Otteet vain kiristyvät
Kankaanpään seurakuntaan on haettu kappalaista. Virkaa on hakenut myös hyvä ystäväni. Kuulin eilen, että arkkihiippakunnan tuomiokapituli on todennut hänet kelvottomaksi tuohon virkaan. En ole nähnyt tuomiokapitulin päätöstä enkä lukenut sen perusteluja. Eiköhän kyse ole siitä, ettei tämä pastori toimita jumalanpalvelusta naispastorin kanssa. Tätä hän perustelee sillä, ettei ole hyvä toimia Raamattuun sidottua omaatuntoa vastaan.
Liki kymmenen vuotta sitten ne teologian maisterit, jotka pitäytyvät kirkkomme perinteisessä käsityksessä papinvirasta - siis pitävät naispappeutta Raamatun vastaisena - ja toimivat käsityksensä mukaisesti, eivät enää saaneet pappisvihkimystä kirkossamme. Samoihin aikoihin naispappeuden torjuville pastoreille ei enää annettu vaalisijaa suurempien seurakuntien kirkkoherranvaalissa. Naispappeuteen torjuvasti suhtautuva ei viime aikoina ole saanut vaalisijaa pienenkään, ei edes yksipappisen, seurakunnan kirkkoherranvaalissa. Niistä seurakunnista, joissa on viroissa naispastoreita, naispappeuden torjuvia pastoreita on painostettu ja pakotettu lähtemään. Nyt arkkihiippakunnan tuomiokapituli eteni seuraavaan vaiheeseen: naispappeuden torjujan pääsy täytyy estää myös kappalaisen virkaan ja sellaiseen seurakuntaan, jossa ei ole naispastoreita. Näyttää siltä, että kirkko on kertakaikkiaan päätetty puhdistaa pastoreista, joilla tässä asiassa on kirkon perinteen mukainen kanta. Milloin siirrytään seuraavaan vaiheeseen ja alkavat toimet niitä vastaan, jotka vielä saavat rauhassa tehdä työtä seurakunnissa? Näitäkin perinteisellä kannalla olevia pastoreita on.
Tässä asiassa kirkon johto on hyvin suvaitsematon, kova ja jäykkä. Siihen suhtaudutaan pehmeästi ja se sallitaan, että kirkon pastori kieltää keskeisetkin uskomme totuudet. Tai että hän hoitaa tehtävänsä huonosti. Ilmeisesti ainakin jotkut uskovat kansankirkon olevan pelastettavissa sillä, että kirkosta ajetaan pois naispappeuden torjujat. Ehkä tulevaisuudessa ajatellaan kansankirkon pelastamisen vaativan myös muiden häätämistä - niiden joiden käsitykset ja toimintatavat ovat vastoin kansan valtavirran käsityksiä.
Näillä ratkaisuilla, joita arkkihiippakunnan vasta tekemä päätös edustaa, on tietysti seurauksia. Ne luterilaiset kristityt, jotka eivät pidä naispappeutta Jumalan tahdon mukaisena, etääntyvät kirkkomme paikallisseurakunnista. Luultavasti etääntyy myös suuri joukko niitä, joille naispappeus ei ole ongelma mutta jotka eivät hyväksy sitä, miten naispappeuden torjujia kohdellaan. Heidän mielestään myös kirkon perinteen mukaiselle käsitykselle papinvirasta tulisi olla seurakunnissa tilaa. Kirkkomme paikallisseurakunnista etääntyy moni, joka toivoisi, että seurakunnissa olisi esimerkiksi sellaisia pastoreita kuin nyt kelvottomaksi kappalaisen virkaan todettu ystäväni. Yhä enemmän luterilaista kristillisyyttä ohjautuu paikallisseurakuntien rakenteiden ulkopuolelle. Syntyy tarvetta jumalanpalveluksille ja muulle hengelliselle toiminnalle paikallisseurakunnan ulkopuolella ja niitä ratkaisuja, joilla vastataan tähän tarpeeseen.
Tällainen kehitys on valitettavaa. Itse olen kasvanut nimenomaan luterilaisessa paikallisseurakunnassa ja ehkä juuri siksi tämä kehitys tuntuu niin valitettavalta. Luulisi, että kirkkomme johto olisi huolissaan tästä ja etsisi keinoja, joilla luterilaisessa uskossa lujasti kiinni olevat seurakunnan jäsenet pidetään mukana paikallisseurakuntien elämässä. Tuntuu, ettei tästä kanneta huolta eikä sopuisia keinoja, joita olisi löydettävissä, etsitä.
