Täytyykö herätysliikkeen olla samanlainen? II

Kirjoitin nettipäiväkirjaani 24.6. kirjoituksen "Täytyykö herätysliikkeen olla samanlainen?"

Ajatuksia, joihin siinä otin kantaa, kuulen tai luen sieltä täältä. Sanotaan, etteivät pastorit, jotka vaikuttivat Ylistarossa 30.6.2007 pidetyn Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen jäsenkokouksen päätökseen, voi vaatia, että heille löytyisi tilaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa. He eivät voi vaatia, että heidän omantuntonsa vakaumusta kunnioitettaisiin eikä heidän tarvitsisi toimittaa messua yhdessä naispastoreiden kanssa, koska jäsenkokous linjasi, että Sley pitää kiinni kristikunnan perinteisestä virkaratkaisusta ja sen mukaisesta käytännöstä - Sley ei siis kutsu tilaisuuksiinsa naispastoreita julistajiksi - ja he tukivat tätä linjausta. Heidän pitäisi toimia niin, että Sley ottaa neutraalin tai myönteisen kannan naispappeuteen ja Sleyn tilaisuuksiin kutsutaan julistajiksi naispastoreita. Siihen asti heitä kohdellaan samalla tavalla kuin he kohtelevat naispappeuden kannattajia tai naispastoreita - siis kovalla kädellä ja heidät voidaan erottaa virasta. He eivät voi vaatia omantunnon vapautta itselleen, elleivät anna toisten toimia niin kuin heidän omatuntonsa sanoo. Nämä ajatukset on kohdistettu toisinaan erityisesti minuun Sleyn hallituksen puheenjohtajana.

Ymmärrän logiikan, joka on tässä ajattelussa. Silti kritisoin sitä.

Sley ei kohtele naispappeuden kannattajia samalla tavalla kuin joissakin seurakunnissa kohdellaan naispappeuden torjujia. Ketään Sleyn työntekijää, joka pitää naispappeutta oikeana ratkaisuna tai pitää hengellisiä tilaisuuksia yhdessä naispastoreiden kanssa, ei uhata erottamisella. Ketään työntekijää tai vapaaehtoista vastuunkantajaa, joka hyväksyy naispappeuden, Sleyn johtajat eivät parjaa lehdissä tai työkokouksissa. Sleyn johto ei osoita ovea niille evankelisille kristityille, jotka kannattavat naispappeutta, ja kehota heitä perustamaan omaa järjestöä. Sleyn johto pyrkii siihen, että voitaisiin jatkaa matkaa yhtenä joukkona. Sleyn toiminnassa on tilaa niille, jotka torjuvat naispappeuden, niille, jotka hyväksyvät sen, ja niille, jotka eivät halua ottaa asiaan kantaa. Julistajiksi Sleyn tilaisuuksiin kutsutaan myös niitä, jotka hyväksyvät naispappeuden.

Ymmärrän kyllä, että monet evankeliset kristityt, jotka hyväksyvät naispappeuden, kokevat ongelmaksi, että Sleyn kanta virkakysymyksessä on se, mikä se on. Voisiko kuitenkin ajatella, että järjestämällä valtakunnallisen evankeliumijuhlan tai piirin talvijuhlan sen käytännön mukaan, jonka Sleyn vuosikokous linjasi, annamme kaikille mahdollisuuden tulla ja osallistua - niin naispappeuden hyväksyjille, torjujille kuin niille, jotka eivät ota kantaa?

Mielestäni herätysliike voi jossain määrin olla toisenlainen ja toimia toisella tavalla kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Jos herätysliikkeissä ajatellaan ja toimitaan kaikessa samalla tavalla kuin kirkossa muutenkin, mihin herätysliikkeitä tarvitaan? Ehkä ne, jotka vaativat, että herätysliikkeen on toimittava samalla tavalla kuin paikallisen kirkon ja vasta sitten sillä on olemassaolon oikeus, pyrkivätkin siihen, että herätysliikkeet muuttuvat tarpeettomiksi. Herätysliikkeellä voi olla kristinkunnan perinteen mukainen kanta ja käytäntö virkakysymyksessä - ja silti sillä on olemassalon oikeus kirkon piirissä. Mielestäni pastorit voivat tukea tätä kantaa ilman, että heihin kohdistetaan painostusta. Vaikka tässä asiassa pastoreiden kanta poikkeaa kirkon tämänhetkisestä ratkaisusta, heillä on positiivista annettavaa kirkolle ja paikallisseurakunnalle. Eihän naispappeus ole niin keskeinen asia, että jos siinä edustaa kirkon vanhaa kantaa, positiivista annettavaa ei ole.

