöyhtäri taitaa nyt olla se, jolla kuulutetaan tätä viestiä. Huomaatteko, miten vakavasti kirkko suhtautuu tasa-arvoon! Ehkä minä olen seuraava. Markus Malmivaaran vuoro tulee sitten. Meidän jälkeemme ovat vuorossa monet muut.

Meille, jotka torjumme naispappeuden, asia ole tasa-arvokysymys. Kannatamme tasa-arvoa. Emme hyväksy naisten tai miesten syrjimistä sukupuolen perusteella. Useimmat kirkon miehet ja naiset tietävät ja ymmärtävät tämän. Harvoin siitä kuitenkin puhutaan. Ehkä siitä ei kannata puhua. Monet käsittäisivät puheen niin, että nyt puolustetaan tasa-arvon vastustajia. Sitä viestiä kirkosta ei saa antaa. Siksi on parasta rankaista niitä, jotka monien mielestä ovat tasa-arvon vastustajia.

Kirkossa keskustellaan, miten tulisi suhtautua homosuhteiden siunaamiseen ja homoparien vihkimiseen. Ehkä tämäkin ratkaistaan siten, että pyritään antamaan positiivinen viesti niille, joiden mielestä on loukkaavaa ja taantumuksellista pitää homosuhdetta Jumalan tahdon vastaisena. Siis viesti siitä, ettei kirkko ole taantumuksellinen eikä kirkosta kannata erota. Jos - vai joutuuko sanomaan: kun - pyrkimys on tämä, lopputulos on selvä: homoparien siunaamisiin tai vihkimisiin ryhdytään.

Onko seuraava asia Kristuksen ainutlaatuisuudesta luopuminen? Siis siitä käsityksestä luopuminen, että Kristus on ainoa tie Jumalan luo. Paine tätä uskomme kohtaa vastaan on jo melkoinen. Moni vaatii Kristuksen ainutlaatuisuudesta luopumista voidakseen olla kirkon jäsen. Tämä uskonkohta sotii sitä monien käsitystä vastaan, ettei mitään yhtä totuutta uskonasioissakaan ole. Ehkä vaatimukseen suostutaan myös virallisemmalla tasolla - jotta kirkosta eroaminen ei kiihtyisi. Monin paikoin ruohonjuuritasolla Kristuksen ainutlaatuisuudesta on ehkä jo luovuttu.

En usko, että kirkosta eroaminen saataisiin loppumaan näillä viesteillä. Ne voivat pitää kirkon jäsenenä jonkun, joka muuten saattaisi lähteä. Suurta virtaa ne eivät pysäytä. Ehkä lopulta ne kiihdyttävät kirkosta eroamista: moni kokee, ettei tarvitse kirkkoa, joka luopuu periaatteistaan ja edustaa sitä samaa, mitä muutkin. Jos kirkko kadottaa luottamuksen siihen, että Jumala puhuu Raamatussa - ilmoittaa siinä tahtonsa ja tien hänen luokseen - en pysty suremaan valtavasti, mikäli ihmiset jättävät tällaisen kirkon.

Herramme ja apostolit toimivat toisin. Ratkaiseva kysymys ei ollut, mitä ihmiset odottavat, miten vastata heidän vaatimuksiinsa ja miten olla loukkaamatta ketään. He julistivat, mitä olivat saaneet Jumalalta julistettavaksi. Se vihastutti monia. Mutta se myös sytytti - loi uskoa ja elämää. Kristinusko levisi ja seurakuntiin liittyi uusia jäseniä. Eikö näin kannattaisi toimia nytkin: julistaa, mitä olemme saaneet Jumalalta julistettavaksi? Jumalan sana luo ja vahvistaa edelleen uskoa. Se vetää Kristuksen yhteyteen ja pitää lähellä häntä. Se saa ihmiset pysymään kirkossa. Se saa toimimaan niin, että seurakunta rakentuu.

Jumalan ilmoituksen ydin on ihmeellinen evankeliumi: Kristus on syntien Sovittaja. Hänen turvissaan kadotuksen ansainnut pelastuu taivaaseen. Hänen turvissaan saan olla sellaisena kuin olen. Hänen turvissaan olen, kun minut on kastettu hänen omakseen ja uskon häneen.