Mitä Kankaanpäässä tapahtuisi?

Tänään Aamulehdessä kerrottiin piispantarkastuksesta, joka oli Kankaanpään seurakunnassa viime viikon lopulla. Aamulehden mukaan lääninrovasti Pertti Hietalahti - ilmeisesti sunnuntaina messun jälkeen kaikille seurakuntalaisille ja muillekin järjestetyssä tilaisuudessa - oli todennut, että Kankaanpäähän pitäisi saada vireä naispastori. Hänen kauttaan seurakuntaan saataisiin uutta näkökulmaa. Piispa Kari Mäkinen oli kertonut, että hänen on helppo yhtyä lääninrovastin ajatukseen.

Mitä tapahtuisi, jos Kankaanpään seurakuntaan tulisi naispastori? Varmasti on niitä Kankaanpään seurakunnan jäseniä, jotka olisivat tähän tyytyväisiä. Voi olla, että jotkut tulisivat enemmän mukaan seurakunnan elämään. Voisi tapahtua jotakin, jota joillakin mittareilla voitaisiin pitää positiivisena kehityksenä.

Entä mitä muuta tapahtuisi? Alkaisi seurakuntaa syvästi repivä riita. Jos voitaisiin tehdä tiettyjä järjestelyjä, repivä riita voitaisiin välttää. Siis jos voitaisiin ottaa huomioon niiden seurakunnan työntekijöiden vakaumus, joiden omatunto ei salli yhteistyötä naispastorin kanssa jumalanpalveluksessa tai muissa julistustilaisuuksissa. Mutta tällaiset järjestelyt ovat kiellettyjä ainakin arkkihiippakunnan niissä osissa, joita piispa Kari Mäkinen kaitsee. Niitä pastoreita ja muita seurakunnan työntekijöitä, jotka pitävät kiinni kirkon perinteen mukaisesta käsitykestä papinvirasta, alettaisiin pakottaa toimimaan vastoin sitä, mitä he ovat oppineet Raamatusta. Jotkut ehkä antaisivat periksi ja tekisivät painostuksen takia toisin kuin mitä pitävät oikeana. Jotkut näistä kokisivat, että heidät on jyrätty, tuntisivat pitkään huonoa omaatuntoa ja heidän intonsa tehdä työtä seurakunnassa laskisi huomattavasti. Jotkut lähtisivät pois. Olisi myös niitä, jotka eivät painostuksesta huolimatta tekisi vastoin omaatuntoaan. Heitä kohtaan tuomiokapituli käynnistäisi kurinpitotoimet tai kirkkoneuvosto ja kirkkovaltuusto alkaisivat käsitellä, voivatko nämä työntekijät jatkaa työtään seurakunnassa. Prosessit kestäisivät ehkä muutaman vuoden ja asioita käsiteltäisiin repivästi lehdissä. Monien välit katkeaisivat. Lopputulos olisi, että vuosia tai vuosikymmeniä seurakuntaa palvelleita työntekijöitä erotettaisiin viroista.

Joidenkin mielestä tämä olisi oikea ratkaisu. Ehkä olisi niitäkin, jotka olisivat tyytyväisiä siihen, että päästiin työntekijöistä, joista he eivät ole pitäneet. Monien oikeustajua tämä loukkaisi. Moniin seurakunnan työntekijöihin, luottamushenkilöihin ja seurakuntalaisiin työntekijöiden erottaminen tai eroamaan painostaminen jättäisi kipeitä haavoja, jotka vaivaisivat vuosienkin jälkeen.

Moni sellainenkin kankaanpääläinen, joka hyväksyy naispappeuden, väsyisi riitoihin, ajattelisi, että tällaiset asiat varsinkin kirkossa pitäisi hoitaa aivan toisella tavalla, ja ottaisi etäisyyttä seurakuntaan. Ne seurakunnan jäsenet, jotka eivät löydä naispappeudelle tukea Raamatusta, kokisivat, että heitä työnnetään seurakunnasta pois eivätkä voisi tai haluaisi olla mukana seurakunnan elämässä ja sen rakentamisessa kuten ennen. Vastuunkantajat vähenisivät, monien vastuunkantajien into tehdä työtä seurakunnassa hiipuisi ja jotkut seurakunnan toiminnoista täytyisi lopettaa, koska tekijöitä niihin ei olisi.

Jossakin vaiheessa Kankaanpäähän syntyisi jumalanpalvelusyhteisö, jossa todennäköisesti pappeina toimisivat seurakunnasta erotetut tai eroamaan pakotetut pastorit. Tämä yhteisö olisi paikallisseurakunnan rakenteiden ulkopuolella ja saattaisi koota jumalanpalveluksiinsa enemmän väkeä kuin paikallisseurakunta. Tämän jumalanpalvelusyhteisön ympärille alkaisi kehittyä muutakin toimintaa. Eikä se liittyisi paikallisseurakunnan toimintaan.

Yhä useampi luterilaiseen uskoon sitoutunut kristitty alkaisi kysyä, miksi kuulua Kankaanpään seurakuntaan. Enhän ole sen elämässä juurikaan mukana enkä saa siltä oikeastaan mitään. Jotkut tekisivät sen ratkaisun, että eroasivat seurakunnasta.