Toivon siis, että kirkossamme on tilaa herätysliikkeille, jotka joissakin asioissa opettavat ja toimivat toisin kuin mikä on käytäntö nykyisessä kirkossa. Sitä ei tule sallia, että herätysliikkeissä opetetaan tai toimitaan vastoin luterilaista uskoa. Siitä ei ole kyse siinä kannassa, joka Sleyllä ja aika monilla muillakin herätysliikejärjestöillä on naispappeuteen.

Olen miettinyt, miksi juuri Sley on joutunut kovan hyökkäyksen ja painostuksen kohteeksi. On muitakin, joilla on sama kanta virkakysymyksessä. Ehkä ajatellaan, että on viisasta hyökätä kerrallaan yhtä vastaan. Toisten vuoro tulee myöhemmin.

Käsittääkseni kysymys papinviran sukupuolesta ei ole naispappeuden kannattajille opillinen kysymys. Jos ei ole kyse opillisesta asiasta, pitäisi hyväksyä erilaisia tapoja ja käytäntöjä. Myös se, että jotkut torjuvat naispappeuden ja toimivat sen mukaisesti. Naispappeuden torjujille asia on yleensä opillinen. Opillisissa asioissa ei voi ajatella, että ne voivat olla niin tai näin. Tästäkin syystä pidän perusteltuna, että naispappeuden torjujille on kirkossa tilaa - vaikka he tukevat sitä, että herätysliikkeellä on kanta virkakysymyksessä ja se toimii kantansa mukaisesti.

Paavalin aikana seurakunnissa keskusteltiin - tai kiisteltiin - lihan syömisestä. Osa kristityistä ei voinut syödä sellaisten eläinten lihaa, joista osa teurastuksen yhteydessä oli uhrattu epäjumalille. Muunlaista lihaa ei juurikaan ollut saatavissa. He pitivät tällaisen lihan syömistä osallistumisena epäjumalanpalvelukseen. Osa seurakunnan jäsenistä taas saattoi syödä eläimen lihaa, josta osa oli uhrattu epäjumalille. Paavali kuului jälkimmäisiin. Toisinaan naispappeuden kannattajat sanovat, että naispappeuden torjumisessa on kyse samantapaisesta asiasta kuin kieltäytymisessä lihansyönnistä Paavalin aikana. Silti he saattavat esittää kovin toisenlaisia toimintatapoja asian ratkaisemiseksi kuin Paavali. Paavali neuvoo ottamaan huomioon seurakunnissa myös ne, jotka eivät omantuntonsa takia voi syödä lihaa. Hän kehottaa niitä, jotka voivat syödä, pidättäytymään tarvittaessa syömisestä, etteivät he loukkaisi niitä, joille epäjumalille uhratun lihan syöminen on epäjumalien palvelemista. Hän ei kehota painostamaan lihan syömiseen niitä, jotka eivät voi syödä epäjumalille uhrattua. Hän ei innosta uhkailemaan heitä tai näyttämään ovea. Paavali ei opeta niinkään, että lihan syömisestä kieltäytyville voidaan antaa seurakunnassa tilaa vain siinä tapauksessa, että he hyväksyvät sen, että toiset syövät lihaa. Mitä jos naispappeuden kannattajat soveltaisivat näitä Paavalin ohjeita nykyiseen tilanteeseemme? Se saattaisi olla hyvin rakentava ratkaisu seurakunnissa.

Naispappeuden torjujille kysymys papinviran sukupuolesta ei ole verrattavissa lihan syömiseen. Katsomme, että papinviran sukupuolesta on annettu Uudessa testamentissa ohjeet, jotka sitovat kristittyjä edelleen. Näin ymmärrämme Paavalinkin ajatelleen.

Jos Sleyn jäsenkokous olisi ottanut toisen kannan kuin otti, en jaksa uskoa, että nyt sanottaisiin: naispappeuden torjujille on tilaa, koska tilaa naispastoreille on myös Sleyssä. Tuntuu, että Sleyn jäsenkokouksen päätöstä on hyvä käyttää niiden pastoreiden lyömiseen, jotka tavalla tai toisella vaikuttivat päätökseen. Tärkeää on myös muistaa, etteivät pastorit päättäneet kannasta, jonka jäsenkokous otti. Sen teki suuri joukko Sleyn jäseniä, maallikoita.