Mitä jos?

Huomenna illalla on siis keskustelu piispa Kari Mäkisen kanssa. Enpä jaksa suhtautua keskusteluun kovin optimistisin odotuksin. Pelkään, että tapaaminen on paremmin sanelua. Toivon, että erehdyn.

Olen parannellut keuhkoputkentulehdusta. Ehkä sairaus saa mielen matalaksi. Huomaan miettiväni, mitä jos aikanaan lukion jälkeen olisinkin päätynyt toiseen ratkaisuun. Mietin jossakin vaiheessa opintoja teknillisessä korkeakoulussa, jossakin vaiheessa kadettikoulussa. Toki ymmärrän, etteivät tehtävät näiden opintojen jälkeen olisi olleet ongelmattomia. Silti uskon, että ongelmat olisivat olleet kovin toisenlaisia kuin nyt. Ja sittenkin helpompia kantaa.

Ymmärrän, etteivät asiat jossittelulla muutu. Silti tällaisessa tilanteessa ei mahda mitään sille, että jossittelu työntyy ajatuksiin.

Pyydän hyvältä Jumalalta, ettei katkeruus saisi minussa sijaa. Katkeruus kuluttaa valtavasti voimia ja tuottaa vahinkoa jonkin verran muillekin, eniten sen kantajalle itselleen. Turhaan Paavali ei käske hylkäämään katkeruutta. Uskon hyvän Jumalan johdatukseen. Varmaankin hän on tahtonut, että kuljen tällaisen tien. Haluan pyytää hänen johdatustaan tulevaan. Ehkä tie tulevissa päivissä ei ole helppo. Se on kuitenkin paras, jos se on tie, jota Jumala tahtoo minun kulkevan.