Vapaalla

Olen ollut viikon Suomessa. On ollut mukava olla. Hoitaa joitakin työtehtäviä. Kirjoittaa pari lehtikirjoitusta. Tavata tuttuja. Juosta lenkillä, saunoa kotona. Olla perheen kanssa. Ja olla vain.

Useimpien rauhanturvaajien työ ei ole fyysisesti kovinkaan raskasta. Henkisesti se voi olla sitä. Afganistanissa liikkuminen on hyvin rajoitettua. Ei voi lähteä katsomaan kaupunkia tai syömään pizzaa paikalliseen ravintolaan ystävien kanssa. On oltava leirissä, josta voi poistua vain jotakin tehtävää varten. Omaa tilaa ei juurikaan ole. Körmyissä asutaan tavallisesti yhden tai kahden muun rauhanturvaajan kanssa. Suomessa tuntuu hienolta kulkea vapaasti. On hyvä saada olla ainakin jonkin aikaa aivan yksin. Suomen luonto on upea - etenkin kun on ollut muutaman viikon kuivassa, pölyisessä Afganistanissa. Tähän aikaan vuodesta Afganistan on todella kuiva ja pölyinen. Viimeksi on satanut maaliskuussa. Keväällä - kun vuorten lumet sulavat - on toisenlaista. Sulamisvedet saavat maan melkein kaikkialla kukkimaan tai ainakin vihertämään.

Ajattelin, että kuuden Afganistanissa vietetyn viikon jälkeen veisi aikaa tottua taas Suomen oloihin. Taisin olla väärässä. Aikaa tottuminen vei paljon vähemmän kuin luulin. Suomen syksyinen sää ei tuntunut erityisen kylmältä. Hyvä järjestys ja liikennesääntöjen noudattaminen teillä ei tuntunut kummalliselta. Eikä sekään ettei käsienpesualtaiden vieressä ole säiliötä, josta voi laittaa käsiinsä desifioivaa nestettä.

Rauhanturvaajat odottavat palvelusvapaita. Jutellaan ja suunnitellaan, mitä seuraavalla lomalla tehdään. Saattaa olla, että joskus suunnitelmia tehdään liikaa. Täytyisi parissa viikossa ehtiä monenlaista. Ensi viikolle minulla ei ole erityisiä suunnitelmia - vain käynti Helsingissä. Ehkä näin on hyvä. Virkistävimpiä saattavat olla päivät ilman erityisiä suunnitelmia. Seuraavan viikon alkuun olemme Minnan, Marjan ja Ekin kanssa suunnitelleet kolmen päivän matkan Irlantiin.

Niiden rauhanturvaajien puolisot, joilla on lapsia, ovat pitkälti kuin yksinhuoltajia niinä aikoina, joina puolisot ovat kaukana kotoa. Puolisot Suomessa pyörittävät perheen arkea, ratkovat ongelmia, joita lasten kanssa on, kasvattavat lapsia. Eikä rinnalla ole toista, joka kanssa voi tehdä yhdessä tai puhua suurista tai pienemmistä asioista. Oma puolisoni on sanonut, että menneet viikot ovat opettaneet häntä tajuamaan, miten raskasta yksinhuoltajalla voi olla. Minna on sanonut oppineensa arvostamaan vielä enemmän yksinhuoltajia. Toivottavasti palvelusvapaan aikana puolisomme saavat hetkeksi irtautua yksinhuoltajan roolista. Toivottavasti niinä aikoina, joina olemme kaukana, on niitä ystäviä, jotka tulevat avuksi. Näitä meillä on ollut. Kiitos heille. Erityinen kiitos Minnan äidille Tarjalle siitä, että hän oli Minnan apuna useamman viikon, kun olin ensimmäisen jakson Afganistanissa.

Viime päivinä olen tavannut monia ystäviä Vammalassa. Monet ovat pysäyttäneet kadulla tai kaupassa. Monet ovat poikenneet meillä. Näissä tapaamisissa yksi asia on tuntunut pahalta: Monet ovat allapäin. Tai turhautuneita. Monet surevat ja ovat huolissaan. Monet kysyvät, kannattaako toimia seurakunnassamme ja sen hyväksi. Moni kokee, että heitä työnnetään seurakunnasta pois. Ettei heitä seurakunnassa tarvita tai arvosteta. Monille viesti tästä on ollut se, ettei seurakunnan lehti-ilmoituksissa enää kerrota niistä tilaisuuksista, joita he järjestävät. Sanotaan, etteivät ne ole seurakunnan tilaisuuksia - vaikka ne ovat aiemmin olleet sitä ja vaikka niissä edelleen rukoillaan, lauletaan virsiä ja hengellisiä lauluja, opetetaan luterilaisen uskon mukaisesti ja niihin kokoontuu seurakunnan jäseniä. Moni on jättäytynyt pois jumalanpalveluksista ja muista seurakunnan tilaisuuksista tai ei ole kantamassa vastuuta, jota ennen kantoi. Joku kertoi, että muutama viikko sitten Tyrvään kirkossa sunnuntain messussa oli 38 osallistujaa. Se on hälyyttävän vähän.

Moni on sanonut: En voi ymmärtää tai hyväksyä tapaa, jolla kirkon ja seurakunnan johto yrittää ratkaista tilanteen Vammalassa. Näin ovat sanoneet monet nekin seurakuntalaiset, jotka ovat toista mieltä kanssani siitä, pitäisikö naisen toimia pastorina vai ei. Heidän on vaikea käsittää sitä jyrkkyyttä ja kovuutta, jolla tilanne pyritään ratkaisemaan.

Ennenkin olen sanonut: Kunpa asiat olisivat toisin. Ei olisi edes kovin vaikea ratkaista niitä toisin. Kirkkoa ei kukaan tai mikään pakota ajamaan viroistaan niitä pastoreita, jotka ajattelevat papinvirasta perinteisellä tavalla - ellei kirkko itse sitä halua. Mikään ei pakota työntämään seurakunnissa sivuun niitä seurakuntalaisia, jotka ajattelevat papinvirasta kirkon perinteen mukaisesti tai jotka eivät voi hyväksyä naispappeuden torjuvien pastoreiden kovaa kohtelua. Kunpa ei olisi pakottamista ja uhkailua. Kunpa saisimme keskittyä seurakunnan ykkösuutiseen: On Vapahtaja, johon saa turvautua sellaisena kuin on. Vapahtajan turvissa syntinen ihminen välttää kadotuksen ja pääsee Jumalan luo taivaaseen.