Pitäisikö liittyä Natoon?

Yhteiskunnalliset kysymykset kiinnostavat, samoin sotilaalliset, vaikka olen molemmissa aivan amatööri. Sotilas olen sen verran, että olen reserviupseeri ja osallistunut aika moniin kertausharjoituksiin. Tänään alkaneissa presidentinvaaleissa valitaan myös maamme puolustusvoimien rauhanajan ylipäällikkö.

Ehdokkailta on kysytty, miten pitäisi valmistautua Suomen puolustamiseen tilanteessa, jota ei toivottavasti koskaan tule. Ehdokkaat ovat pitkälti samaa mieltä: Nykyiset ratkaisut ovat hyvät. Suomi kykenee tarvittaessa omin voimin nykyisen kaltaisella armeijalla puolustamaan itsenäisyyttään. Pieniä painostuseroja ehdokkaiden välillä on.

Olen samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä nykyiset ratkaisut eivät toimisi, eivät hyvin ainakaan, siinä tilanteessa, että suurvalta-armeija hyökkäisi Suomeen. Mitä pidemmälle tulevaisuuteen mennään, varmaankin sitä huonommin ne toimisivat. Sota on yhä teknisempää, sitä käydään yhä hienommilla laiteilla. Jolla varaa niihin, sen ylivoima on murskaava verrattuna armeijaan, jolla ei ole varaa suuriin määriin hyvin kallista tekniikkaa. Näin on nimenomaan sodassa, jota armeijat käyvät niin kuin ne ovat perinteisesti sotineet. Suomella ei tietenkään ole varaa siihen, mihin suurvallalla on.

Suurvalta-armeija käyttää satelliitteja, tiedustelulentokoneita ja yhä tehokkaampia tutkia. Näiden avulla se pystyy selvittämään vastustajan joukkojen sijainnin, jopa yksittäisen sotilaan sijainnin, tai johtamispaikat hämmästyttävän tarkasti. Kohteisiin, jotka ovat ratkaisevia, voidaan kohdistaa hirvittävän tehokas ja tarkka tuli. Meidän tiedustelumme on lähinnä sen varassa, mitä maastossa liikkuvat tiedustelupartiot havaitsevat. Se on aika vähäistä. Suurvalta-armeija pystyy ottamaan nopeasti ilmatilan haltuun alueella, jota puolustaa muutama Hornet-hävittäjä ja aika vähäinen määrä ilmatorjuntaohjuksia. Jos hyökkääjä hallitsee Suomen ilmatilaa, joukkojen siirtyminen paikasta toiseen on äärimmäisen vaikeaa tai mahdotonta. Siirtyvät joukot voidaan tuhota iskuilla ilmasta eikä sotaa voida käydä ilman joukkojen siirtymistä. Suurvalta-armeija pystyy toimimaan pimeässä. Sillä on paljon erilaisia pimeänäkölaitteita. Jos toisella puolella niitä ei ole tai on vain hyvin vähän, sillä, jolla pimeänäkölaitteita ei ole, lienee yhtä hyvät mahdollisuudet voittaa perinteisessä sodassa kuin divaritason jalkapallojoukkueella, joka aloittaa pelin huippuhyvää maajoukkuetta vastaan tilanteella 0-15. Divarijoukkue on tässä tapauksessa kotijoukkue.

Viime vuosina käydyissä sodissa aika hyvätkään armeijat eivät ole pärjänneet tavanomaisessa sodassa suurvalta-armeijaa vastaan. Irakin armeija lyötiin muutamassa päivässä. Lienee vaikea esittää perusteluja, miksi Suomen tilanne olisi aivan toisenlainen ja meidän armeijamme kykenisi taistelemaan tasaväkisesti, vaikka hyökkääjä olisi tiedustelussa valtavasti edellämme, se hallitsisi ilmatilaamme, sen tulivoima olisi paljon suurempi ja se pystyisi toimimaan suurin joukoin pimeässä.