Varmasti lääninrovasti ja piispa tietävät, että tällaisia seurauksia on toteutuessaan sillä, mitä he ehdottavat. On ikävää, jos naispappeuden puolesta taistelemisesta tulee suuri ideologinen asia eikä niille, jotka ajattelevat toisin, ole kirkossa enää tilaa. Monet muut asiat ovat paljon tärkeämpiä.

Mikä on Jumalan osuus, mikä ihmisen?

Eilen alkoi tämän talven ja kevään raamattuluentosarja Vammalan Luther-talossa. Aiheena oli Miten usko Jeesukseen syntyy? Mikä on Jumalan osuus, mikä ihmisen?

Tässä muutamia otteita PowerPoint-dioista, jotka näytin luennossani:

- Ihminen on kuin kuollut suhteessa Jumalaan tai suhteessa uskoon. Tämä on ihmisen luonnollinen tila syntiinlankeemuksen jälkeen. Ihmisen tila on vielä pahempi kuin kuolleen. ”… kun olimme Jumalan vihollisia …” (Room 5:10). Ihminen taistelee Jumalaa vastaan. Toisinaan tämä näkyy selvästi – ihminen ei ole vain välinpitämätön vaan hyökkää aggressiivisesti sitä vastaan, mitä Raamattu opettaa.

- Ihminen voi ratkaista maallisia asioita – miten toimin, teenkö oikein ja väärin. Eikä tätä saa vähätellä. Voidaan vedota maallisissa asioissa ihmisen omaantuntoon ja saada ihminen toimimaan oikein. Tosin ihminen on paha ja taipuvainen tekemään väärin.
Mutta taivaallisia asioita ihminen ei kykene ratkaisemaan.

- ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa ukossa.” (Martti Luther). Jumala kutsuu, valaisee ja antaa Pyhän Hengen. Pyhä Henki synnyttää ihmisessä uskon. Jumala antaa kuolleelle elämän. Vain hän pystyy siihen. Jumala pitää uskon myös elossa. Kuollut ei ole omin voimin edes kiinnostunut elämästä. Se, joka on kiinnostunut, on Jumalan työn kohteena.

- ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.” (Ef 2:8). Pelastumiseemme ei vaadita meidän tekojamme. Jumalan teot riittävät. Jos tarvittaisiin meidän tekojamme, emme pelastuisi armosta. Siksi uskonkin, jolla omistamme pelastuksen, on oltava Jumalan teko.

- ”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa! … Ylistys ja kirkkaus, viisaus, kiitos, kunnia, valta ja voima meidän Jumalallemme aina ja ikuisesti.” (Ilm 7:10 ja 12). Taivaassa kiitetään Jumalaa pelastumisesta. Kunnia kuuluu hänelle myös siitä, että usko syntyi.

- Miksei Jumala anna uskoa kaikille? Miksei ainakin kaikille niille, joiden puolesta rukoillaan paljon? Miksi juuri minut? Onko Jumala epäoikeudenmukainen ja tahtooko hän, että jotkut joutuvat kadotukseen? Jumalalla on oikeus toimia niin kuin hän toimii. Hän voi armahtaa, kenet tahtoo, ja paaduttaa, kenet tahtoo, emmekä me voi vaatia Jumalaa tilille hänen teoistaan. Emme käsitä Jumalasta ja hänen teoistaan kaikkea. Emme ymmärrä, emme osaa vastata kaikkiin kysymyksiin. Jumala voi toimia yllättävästi tai toisin kuin meidän päätelmämme edellyttävät. Tulee kumartua Jumalan edessä, ihmetellä, kiittää ja tunnustaa, että hän on Jumala, me olemme ihmisiä. Raamatun mukaan Jumala ei ole epäoikeudenmukainen. Sana vanhurskas – kun se liitetään Jumalaan – tarkoittaa juuri oikeudenmukaista. Raamattu sanoo, että Jumala tahtoo kaikkien pelastumista – ”Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1 Tim 2:3-4)

- Nyt puhutut asiat saattavat ahdistaa, vaikka niiden pitäisi lohduttaa ja rohkaista: Jumala on synnyttänyt uskon ja pitää sen elossa. Usko on Jumalan teko. Siksi se kestää. Pelastumiseni ei ole minun varassani. Se on Jumalan varassa.

- Jumala luo uskoa sanallaan. Jumalan sana ovat Raamattu ja sakramentit. Jumalan sana on vaunu, jolla Jumala ajaa luoksemme synnyttämään ja vahvistamaan uskoa Jeesukseen. Eikä hänellä ole muita tapoja. Hän voi kyllä olla kanssamme ja pitää meistä huolta missä ja miten tahansa mutta uskoa hän luo sanallaan. Mitä siis meidän tulee tehdä? Olla siellä, missä on Jumalan sana. Julistaa Jumalan sanaa. Viedä Jumalan sana toisille, kutsua heitä sinne, missä on Jumalan sana. Niin pääsemme hänen luokseen ja saamme keskellemme hänet, joka voi tehdä sen, mihin me emme pysty. Uskoa ei synny hauskalla harrastustoiminnalla, mukavilla jutuilla tai terävällä järkeilyllä. Näitä kaikkia saa olla mutta uskon syntymiseen ja vahvistumiseen tarvitaan Jumalan sana.