Kun kuulin ystävääni koskevasta ratkaisusta, tuntui voimakkaasti siltä, ettei kovin kaukana ole se päivä, jona Suomessa vihitään luterilaisia pastoreita mutta toimitusta eivät ole toimittamassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat. Tämäkin on valitettavaa ja aiheuttaa Suomessa melkoista hämmennystä. Syyllisinä tähän tilanteeseen en kuitenkaan osaa pitää niitä, jotka vihitään papeiksi, tai niitä, jotka vihkivät. Katsoisin ennemmin tuomiokapituleiden ja niiden puheenjohtajien suuntaan.
Liki kymmenen vuotta sitten ne teologian maisterit, jotka pitäytyvät kirkkomme perinteisessä käsityksessä papinvirasta - siis pitävät naispappeutta Raamatun vastaisena - ja toimivat käsityksensä mukaisesti, eivät enää saaneet pappisvihkimystä kirkossamme. Samoihin aikoihin naispappeuden torjuville pastoreille ei enää annettu vaalisijaa suurempien seurakuntien kirkkoherranvaalissa. Naispappeuteen torjuvasti suhtautuva ei viime aikoina ole saanut vaalisijaa pienenkään, ei edes yksipappisen, seurakunnan kirkkoherranvaalissa. Niistä seurakunnista, joissa on viroissa naispastoreita, naispappeuden torjuvia pastoreita on painostettu ja pakotettu lähtemään. Nyt arkkihiippakunnan tuomiokapituli eteni seuraavaan vaiheeseen: naispappeuden torjujan pääsy täytyy estää myös kappalaisen virkaan ja sellaiseen seurakuntaan, jossa ei ole naispastoreita. Näyttää siltä, että kirkko on kertakaikkiaan päätetty puhdistaa pastoreista, joilla tässä asiassa on kirkon perinteen mukainen kanta. Milloin siirrytään seuraavaan vaiheeseen ja alkavat toimet niitä vastaan, jotka vielä saavat rauhassa tehdä työtä seurakunnissa? Näitäkin perinteisellä kannalla olevia pastoreita on.
Tässä asiassa kirkon johto on hyvin suvaitsematon, kova ja jäykkä. Siihen suhtaudutaan pehmeästi ja se sallitaan, että kirkon pastori kieltää keskeisetkin uskomme totuudet. Tai että hän hoitaa tehtävänsä huonosti. Ilmeisesti ainakin jotkut uskovat kansankirkon olevan pelastettavissa sillä, että kirkosta ajetaan pois naispappeuden torjujat. Ehkä tulevaisuudessa ajatellaan kansankirkon pelastamisen vaativan myös muiden häätämistä - niiden joiden käsitykset ja toimintatavat ovat vastoin kansan valtavirran käsityksiä.
Näillä ratkaisuilla, joita arkkihiippakunnan vasta tekemä päätös edustaa, on tietysti seurauksia. Ne luterilaiset kristityt, jotka eivät pidä naispappeutta Jumalan tahdon mukaisena, etääntyvät kirkkomme paikallisseurakunnista. Luultavasti etääntyy myös suuri joukko niitä, joille naispappeus ei ole ongelma mutta jotka eivät hyväksy sitä, miten naispappeuden torjujia kohdellaan. Heidän mielestään myös kirkon perinteen mukaiselle käsitykselle papinvirasta tulisi olla seurakunnissa tilaa. Kirkkomme paikallisseurakunnista etääntyy moni, joka toivoisi, että seurakunnissa olisi esimerkiksi sellaisia pastoreita kuin nyt kelvottomaksi kappalaisen virkaan todettu ystäväni. Yhä enemmän luterilaista kristillisyyttä ohjautuu paikallisseurakuntien rakenteiden ulkopuolelle. Syntyy tarvetta jumalanpalveluksille ja muulle hengelliselle toiminnalle paikallisseurakunnan ulkopuolella ja niitä ratkaisuja, joilla vastataan tähän tarpeeseen.
Tällainen kehitys on valitettavaa. Itse olen kasvanut nimenomaan luterilaisessa paikallisseurakunnassa ja ehkä juuri siksi tämä kehitys tuntuu niin valitettavalta. Luulisi, että kirkkomme johto olisi huolissaan tästä ja etsisi keinoja, joilla luterilaisessa uskossa lujasti kiinni olevat seurakunnan jäsenet pidetään mukana paikallisseurakuntien elämässä. Tuntuu, ettei tästä kanneta huolta eikä sopuisia keinoja, joita olisi löydettävissä, etsitä.