Jos nykyiset ratkaisut eivät toimi, mitä pitäisi tehdä? Monet ovat sitä mieltä, että pitäisi liittyä Natoon. Se on perusteltu ratkaisu. Kriisitilanteessa Naton jäsen saa tiedustelutietoa, jota välttämättä tarvitaan ja jota tiedustelupartiot eivät voi antaa. Natoon kuuluvan maan ilmatilaa hyökkääjä ei ota helposti haltuun. Nato kykenee järjestämään jäsenilleen sellaista sotateknologiaa, jota tulevaisuudessa yhä enemmän tarvitaan ja johon Suomen kaltaisella maalla ei yksin ole varaa. Varmasti Natoon kuuluminen olisi myös pelote sille, joka mahdollisesti suunnittelee Suomeen tunkeutumista.

Puheet Euroopan yhteisestä puolustuksesta ovat puheita, joita moni mielellään kuuntelee mutta jolla ei varmaan ole toteutumismahdollisuuksia. Suuri osa Euroopan Unionin maista kuuluu Natoon eivätkä nämä maat ole halukkaita rakentamaan rinnakkain kahta puolustusjärjestelmää. Se on ymmärrettävää. Olisi hyvin kallista pitää yllä, harjoituttaa ja kehittää kahta järjestelmää eikä uusi järjestelmä toisi Natoon kuuluville maille mitään merkittävää uutta hyvää.

Ehkä on myös toinen vaihtoehto. Viime vuosina ja vuosikymmeninä aika pienetkin sissiarmeijat ovat taistelleet hyvin suurvalta-armeijoita vastaan ja tuottaneet niille suuria tappioita, jopa voittaneet sotia. Neuvostoliitto joutui lähtemään Afganistanista, Yhdysvallatkin pärjää siellä huonosti, vaikka sissejä on varsin vähän eikä heillä ole huippuvarusteita ja -koulutusta. Satelliiteista, ilmatilan hallinnasta, pimeänäkölaitteista ja muusta hienosta teknologiasta ei ole ratkaisevaa hyötyä, koska niiden avulla ei näe toisen pään sisälle eikä voi selvittää, kuka on sissi ja kuka ei. Jos Suomi ei liity Natoon, ehkä armeijaa pitäisi kehittää tähän suuntaan. Vahvan sissiarmeijan pelote on suuri. Jos suurvallan päättäjät tietävät, että he joutuvat taistelemaan 100.000 sissiä vastaan, joilla on hyvä koulutus, halu taistella ja hyvät tällaisen sodan vaatimat aseet, päätös luultavasti on, ettei sellaiseen maahan lähdetä. Eikä varsinkaan jos kansa maassa varsin yksimielisesti tukee taistelua maahan tunkeutujia vastaan, koska se haluaa sellaisen yhteiskunnan, joka sillä oli ennen hyökkääjiä. Sota on aina pahaa ja raskasta, sissisota on sitä erityisesti. Ja tällainen sodankäynti olisi joltakin osin kansainvälisiä sopimuksia vastaan. Käsittääkseni niiden mukaan sotilaat eivät saa olla siviilivaatteissa.

Teki mieli kirjoittaa näitä ajatuksia, kun olen seurannut mahdollisten tulevien armeijan ylipäälliköiden vastauksia maanpuolustukseen liittyviin kysymyksiin. Tietysti paljon tärkeämpää kuin miettiä varautumista tilanteeseen, joka tuntuu kaukaiselta - ja varmasti onkin - on rukoilla rauhan puolesta. Varsinkin se on kristityn tehtävä. Tehtävämme on rukoilla rauhaa myös sinne, missä sitä ei nyt ole. Uskon, että monien suomalaisten rukouksilla rauhan puolesta on ollut suuri merkitys. Ne ovat vaikuttaneet siihen, että olemme saaneet elää pitkään rauhassa. Rukoukset ovat vaikuttaneet myös meihin itseemme. Haluamme elää rauhassa ja olemme valmiita tekemään ja uhraamaankin paljon sen hyväksi, että rauha säilyisi.