- Evankeliumi on sanoma syntien anteeksisaamisesta, ikuisesta elämästä ja Jumalan lapseudesta, jotka Jeesus ansaitsi meille ja jotka saamme lahjana.
Nimenomaan evankeliumilla Jumala luo uskoa Jeesukseen.

- Uskon syntyminen, sen elossa pystyminen ja vahvistuminen ovat salaisuuksia, joita emme ymmärrä tai osaa selittää loppuun asti. Eikä tarvitsekaan.

-----

Raamattuluennot jatkuvat Vammalan Luther-talossa (Valkamakatu 4) tiistaina 2.2. Tuolloin aiheena on Miten löytää oma paikka Jumalan valtakunnan työssä? Seurakunta on Kristuksen ruumis - mitä se tarkoittaa? Lämpimästi tervetuloa. Ilta alkaa klo 18.30.

Poistin kommentteja

Edellisessä kirjoituksessani kerroin neljästä matkastani, joissa tarkoitukseni on olla yhtenä johtajana tämän vuoden aikana. Eilen lauantaina tämän kirjoituksen kommentteihin ilmestyi useita kirjoituksia, jotka oli kirjoittanut Sastamalan seurakunnan edellinen kirkkoherran sijainen. Hän arvosteli aggressiivisesti suunnitelmiani, leimasi ne sotamatkoiksi ja mainosti lukijoilleni omaa matkaansa. Hänellä ja minulla on ennenkin ollut kovin erilainen käsitys puolustusvoimien ja reserviläisten työstä. Näitä itse arvostan enkä pidä historian harrastamista sotahulluutena. Lisäksi lienee ymmärrettävää, että en anna sivustoani jokaisen matkanjärjestäjän tai -johtajan mainostilaksi. Poistin siis viestejä, joita tuli päivän aikana lisää. Kaksi niistä jätin paikalleen ja oheistan ne tähän:


Hannu said...
Sotaako lähdetään muistelemaan? Miksi ei kristitylle paremmin sopivaa rauhan sanomaa? Jerusalemissa ja Kainuussa on kosolti rauhasta ja ihmisten välisestä solidaarisuudesta kertovia paikkoja. Sinne

Hannu Kilpeläinen

Hannu said...
Olinpas kerrankin nopeampi. Et sinä, pikkuhitleri, ole vielä ehtinyt sytyttää roviotasi.

Hannu Kilpeläinen
Tampere


Ehkä nämä viestit kertovat osaltaan, millaista oli Turun piispan tukema esimiestoiminta Sastamalan seurakunnassa silloin, kun näiden viestien kirjoittaja toimi kirkkoherrana. Uskon monen päiväkirjani lukijan ymmärtävän, miksi toisinaan poistan näitä kirjoituksia, vaikka alla olisi nimi ja paikkakunta.

Neljä matkaa

Tämän vuoden aikana tarkoitukseni on toimia yhtenä vetäjänä neljällä matkalla.

Matka Lappiin

Helmikuussa Lapissa on kirkkaan valkoiset hanget, latuja kymmeniä kilometrejä ja hienoja laskettelurinteitä. Voi juoda kahvit autiotuvalla, on auringonpaistetta ja pakkasta, lepoa ja rauhaa ja mukavaa seuraa.

Tunturihotelli Vuontispirtti sijaitsee Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kupeessa. Aivan vieressä on 700 metriä korkea Vuontiskero. Tällä matkalla majoitumme tässä hotellissa. Aamulla ja illalla hiljennymme Sanan äärellä.

Lähdemme matkalle lauantaina 20.2. Paluu on lauantaiaamuna 27.2. Toisena matkanjohtajana on Paavo Toikka.

Matka täysihoidolla maksaa aikuisilta 400 euroa, nuorilta 330 euroa ja lapsilta (4-14 v.) 200 euroa. Aikuiset majoittuvat kahden hengen huoneissa, nuoret 4-5 hengen mökeissä.

Kysy lisää minulta (puh. 050 571 4797) tai Paavolta (puh. 050 568 6010). Meille voit myös ilmoittautua.

Miesten retki Kainuuseen

Tämän matkan suunnittelu on vielä alkuvaiheessa. Jonkin verran suunnitelmia olemme tehneet Esko Mäki-Soinin ja Markus Malmivaaran kanssa. Myös he ovat siis lähdössä vetäjiksi. Olemme sopineet, että linja-auto lähtee Sastamalasta perjantaina 28.5 ja palaa sunnuntaina 30.5. Tarkoituksemme on käydä Suomussalmella ja Raatteen tiellä tutustumassa paikkoihin, joissa taisteltiin 70 vuotta sitten. Majoitumme varmaankin jonkin seurakunnan leirikeskuksessa. Saunomme ja ehkä pääsemme uimaan keväiseen kylmään veteen. Tietysti matkaa kuuluvat myös hartaushetket ja raamattuopetukset. Tästä matkasta voi kysyä lisää Eskolta, Markukselta ja minulta. Puhelinnumeroni on edellä ja sähköpostiosoitteeni on jari.rankinen@sley.fi.