Kun kuulin ystävääni koskevasta ratkaisusta, tuntui voimakkaasti siltä, ettei kovin kaukana ole se päivä, jona Suomessa vihitään luterilaisia pastoreita mutta toimitusta eivät ole toimittamassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat. Tämäkin on valitettavaa ja aiheuttaa Suomessa melkoista hämmennystä. Syyllisinä tähän tilanteeseen en kuitenkaan osaa pitää niitä, jotka vihitään papeiksi, tai niitä, jotka vihkivät. Katsoisin ennemmin tuomiokapituleiden ja niiden puheenjohtajien suuntaan.
posted by Jari Rankinen | 2:09 ip.
8 Comments:
Mielestäni meidän pitäisi ottaa tosissamme kansanviisaus: "Ei tupata kun ei tykätä." Voimme elää ja elättää pappimme diasporassa Ev.lut. kirkon sisällä. Lähetyshiippakuntahan on tähän ratkaisuna ja oma piispa joka sitten voi vihkiä pappeja. Eli aikansa kutakin kunnes Jumala armahtaa Suomen kristikansaa.
Terveisin Forssasta Jukka Teininen
Olisiko joskus näköpiirissä pappeuden vieminen niiltä jotka eivät suostu yhteistyöhön naispappien kanssa, eikös tämä johda siihen jos ollan johdomukaisia. Kait se onkin jo käynyt monen mielessä
Eero Polsa
Parkano
Ekumeniikan professori Risto Saarista oli haastateltu tämän viikon Kotimaa-lehdessä. Jutussa oli kiinnostava avaus: jospa naispappeuden vastustajat siirtyisivät Suomen katolisen kirkon helmaan, mitä mahdollisuutta paavi on tarjonnut eräille anglikaaneille, jotka eivät hyväksy oman kirkkonsa menoa. Miltä tämä kuulostaisi?
Hyvä nimimerkki T-M. Luin itsekin prof. Risto Saarisen artikkelin Kotimaa-lehdestä, johon viittaat.
Artikkelissa prof. Saarinen esittää, että Suomen Ev.Lut kirkossa elelevien vanhakantaisten kristittyjen tulisi harkita anglikaaniseen malliin siirtymistä katolisen kirkon huomaan.
Tämä kuulostaa melko hassulta ratkaisulta. Aivan kuin ihmiselle, joka valittaisi kahvin olevan huonoa, tarjottaisiin tilalle omenamehua. Kyllä minä omenamehua saan, jos sitä haluan, mutta nyt haluan parempaa kahvia! Omenamehu ei ole hyvää kahvia, vaikka omenamehuna olisikin juomakelpoista.
Tarkoitan tällä sitä, että siirtyminen katolisen kirkon huomaan voisi ratkaista virkakysymyksen osalta sukupuoliongelman, mutta toisi suorastaan nivaskan uusia ongelmia, jopa virkakysymyksensä itsensä sisällä!
Miten voisin toimia messuyhteisössä, jossa ehtoollista pidetään uusiutuvana uhrina, jossa pelastuminen ei olekaan kokonaan Kristuksen uhrin ansiota ja jota johtaa itseään kristuksen sijaisena pitävä Pápá?
Huvanen aika! Olen luterilainen kristitty. Siksi minä ongelmallinen piispoille olenkin. Jos olisin katolinen, naureskelisin partaani evlutin yhä kiihtyvää vauhtia kohti metsää ja kävelisin ylpeänä ikiaikaisiin katedraaleihini nauttimaan messusta ja gregoriaanisesta kirkkoveisuusta...
(Unohtamatta sitä, että olisin tosin itse jos siellä metsässä pelastuskäsitysteni kanssa...)
Martti Pyykönen
Teol. Yo
Helsinki
Eikös kuitenkin yhteinen julistus vanhurskauttamisopista ratkaise osan mainitsemistasi ongelmista, Martti Pyykönen? Ja asiaa koskevassa uutisoinnissa mainittiin, että anglikaanien traditiot ja liturgiset muodot voisivat säilyä, ks. esim. http://www.teologia.fi/ajankohtaista/1-uutisia/524-anglikaanit-osaksi-katolista-kirkkoa
Mielestäni vaihtoehto on ihan tutkimisen arvoinen.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Hyvä nimim. T-M.
Kuten itsekin yhteinen julistus vanhurskauttamisesta -asiakirjaan tutustumalla huomaat, ei se ratkaise yhtään mitään. Jo sen nimi on sinänsä paradoksi, että uskonpuhdistuksen ydin on juuri pelastuskäsityksessä.
Jos luterilaisena luovun luterilaisesta pelastuskäsityksestä ja siirryn katolisen pelastuskäsityksen alle, ei minulla ole luterilaisuudesta enää jäljellä kuin nimi ja virsikirja.
Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on lähinnä kirkkojen osoitus keskinäisestä ystävyydestä vailla kummankaan halua luopua oikeana pitämästään opista.
Julistuksen osapuolet ovat laatineet kukin tahoillaan liitteet, joiden sisältö - lähes ironisesti - vahvistaa kirkkokunnan pitäytyvän omassa opissaan, vaikka nyt tälläinen julistus onkin olemassa. Tässä lainauksena liitteen kolmas kohta:
"3. Vanhurskauttamisoppi on kristillisen uskon mittatikku tai koetinkivi. Mikään oppi ei saa olla ristiriidassa tämän kriteerin kanssa. Tässä mielessä vanhurskauttamisoppi on "luovuttamaton kriteeri joka aina suuntaa kirkon kaiken opetuksen ja toiminnan Kristukseen" (YJ 18). Sellaisena sillä on totuutensa ja ainutlaatuinen merkityksensä kaikessa, mikä on yhteydessä kirkon perustavanlaatuiseen trinitaariseen uskontunnustukseen. Meillä "on yhteinen tavoite tunnustaa kaikessa Kristusta, johon yksin tulee yli kaiken luottaa ainoana välittäjänä (1. Tim. 2:5–), jonka kautta Jumala Pyhässä Hengessä antaa itsensä ja uudistavat lahjansa" (YJ 18)."
Charta Oecumenica ei nykyisellään luo (ehkäpä onneksi) edes ehtoollisyhteyttä katolisen- ja luterilaisen maailman välille, joten siihen turvautuminen tässä kysymyksessä (vanhauskoisten luterilaisten siirtymisestä katolisen kirkon helmaan) on MINUN mielestäni aika heikkoa.
Mitä tulee anglikaanien "esimerkkiin", ei se mielestäni sovi täysin sovellettavaksi meidän tilanteeseemme.
Luterilaisuus on irronnut katolisesta kirkosta uskonpuhdistuksessa puhtaasti opillisista syistä. Reformaatio pyrki palauttamaan katolisen uskon raamatullisille uomille, mutta koska tämä muodostui mahdottomuudeksi, irtautui luterilaisuus omaksi kirkkokunnakseen.
Anglikaanikirkon ero Katolisuudesta taasen oli puhtaasti poliittinen. Henrik VIII tarvitsi avioeroa, jota Paavi ei hälle möyntänyt ja tästä suivaantuneena Henrik katkaisi Englannin kirkollisen suhteen Vatikaaniin.
(En väitä, etteikö politiikka olisi pelannut myös luterilaisen reformaation aikana. Quius regio, eius religio -periaatteen mukaisesti hallitsijan käännyttyä uuteen uskoon, kääntyi koko hänen kansansakin, mutta alkusyy ei ollut politiikassa, vaan Lutherin näkemässä katolisen kirkon rappiossa; suurelta osalta nimenomaan opissaan pelastuksesta.)
Allekirjoittaminen symboloi sitä, että katolisen kirkon yhteyteen siirtyvät anglikaanit ja katoliset ovat päässeet yhteisymmärrykseen sakramenttien, kirkon tradition ja opetusviran sekä paavin aseman suhteen. (Lainaus teologia.fi -sivuston uutisesta koskien vanhauskoisten anglikaanien liittymistä katoliseen kirkkoon)
Tästä voimme lukea ja soveltaa, että jotta vanhauskoiset luterilaiset pääsisivät "äiti kirkon" huomaan, tarvitsisi meidänkin päästä yhteisymmärrykseen sakramenteista, kirkon traditiosta, opetusvirasta sekä Paavin asemasta.
Täytyy todeta, että anglikaaneilla on näissä asioissa huomattavasti kapeampi rotko, jonka ylitse siltaa tarvitsee rakentaa. Itse en jaksa uskoa, että vanhauskoiset luterilaiset voisivat koskaan katolisen kirkon kanssa päästä em. asioista yhteisymmärrykseen ilman katolisen kirkon sisällä tapahtuvaa luterilaista reformaatiota.
Martti Pyykönen
Teol.Yo
Espoo
P.s. Poistin itse kaksi edellistä viestiäni tehdäkseni kommenttiini lisäyksiä ja muutoksia ja julkaisin sen tässä uudestaan. Siksi triplat.
(Allekirjoitathan sinäkin T-M viestisi omalla - oikealla nimelläsi ja paikkakunnallasi. Silloin keskustelussa säilyy vankempi pohja, kun jokainen on valmis seisomaan sanojensa takana.)
Lähetä kommentti
<< Home