Ongelma ratkeaa

Huomenna lauantaina - jos Jumala suo - vihitään piispaksi teologian tohtori, rovasti Matti Väisänen. Tämä tapahtuu Helsingissä Pyhän Sydämen kappelissa. Suomen Luther-säätiön Pyhäkön Lamppu -lehti kertoo, että Matti Väisänen on kutsuttu yhdeksi ruotsalaisen Missionsprovinsenin piispoista. Hänen tehtävänään on hoitaa piispan virkaa Suomessa.

Ymmärrän Missionsprovinsenin ja Luther-säätiön ratkaisun. Luther-säätiön palveluksessa on pastoreita, jotka ovat saaneet pappisvihkimyksen Ruotsissa ja joita kirkkomme piispat eivät pidä kirkkomme pastoreina. On hyvä, että näillä pastoreilla on piispa, joka on lähempänä, joka tuntee vielä paremmin hengellistä elämää Suomessa ja jonka kanssa on helpompi puhua työn ja elämän iloista ja suruista siitäkin syystä, että voi puhua äidinkielellä. Luther-säätiö tarvitsee myös uusia pastoreita messuyhteisöjensä palvelukseen, eikä se saa näitä siten, että kirkkomme piispat vihkisivät pastoreita sen palvelukseen. Varmaan edelleen olisi mahdollista se, miten Luther-säätiö on toiminut tähän asti: uudet pastorit vihitään Ruotsissa Missionsprovinsenin pappisvihkimyksissä. Toki luontevampaa on, että pastorit, jotka palvelevat seurakuntaa Suomessa, saavat vihkimyksen Suomessa ja sen toimittaa suomalainen piispa.

Olen Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen palveluksessa. Työtovereinani on teologeja, jotka eivät saa pappisvihkimystä, koska he ajattelevat pastorin virasta kirkon perinteen mukaisesti - siis pitävät naispappeutta Raamatun vastaisena - ja toimivat tämän käsityksensä mukaisesti. Tämä on tietysti ongelma niin näille teologeille, Sleyn työlle kuin niille seurakuntalaisille, joiden parissa nämä tekevät työtä ja joita he palvelevat. Nämä teologit voivat tehdä paljon hyvää ja arvokasta mutta tietysti se vaikeuttaa työtä, ettei ole pastori eikä ole tämän viran mukanaan tuomia oikeuksia ja velvollisuuksia. Uskon, että tämä ongelma ratkeaa tavalla tai toisella lähimmän parin vuoden aikana.

Hyvä ratkaisu olisi, että joku tai jotkut piispoistamme suostuisivat vihkimään pastoreiksi myös niitä teologian maistereita, jotka eivät voi tulla samaan pappisvihkimykseen naispastoreiden kanssa, koska pitävät naispappeutta Jumalan tahdon vastaisena. Eivätkö piispamme voisi vihkiä näistä ainakin ne, joilla on kutsu jonkin kirkkomme herätysliikkeen tai järjestön palvelukseen? Miksi estää näiden maistereiden pääsy toteuttamaan kutsumustaan? Miksi vaikeuttaa herätysliikkeiden ja kirkollisten järjestöjen työtä? Ja miksi jättää luterilaisia kristittyjä ja kirkkomme jäseniä ilman sellaista pastoria, jota he toivovat ja jonka palkan he ovat valmiita maksamaan? Esimerkiksi herätysliikkeiden kesäjuhla oli luonteva paikka toteuttaa pappisvihkimys. Ja on kirkossa tehtäviä, joissa se, että torjuu naispappeuden, ei johda ongelmiin. Eivätkö piispamme voisi vihki näihin tehtäviin teologian maistereita, jotka eivät pidä naispappeutta Jumalan tahdon mukaisena ja joilla on seurakunnan kutsu näihin tehtäviin? Nyt monet kutsumustietoiset, pitkään opiskelleet ja luterilaiseen uskoon lujasti sitoutuneet teologit, joilla olisi paljon hyvää annettavaa kirkossamme, jäävät ilman pastorin virkaa. Sitä, että kirkolla on varaa tähän, on vaikea ymmärtää.

Vaikka toivon toisin, minusta tuntuu, etteivät piispamme suostu jatkossakaan vihkimään pastoreiksi teologeja, jotka eivät voi toimittaa jumalanpalvelusta yhdessä naispastorin kanssa. Jos näin on, ongelma, josta kirjoitan, ratkeaa lähivuosina niin, että maassamme vierailee silloin tällöin ulkomaalainen piispa, joka toimittaa pappisvihkimyksen. Tai ongelma ratkeaa niin, että saadaan apua Matti Väisäseltä. Hän vihkii papeiksi niitä teologian maistereita, jotka tulevat jonkin herätysliikkeen tai kirkollisen järjestön - muunkin kuin Luther-säätiön - palvelukseen. Tai herätysliikkeet saavat pastoreitaan niistä, jotka on vihitty Luther-säätiön palvelukseen ja jotka ovat palvelleen jonkin aikaa tätä järjestöä. Ongelma voidaan ratkaista myös niin, että ne herätysliikkeet tai järjestöt, jotka tarvitsevat pastoreita mutta eivät saa heitä kirkkomme piispojen toimittamista pappisvihkimyksistä, kutsuvat pastorinsa ja vihkivät heidät papeiksi ilman piispoja.

Piispojen tärkeä tehtävä on varjella ja vahvistaa yhteyttä kirkossa ja toimia niin, ettei kirkko hajaantuisi. Minusta piispamme toimivat nyt tässä asiassa juuri toisin. Että he vihkisivät pastoreiksi nekin, jotka pitäytyvät omankin kirkkomme perinteissä käsityksessä pastorin virasta, se tekisi tarpeettomiksi ratkaisut, jotka hajottavat kirkkoa.

Uskon, että monilla - ehkä kaikilla - niistä, jotka eivät nyt saa pappisvihkimystä kirkossamme, on kutsu Jumalalta Jumalan valtakunnan työhön. Meidän ihmisten ei pitäisi taistella sitä vastaan, mitä Jumala tahtoo.