Kalastusmatka

Tämän matkan kohde ovat Enontekiön vedet, lähinnä joet, muutaman kymmenen kilometrin etäisyydellä Hetasta, Enontekiön kirkonkylästä. Joissa on ainakin taimenia, harjuksia, haukia ja ahvenia. Näitä voi tavoitella lipoilla, uistimilla ja perhoilla.

Matkalle lähdetään maanantaina 12.7. ja paluu on lauantaina 17.7. Maanantaina illalla pitäisi olla perillä ja lauantaina aamupalan jälkeen lähdetään kohti etelää.

Majoitumme Hetan kodalla. Syömme siellä päivittäin aamiaisen, lounaan ja ilta- tai yöpalan. Lounaalla teemme eväät kalaretkeä varten ja lähdemme neljän hengen porukoissa kalastamaan eri kohteisiin. Illalla - kun palaamme Hetan kodalle - sauna on lämmin. Lauteilla on mukava kertoa päivän kokemuksista, jutella muustakin ja saunan jälkeen voimme paistaa kaloja, jos niitä on paistettavaksi. Aamupalan ja lounaan välissä avaamme Raamatut ja olemme Sanan äärellä.

Kalaretki maksaa 375 euroa. Hintaa sisältyvät matkat, majoittuminen omilla liinavaatteilla, ruokailut Hetan kodalla, sauna joka päivä, alueen kalastuslupa ja retken ohjelma. Mínulle voi ilmoittautua. Kalatusretki on tällä hetkellä täysi. Peruuntumisia voi tulla ja siksi kannattaa ilmoittua varapaikalle.

Matka Israeliin

Olemme Timo Vehviläisen, matkan toisen johtajan kanssa, antaneet tälle matkalle nimen Taistelun Israel.

Kohteitamme ja aiheitamme matkalla ovat mm. seuraavat: *Saulin ja Joonatanin taistelut, *Masada ja yritys rakentaa Jumalan valtakunta miekalla, *Jerusalemin piiritykset ja valloitukset, *Jeesuksen jalanjäljissä Gennesaretin järvellä, *Jerusalem, *Kuollutmeri, *Tie Israelin itsenäistymiseen 1948 ja siihen liittyvät taistelut, *Kuuden päivän sota 1967

Matkalle on tarkoitus lähteä maanantaina 8.11. ja paluu on keskiviikkona 17.11. Matkan hinta on n. 1300 euroa (puolihoito, majoittuminen hyvätasoisessa hotellissa). Retket maksavat n. 250 euroa. Timo - matkan toinen vetäjä - on puolustusvoimien palveluksessa oleva everstiluutnantti. Myös häneltä voi kysyä matkasta lisää ja ilmoittautua. Hänen puhelinnumeronsa on 040-5072 082. Matkanjärjestäjänä toimii Toiviomatkat


Olet lämpimästi tervetullut näille matkoille.

Messu loppiaisena

Huomenna keskiviikkona loppiaisena on messu Karkun evankelisella opistolla. Se alkaa klo 11. Messussa toimii liturgina Erkki Koskenniemi ja saarnan pitää Harri Lammi. Harri on tehnyt työtä Keski-Aasiassa noin 20 vuotta. Nyt hän on palannut perheensä kanssa Suomeen.

Tästä messusta on ilmoitettu hieman puutteellisesti. Ilmoittelua sekoittavat hieman joulu ja uusivuosi ja se, että loppiainen on tänä vuonna keskellä viikkoa.

Olet lämpimästi tervetullut. Jumala hoitaa meitä sanallaan ja ehtoollisen sakramentilla.

Määrätietoinen arkkipiispa?

Muutama viikko sitten Aamulehden sunnuntailiitteessä oli artikkeli arkkipiispan vaalista, joka on helmikuussa. Artikkelissa kerrottiin yhden ehdokkaista, Turun piispan Kari Mäkisen, olevan toiminnan mies, joka uskaltaa tehdä ratkaisuja ja vie asiat määrätietoisesti loppuun. Esimerkkinä mainittiin Vammalan seurakunta: Kari Mäkisen kerrottiin ratkaisseen naispappeuden ympärillä käydyn kiistan tässä seurakunnassa. Olen seurannut kiistaa läheltä.

*****

Vammalassa pastoreiden ja tarvittaessa muidenkin seurakunnan työntekijöiden tehtävät jumalanpalveluksissa jaettiin pitkään – noin 20 vuotta – siten, että heidän toiveensa ja omantunnonvakaumuksensa otettiin huomioon. Pastoria, jonka käsityksen mukaan naispappeus ei ole Jumalan tahto ja joka perustelee käsitystään Raamatulla, ei pakotettu toimittamaan jumalanpalvelusta yhdessä naispastorin kanssa. Tämä käytäntö toimi varsin hyvin. Silloinen Vammalan seurakunnan kirkkoherra sanoi usein, ettei kysymys naispappeudesta ole tässä seurakunnassa ongelma, ja toivoi, ettei siitä tehtäisikään ongelmaa. Naispastorit, miespastorit, jotka hyväksyivät naispappeuden, naispappeuden torjuvat pastorit ja muut työntekijät mahtuivat hyvin samaan seurakuntaan. Kun minut kutsuttiin noin 15 vuotta sitten Vammalan seurakunnan papiksi, minulle luvattiin, että seurakunnassa toimitaan yhdessä sovitun, vakiintuneen ja hyväksi havaitun käytännön mukaisesti, kunkin käsitystä naispappeudesta kunnioitetaan eikä torjuva suhtautumiseni siihen aiheuta ongelmia.

