Jos sehhiin on vikatikki

Parantelin maanantaina flunssaa ja katsoin aika vanhan suomalaisen Elämän vonkamies -elokuvan. Se perustuu muutamaan Kalle Päätalon kirjaan, joissa hän kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1920-luvun Pohjois-Suomessa Taivalkoskella. Elokuvan lopussa taidetaan olla jo seuraavan vuosikymmenen alussa. Elokuva kuvaa varmaan totuudenmukaisesti tuon ajan elämää Pohjois-Suomessa, yhdessä perheessä ja laajemminkin.

On vielä elossa niitä, jotka ovat eläneet tuota aikaa. Heidän elämänsä aikana on tapahtunut aivan valtava muutos. Elämä on monilta osin aivan toisenlaista kuin se oli 90 tai 80 vuotta sitten. Tuon ajan ihmiset ei voineet kuvitella, millaisissa kodeissa asumme, miten hyvin keskimäärin ihmiset Suomessa tulevat toimeen, miten helposti voidaan matkustaa ja käydä kaukanakin ja millaiset välineet auttavat meitä jokapäiväisessä elämässä.

Varsinkin yhtä asiaa jäi miettimään. Kalle Päätalon isä Hermanni on kova työmies ja toimii uittomiesten työnjohtajana. Suuri lama, joka iski Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan, lopetti monet työt Pohjois-Suomessakin. Työnjohtaja sai kuukausipalkan, vaikka työtä ei ollut. Tämä oli Hermannista vastenmielistä - saada palkkaa vaikka ei tee työtä. Hän purki mieltään vaimolleen Riitulle: - Millä pirulla sitä (palkkaa) ilikiää nostaa ja syyvä. Kun Hermanni ei voinut rauhassa nostaa palkkaa, hän otti yhteyttä - varmaan monta kertaa - esimieheensä ja tiedusteli, eikö kuitenkin jotakin tekemistä olisi, kun palkkakin tulee. Esimies tuskastui kyselijää ja käski tiukasti työnjohtajan mennä kotiinsa odottamaan mahdollisia töitä. Riitu ymmärsi esimiestä ja moitti miestään, joka kyselee jatkuvasti, mitä voisi tehdä. Mutta Hermanni ei ymmärtänyt: - En tiiä, mihin tämä muolima mennöö, jos sehhiin on vikatikki, että yrittää huolehtia hommistaan.

Tämä kertoo varmaan useimpien tuon ajan ihmisten työmoraalista. Työtä tehdään, sitä kuuluu tehdä, ja tosissaan, se on kunnia-asia. Tällaisella työmoraalilla - niin ajattelen - tästä maasta on rakennettu sellainen hyvinvointiyhteiskunta kuin tämä on.

Katsoin eilen hetken Big Brotheria. Mietin elämää maassamme vuonna 2011, elämäntapojamme, suhtautumistamme työhön, tapaamme tehdä työtä. Ilmeisesti hyvinvointi, joka on rakennettu Hermannin Päätalon kaltaisella työmoraalilla, on tuottanut hyvin toisenlaista moraalia, elämää ja suhtautumista työhön ja moniin muihin asioihin kuin mitä oli niillä, jotka ovat tehneet mahdolliseksi elämän tällaisessa yhteiskunnassa. Minusta tuntuu tai olen varma, ettei hyvinvointiyhteiskuntamme säily kovinkaan pitkään. Se ei voi säilyä ilman että tehdään lujasti työtä. Se ei kestä, jos yhä useampi vieroksuu kovaa työtä - jos elämän täyttävät aivan muut asiat, niistä ollaan kiinnostuneita, niitä tavoitellaan ja keskitytään viihtymiseen.

Varmaan tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskuntia rakennetaan tällä hetkellä jossakin muualla - siellä missä monet tekevät työtä työmoraalilla, jossa on paljon samankaltaista kuin Hermanni Päätalon suhtautumisessa työhön. Meidän yhteiskuntamme ei ole tulevaisuudessa hyvinvointiyhteiskunta, ellei maassamme tapahdu suuri muutos.

Se on selvää, että Kalle Päätalon isän työmoraalin kaltaisessa ajattelussa on myös huonoja puolia. Niistäkin elokuva kertoo. Se voi johtaa moniin ongelmiin. Ehkä Hermannin työmoraali oli yksi syy hänen sairastumiseensa. En siis tarkoita vääränlaista työn ihannointia. Enkä sitäkään että työ on elämässä ainoa todellinen arvo. Vielä vähemmän tarkoitan, että niiden, jotka eivät kykene työhön sairauden takia tai jotka ovat työttömiä vastoin omaa tahtoaan, pitäisi tuntea syyllisyyttä ja huonoutta.