Hyviä ampujia

Katsoin tänään ampumahiihdon naisten 10 kilometrin takaa-ajokilpailun. Kyse tietysti olympialaisista. Kaisa Mäkäräinen hiihti hienosti - kuten yleensä - ja makuuammunta sujui niin hyvin kuin voi, kaikki taulut kaatuivat. Ensimmäisessä pystyammunnassa tuli kaksi ohilaukausta ja jälkimmäisessä yksi.

Ihmettelen, että ampumahiihtäjät osuvat pystyammunnassa noinkin hyvin. Ammuntaan tullaan sydän melkoisesti hakaten, vaikka viimeiset sadat metrit hiihdetään kevyemmin. Ja sitten pitäisi osua tauluun, jonka halkaisia on - jos muistan oikein - 11 cm, eikä asetta saa tukea muuhun kuin omaan ruumiiseen.

Aika monena vuotena elokuussa olen ollut pohjoisessa vesilintumetsällä. Pienillä metsälammilla ja -järvillä olen ampunut pienoiskiväärillä. Myös ampumahiihtäjillä on nykyisin käytössä pienoiskiväärit. Vesilinnusta, joka ui vedessä, näkyy pystysuunnassa ehkä noin 11 cm. Jos matkaa on esimerkiksi 70 metriä ja minun pitää yrittää osua lintuun seisten ilman tukea pyssylle, en edes yritä. En vaikka sydän ei hakkaa kovan hiihdon takia ja aseessani on kiikaritähtäin. Ajattelen, etten osu kuitenkaan. Täytyy päästä ampumaan makuulta ja niin että aseella on tuki. Tai ainakin polvelta ja että saa tuettua pyssyn puun oksaan. Jos näkisin jonkun juoksevan lammen rantaan, puhaltavan pari kertaa, nostavan kiväärin poskelle ja ampuvan telkän seisten, ampuja tekisi minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Todella hyviä ampujia nekin, jotka osuvat pystypaikalta kolmeenkin tauluun.