*****

Vuoden 2006 alussa piispa Mikko Heikan johdolla työskennellyt työryhmä antoi toimenpide-ehdotuksensa. Työryhmän tehtävä oli kartoittaa, millaisia ongelmia voi liittyä tilanteisiin, joissa vakaumus ja velvollisuus työtehtäviin törmäävät. Työryhmän ehdotuksissa kiellettiin ottamasta huomioon naispappeuden torjuvan seurakunnan työntekijän vakaumusta siten, ettei häntä laiteta toimittamaan jumalanpalvelusta naispastorin kanssa. Piispainkokous antoi selontekonsa, joka melkein kaikilta osin yhtyi työryhmän ehdotuksiin. Piispainkokouksen selonteossa kui-tenkin todettiin, että työvuorojen järjestely sukupuolen perusteella voi olla syrjintää. Se ei siis välttämättä ole sitä. Kari Mäkinen edusti jyrkempää kantaa. Hän ilmoitti, ettei sitä käytäntöä, jota Vammalassa oli noudatettu, saa enää missään tapauksessa noudattaa – ei siinäkään että se sopii kaikille seurakunnan pastoreille. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että syyllistytään syrjintään, mikäli jumalanpalvelusvuoroja jaettaessa otetaan huomioon omantunnonvakaumus, joka estää jumalanpalveluksen toimittamisen naispastorin kanssa. Pastorit tuli määrätä toimittamaan jumalanpalvelus vastoin sitä, mitä he pitivät oikeana. Kari Mäkiselle oli hyvin tärkeää – tuntui että se oli hänen missionsa Vammalan seurakunnassa – ettei kukaan toimi eikä kukaan salli toisten toimivan toisin. Mikäli toimitaan, käynnistetään kurinpitotoimet, kuten sitten käynnistettiin.

Eikö olisi voitu toimia toisella tavalla – myös kirkon vanhaa, vuosituhantista historiaa ja kristikunnan enemmistön edelleen noudattamaa tapaa kunnioittaen? Käytäntö, joka oli toiminut Vammalassa vuosia varsin hyvin, kiellettiin, kielto oli ehdoton ja näin luotiin ongelma. Pian oltiin hyvin hankalassa tilanteessa, jota sen enempään piispa kuin kukaan mukaan ei hallinnut.

*****

Olin muutamissa neuvotteluissa, joissa Kari Mäkinen oli mukana ja joissa käsiteltiin, miten Vammalan seurakunnassa toimitaan, kun ei enää saa noudattaa totuttua käytäntöä. Tai eivät nämä olleet neuvotteluja, joissa olisi kuunneltu eri osapuolia ja etsitty yhdessä ratkaisua. Jotkut kyllä yrittivät esittää mielestäni hyviä ratkaisuvaihtoehtoja – sellaisia jotka eivät loukkaisi naispastorin oikeutta toimia kirkon pastorina ja jotka ottaisivat huomioon naispappeuden torjuvan pastorin vakaumuksen. Ehdotettiin, että naispappeuden torjuva pastori siirrettäisiin seurakunnassa tehtävään, jossa hän ei joutuisi toimittamaan jumalanpalvelusta naispastorin kanssa. Tällaisia tehtäviä olisi ollut tarjolla. Nämä ehdotukset Kari Mäkinen tyrmäsi – hän ei suostunut niistä keskustelemaan. Hänellä oli vain yksi vaihtoehto: pastorin on toimitettava jumalanpalvelus naispastorin kanssa. Toisaalta mitään muita ehtoja tai moitteita työni hoidosta hän ei ainakaan minulle esittänyt. Minulla oli Kari Mäkisestä se käsitys, että hän on kuuntelija, hänen kanssaan on hyvä keskustella, voi olla eri mieltä ja voidaan etsiä yhdessä eri osapuolia tyydyttävää ratkaisua. Olin väärässä. Keskustelut tästä asiasta hänen kanssaan olivat hyvin raskaita ja epämiellyttäviä.

Missään vaiheessa seurakunnan luottamuselimet, kirkkovaltuusto tai kirkkoneuvosto, eivät saaneet ottaa kantaa tähän kiistaan. Minusta se oli hyvin kummallista. Toisaalta ymmärrän, miksi kantaa ei annettu ottaa: olisi ollut kiusallista, mikäli seurakuntaa edustava elin olisi esittänyt toivomuksen, että kiista pyritään ratkaisemaan toisin kuin erottamalla kaksi pastoria. Siis toisin kuin minkä ratkaisun hiippakunnan piispa oli valinnut. Käsitykseni on, että Kari Mäkisen ohje oli, ettei asiaa saa päästää käsittelyyn kirkkovaltuustossa tai -neuvostossa. Toisinaan muulloinkin tämän kiistan aikana näytti siltä, että hiippakunnan piispa ryhtyi johtamaan seurakuntaa ja ajatteli tietävänsä seurakunnan edustajia paremmin, mikä on parasta seurakunnalle.

*****

Kari Mäkisen johtama tuomiokapituli määräsi Vammalan seurakuntaan – kun vakinainen kirkkoherra jäi vaikeassa tilanteessa virkavapaalle – kirkkoherran viran hoitajaksi pastorin, joka käytti kovia keinoja ratkaistakseen syntyneen tai synnytetyn vaikean tilanteen. Keinojen tarkoitus oli ilmeisesti saada lähtemään seurakunnasta minut ja toinen pastori, joka myöskään ei voinut Raamatun ja omantunnon takia toimittaa messua naispastorin kanssa. Toisinaan tuntui, että kirkkoherran sijainen halusi kostaa vääryydet, joita hän ajatteli minun tehneen naispastoreille. Lehtikirjoituksissa tämä silloinen esimieheni kertoi minun mm. olevan syyllinen työtovereideni sairauslomiin. Lehdessä hän väitti myös, että seurakunnassa on tapahtunut karmeita asioita, joista hän ei voi edes vihjata, ja väitti, että minä olen tehnyt niitä. Joka kotiin lähetetyssä seurakuntalehdessä hän vertasi minua kaupunkia terrorisoivaan rikolliseen. Lehdessä pyysin kirkkoherran sijaista vastaamaan, mitä olen tehnyt ja mitä on tapahtunut – muuta kuin että en ole toimittanut jumalanpalvelusta naispastorin kanssa – mutta hän ei vastannut. Ei ollut mitä kirjoittaa. Tuomiokapitulin kirkkoherraksi määräämä sijainen harrasti minun nolaamistani työtovereideni läsnäollessa. Hän määräsi minut keskustelemaan hänen kanssaan tai antoi minulle huomautuksia milloin mistäkin. Hän lähetti minulle viestejä, joissa hän nimitteli minua karkeasti, puuttui persoonaani loukkaavalla tavalla, pyrki häpäisemään työtäni ja uhkasi minua ”tulella joka vielä sinut polttaa ellet nöyrry elävän Jumalan edessä”. Ammattiliittoni luottamushenkilö ja työyhteisön varatyösuojeluvaltuutettu kirjoittivat lausunnon, jossa he totesivat kirkkoherran sijaisen kohdelleen minun epäasiallisesti. Työterveydenhoitaja tutustui kuvaukseeni sijaisen toiminnasta ja oli sitä mieltä, että epäasiallisen kohtelun tunnusmerkit täyttyvät, mikäli kuvaukseni pitää paikkansa. Se pitää paikkansa.

Kari Mäkinen oli tästä täysin tietoinen. Tietääkseni millään tavalla hän ei puuttunut kirkkoherran sijaisen toimiin. Tai puuttui: hän ilmoitti tukevansa seurakunnan johdon – siis myös sijaisen ¬ toimia. Tämä jälkeen sijaisen alaisena olo oli vielä raskaampaa. Ehkä Kari Mäkinen ajatteli, että tällaiset keinot ovat sallittuja, koska päämäärä on hänen mielestään oikea. Sittemmin sijainen lähti Vammalasta ja moitti oikein kunnolla lähtiessään paikallislehdessä Vammalan seurakunnan. En tiedä, mitä työtä hän nykyisin tekee.

Tällaiset keinot voivat olla hyvin tehokkaita. Työntekijästä, josta esimies haluaa päästä eroon, voidaan päästä sillä, että työntekijän olo tehdään sietämättömäksi. Mielestäni missään yhteisössä ei pitäisi yrittää ratkaista vaikeita tilanteita näillä keinoilla – on syyllinen tilanteeseen kuka tahansa. Kaikkein huonoiten nämä sopivat kirkkoon.

Jos Kari Mäkinen sallii tällaiset keinot tai ehkä jopa suosittelee niitä, kun on kyse naispappeuteen liittyvästä ristiriidasta, tekeekö hän samalla tavalla, kun on kyse muista ristiriidoista? Jos kirkkoherran ja suntion välit kiristyvät, saako kirkkoherra halutessaan yrittää tärvellä suntion maineen ja lähettää hänelle loukkaavia ja painostavia viestejä? Ja näin pyrkiä siihen, että suntion olo seurakunnassa tulee hyvin raskaaksi ja hän lähtee. Tai ovatko nämä keinoja tulevaisuudessa niiden pastoreiden varalle, jotka kieltäytyvät siunaamasta samaa sukupuolta olevia pareja?

*****

Kaksi Vammalan seurakunnan pastoria pakotettiin jättämään työnsä seurakunnassa. Elleivät he olisi lähteneet, tuomiokapituli olisi erottanut heidät pysyvästi kirkkomme pappisvirasta. He eivät olisi milloinkaan eivätkä missään saaneet toimia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pastoreina. Nyt heidät erotettiin vain määräajaksi. Kiista ei koskenut vain näitä kahta pastoria vaan myös monia seurakuntalaisia. Kiista olisi voitu ratkaista hyvin toisin. Nyt se ratkaistiin tavalla, joka repi ja repii seurakuntaa syvästi. Monien ennen lämpimät välit kylmenivät tai katkesivat. Vuosikymmeniä Vammalassa herätysliikkeet olivat kiinteä, luonteva ja tärkeä osa paikallisseurakuntaa ja ne halusivat rakentaa sitä. Niin ei ole nyt. Jumalanpalveluksiin osallistuminen laski Vammalan seurakunnassa vuonna 2008 noin 5000 hengellä. Se on paljon. Vuoden 2009 tilastoa minulla ei ole. Toisaalta Vammalaan Karkun evankeliselle opistolle syntyi jumalanpalvelusyhteisö. Monet ovat jääneet pois Vammalan – nykyisen Sastamalan – seurakunnan elämästä. Se on tehnyt monille kipeää. Monet työntekijät ovat siirtyneet muualle.

*****

Miksi kirjoitan tällaisesta? Siksi että arkkipiispan valitsijoiden on hyvä tietää ehdokkaiden käsityksiä, prioriteetteja ja toimintatapoja. Varmasti on niitä, jotka kaipaavat kirkkoomme tällaista johtajaa ja tällaista määrätietoisuutta. Heidän ehdokkaansa on ehkä Kari Mäkinen. Uskon, että kaikki eivät kaipaa.

Kirkkomme on pahasti hajallaan ja suurten haasteiden keskellä. Toivon, että kirkkomme saa arkkipiispan, joka pystyy yhdistämään kirkkoa ja voimia kirkon rakentamiseen. Tätä nyt tarvitaan. Uskon, ettei tämä onnistu työntämällä kirkossa sivuun tai kirkosta pois herätysliikkeet ja konservatiivit kristityt tai huomattava osa näistä.

Virallinen totuus ja todellisuus

Ystäväni, joka on liike-elämän palveluksessa, tapaa toisiaan sanoa: - Yrityksen johdolla voi olla oma totuutensa, jota se toistaa puheissa ja lausunnoissa mutta joka ei vastaa todellisuutta. Jos näin on, yritys on yleensä pahassa kriisissä. Ystäväni toteamus tuli mieleeni lukiessani Kotimaan joulunumerosta arkkipiispa Jukka Paarman haastattelun.

Haastattelussa Jukka Paarma korostaa naispappeudesta eri tavalla ajattelevien suvaitsemista. Hän puhuu siitä, että kehällisestä asiasta on tehty liian suuri, jos papin sukupuoli on luterilaisia kristittyjä erottava tekijä. Hän pitää erittäin valitettavana, että kirkkoa revitään hajalle naispappeuteen liittyvillä kiistoilla. Hän sanoo, etteivät suhteessa naispappeuteen eri ratkaisuihin päätyneet saa tuomita toisiaan. Sen sijaan pitäisi suvaita ja myöntää, että toinenkin on kristitty.

Näitä ajatuksia kirkon johto usein ja ilmeisen mielellään toistaa. Se haluaa esiintyä suvaitsevaisena ja eri tahoja ymmärtävänä. Vallitseva tilanne, johon kirkon johdon ratkaisut ovat hyvin merkittävästi vaikuttaneet, on hyvin toisenlainen. Niitä teologian maistereita, jotka ajattelevat naispappeudesta kirkon perinteen mukaisesti - siis torjuvat sen - ei enää pitkään aikaan ole vihitty kirkossamme papeiksi. Piispamme ovat päättäneet olla vihkimättä heitä. Niille pastoreille, jotka pitävät naispappeutta Raamatun vastaisena eivätkä siksi toimita jumalanpalvelusta yhdessä naispastorin kanssa, piispojen johtamat tuomiokapitulit eivät anna vaalisijaa kirkkoherran virkaan. Siis heitä ei päästetä kirkkoherroiksi. Viime aikoina heitä ei ole päästetty muihinkaan seurakunnan pastorin virkoihin. Niitä seurakuntien pastoreita, jotka torjuvat naispappeuden, on painostettu pappeudesta erottamisella uhaten eroamaan virastaan. Ja heille on määrätty kovia rangaistuksia. Seurakuntalaiset, jotka ajattelevat papinvirasta Uuden testamentin kirjoitusten mukaisesti, ovat esittäneet toivomuksen, että toisinaan järjestettäisiin jumalanpalveluksia, joiden toimittajat olisivat miespastoreita. Nämä toivomukset on tyrmätty jyrkästi monissa seurakunnissa. Siinä seurakunnassa, jonka jäsen olen, seurakunta ei suostu ilmoittamaan omissa ilmoituksissaan niitä tilaisuuksia, joissa naispastorit eivät voi toimia opettajina ja julistajina. Seurakunnan jäsenet järjestävät näitä tilaisuuksia ja seurakunta on sitä mieltä, ettei se pidä näitä seurakunnan tilaisuuksina. Se on melkoinen epäluottamuslause seurakuntalaisille.

Koska todellisuus on tämä, eikö olisi rehellisempää, että kirkon johto antaisi toisenlaisia lausuntoja – esimerkiksi tällaisia: Naispappeus on meille niin tärkeä asia, ettemme salli siinä kirkon nykyisestä kannasta poikkeavia käsityksiä. Emme ainakaan, mikäli käsitykset näkyvät toimintatavoissa. Vain niille, jotka hyväksyvät – ainakin käytännössä – naispappeuden, on kirkossa tilaa. Jos tämän linjauksen takia osa seurakuntalaisista työnnetään seurakunnasta etäälle, pastoreita ja muita seurakunnan työntekijöitä joudutaan erottamaan ja seurakuntaa revitään rikki, näin tapahtukoon, koska naispappeuden hyväksyminen on meille niin tärkeää. Nämä lausunnot vastaisivat paremmin todellisuutta.

Jukka Paarma ottaa haastattelussa kantaa myös tämän vuoden alussa julkaistuun tahdonilmaisuun. Sen allekirjoittivat kirkkomme piispat ja joukko herätysliikejohtajia ja sillä oli tarkoitus osoittaa, että naispappeudesta eri tavalla ajattelevat voivat toimia samassa kirkossa. Arkkipiispa moittii Kotimaassa herätysliikkeitä, joiden johtajat allekirjoittivat tahdonilmaisun, ja niiden lehtiä – ne ovat arvostelleet kirkkoa ja piispoja. Arkkipiispan haastattelusta saa sen käsityksen, että naispappeuteen torjuvasti suhtautuvat herätysliikkeet eivät ole halunneet sitoutua siihen, mihin tahdonilmaisulla pyrittiin. Minusta piispamme eivät ole halunneet sitoutua siihen. Kun tahdonilmaisun allekirjoittamisesta maaliskuussa oli kulunut pari viikkoa, piispamme olivat ehtineet tehdä mm. seuraavaa: Tampereen piispa kirjoitti Aamulehdessä, että ne, jotka eivät osallistu naispastorin toimittamaan jumalanpalvelukseen, edustavat toisenlaista uskoa kuin ne, jotka osallistuvat. Niillä, jotka eivät osallistu, ja niillä, jotka osallistuvat, ei ole uskonyhteyttä keskeisimmissä uskonasioissa. Kaksi kirkkomme nuorisotyönohjaajaa erotettiin virasta, koska he eivät tee jumalanpalvelusyhteistyötä naispastorin kanssa. Mikkelin piispa oli tästä pahoillaan mutta katsoi, että näin täytyi toimia. Lapuan tuomiokapituli piispan johdolla totesi, ettei kirkkoherran virkaa hakeneella ole edellytyksiä hoitaa virkaa, koska hän ei toimita jumalanpalvelusta yhdessä naispastorin kanssa. Kyseessä oli seurakunta, jossa on vain yksi pastori. Turun arkkihiippakunnassa tuomikapituli määräsi lisärangaistuksen pastorille, joka ei toimittanut messua naispastorin kanssa. Hänet oli jo aiemmin erotettu pappeudesta kolmeksi kuukaudeksi. Nyt tuomiokapituli puuttui uudestaan asioihin, jotka olivat tapahtuneet jo ennen ensimmäistä rangaistusta, päätti tukistaa jälleen naispappeuden torjujaa ja erottaa hänet pappeudesta vielä kuukaudeksi.

Ajattelin ja toivoin, että tahdonilmaisu toisi kirkkoon toisenlaisia tuulia kuin mitä viime vuosina on ollut ja parantaisi myös meidän asemaamme, jotka emme osaa pitää naispappeutta Jumalan tahtona. Kirkkomme johdon toimet pian tahdonilmaisun julkaisemisen jälkeen ja myöhemmin ovat pakottaneet ajattelemaan, ettei tahdonilmaisu ollut tällainen paperi.

Kotimaan haastattelu oli otsikoitu ”Suvaitkaa toisianne”. Otsikko vastaa kirkon virallista totuutta. Vallitsevaan todellisuuteen se sopii paljon huonommin.

Eikö voitaisi yrittää edetä tässä vaikeassa tilanteessa seuraavalla neljän kohdan ohjelmalla: - Tunnustamme, että kirkossamme on niitä, jotka hyväksyvät naispappeuden, ja niitä, jotka torjuvat sen. – Emme yritä painostaa tai pakottaa toisiamme virkakäsityksessä toisiin ajatuksiin ja toimintatapoihin, jotka sotivat omaatuntoa vastaan. – Mikäli ristiriitatilanne näyttää syntyvän, se, joka edustaa kirkkomme nykyisestä virallisesta kannasta poikkeavaa käsitystä, väistyy sivuun, jotta ristiriita voidaan välttää. Jos hyvää tahtoa on, näitä ristiriitatilanteita syntyy harvoin. – Kilvoittelemme Raamatun käskyn mukaan toistemme kunnioittamisessa. Tämä ohjelma olisi mielestäni sitä, että toisia suvaitaan.