Epäinhimillistä
Ystävästäni Hilkka Toikasta oli juttu Sydän-Satakunta –lehdessä. Hilkkaa ei valittu Kokemäen kanttoriksi. Tämän lisäksi hänen määräaikaista työsuhdettaan ei jatkettu - ei edes siihen saakka kunnes seurakunta saa vakituisen kanttorin. Ilmoitus työsuhteen päättymisestä tehtiin kahden päivän varoitusajalla. Työsuhde Kauvatsan ja Kokemäen seurakuntaan (nämä seurakunnat yhdistettiin vasta, aiemmin ne muodostivat seurakuntayhtymän) kesti yhtäjaksoisesti melkein 13 vuotta. Syy oli se, minkä voi arvata: Hilkka edustaa kirkon perinteen mukaista käsitystä papinvirasta.
Tässä Sydän-Satakunnan (http://sydan-satakunta.sps.fi/) juttu:
Hilkka Toikka pohtii, että nyt on aikaa lukea. Hän jaksaa iloita myös siitä, että voi olla joulun perheen kanssa, yli kymmenen vuotta hän on ollut silloin töissä. Toki töihin on hirveä ikävä.
Vakaumus vei kortistoon
Hilkka Toikkaa ei valittu Kokemäen kanttoriksi, koska hän ei työskentele yhdessä naispappien kanssa.
Kanttori Hilkka Toikan työt loppuivat toissaviikolla kuin seinään. Yli kymmenen vuotta määräaikaisissa pesteissä Kauvatsalla ja sittemmin myös Kokemäellä toiminutta Toikkaa ei valittu kanttorin virkaan, vaikka hän oli pätevä ja ainoa hakija. Määräaikaista pestiäkään ei enää uusittu. Kirkkoneuvosto katsoo, ettei Toikka ole sopiva virkaan, koska hän kieltäytyy toimimasta naispapin kanssa.
Toikan mielestä parikymmentä vuotta sitten tehty päätös hyväksyä naispappeus ei ollut Jumalan tahdon mukainen. Hän vetoaa Raamattuun, jota pitää ylimpänä ohjeena.
- Seurakunnan kaitsijan tulee olla yhden vaimon mies, Toikka siteeraa Timoteuskirjettä.
- Kyse ei ole siitä, etten naista hyväksyisi. Olenhan nainen itsekin, hän tarkentaa.
Toikka pohtii vastaavansa toimistaan Jumalan edessä. Hänellä olisi huono omatunto, jos hän ei olisi kertonut työhaastattelussa näkemystään.
Toikka on aiemmalta koulutukseltaan opettaja; kanttoriksi hän kouluttautui oppisopimuksella. Virka olisi ollut unelmien täyttymys. Hän ei osannut haastattelussa arvata, että yksi ainoa vastaus ratkaisisi.
- Se oli tosi suuri yllätys ja järkytys minulle. Ratkaisu on herättänyt ihmetystä varsinkin, kun seurakunnassa ei ole naispappia, hän sanoo. Ihmeissään ovat olleet muutkin.
- Olen saanut myönteistä, kannustavaa ja rohkaisevaa palautetta. Ihmiset ovat olleet ihmeissään, järkyttyneitä ja pettyneitä.
Toikka uskoo, että kanttorit olisivat pystyneet järjestämään työt niin, ettei ongelmia olisi syntynyt; töitähän järjestellään yhdessä muutenkin. Kirkkoneuvoston päätöslauselmassa todetaan, että Toikka on kieltäytynyt tänä syksynä yhteistyöstä naispapin kanssa. Toikan itsensä mukaan kyse ei ollut varsinaisesta kieltäytymisestä. Hän kertoo kysyneensä, olisiko silloin toinen kanttori käytettävissä. Koska hän oli työvuorossa, sovittiin, että hän hoitaa tehtävän.
Aiemmin, kun Toikan olisi pitänyt toimia naispapin kanssa, on hän järjestänyt itselleen sijaisen; montaa tapauksia ei ole ollut. Vuonna 2001, kun Kauvatsan vs. kirkkoherrana toimi Eija Santahuhta, Toikalla oli sijainen viikon. Silloin seurakunta kysyi neuvoa palkanmaksuun tuomiokapitulilta. Silloinen piispa Ilkka Kantola totesi vastauksessaan:
- Toikka on oikeassa siinä, että häntä ei voida velvoittaa toimimaan Kauvatsan kanttorina vastoin omaatuntoaan. Työnantajalla on kuitenkin oikeus odottaa, että työntekijä hoitaa virkaan kuuluvat tehtävät, joista on sovittu.
Kirkkovaltuuston puheenjohtaja Paavo Valtanen kertoo, että kirkkoneuvosto teki päätöksen kirkkoherran esityksen mukaisesti. Tämä taas oli kysynyt ohjeistusta kapitulista, ja teki ehdotuksensa sen mukaisesti. Kirkkoneuvosto pyytää Turun tuomiokapitulia panemaan C-kanttorin viran uudelleen hakuun.
- Haen tehtävää uudestaan. Ja katson, miten sitten mennään eteenpäin, sanoo Toikka.
Hän kertoo toivoneensa, että olisi voinut jatkaa uudessa määräaikaisessa työsuhteessa siihen asti, kunnes asia ratkeaa.
Vanha sopimus päättyi kolme päivää sen jälkeen, kun Toikka kuuli, ettei uutta tehdä. Toikka on ilmoittautunut nyt työttömäksi työnhakijaksi. Viimeinen toistaiseksi tiedossa oleva seurakunnan työ on Kauneimpien joululaulujen säestäminen 16. joulukuuta Kauvatsalla.
Eeva-Maija Jokela-Tomperi
-----
Tuntuu, että Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta on viime vuosina tai aivan viime kuukausina kadonnut paljon. Kun lukee jutun Hilkan kohtelusta, tuntuu, että inhimillisyyskin on kadonnut. Ilmeisesti mitään laitonta ei tehty. Määräaikaista työsuhdetta ei ole pakko jatkaa eikä edes kuukauden mittaista irtisanomisaikaa ole. Mutta epäinhimilliseltä tällainen kohtelu tuntuu.
En ole koskaan työskennellyt samassa seurakunnassa Hilkan kanssa. Silti uskallan sanoa: Hän on erinomainen kanttori. Työstään innostunut, taitava, tulee ihmisten kanssa toimeen, haluaa palvella lahjoillaan Jumalan valtakunnan työtä. Kokemäen seurakunta olisi saanut hänestä hyvän vakinaisen kanttorin. Kokemäellä ei olisi ollut todellinen ongelma se, ettei Hilkka tee yhteistyötä naispastorin kanssa. Käsittääkseni hän olisi ollut valmis hankkimaan tarvittaessa itselleen sijaisen ja olisi suostunut siihen, että sijaiselle maksetaan palkkio hänen palkastaan.
Ehkä on niitä, jotka haluavat ratkaista asiat tällä tavalla. Mitä tylymmin naispappeuden torjujia kohdellaan, sen parempi. Ehkä ajatellaan, että näin toimitaan kirkon parhaaksi: annetaan viesti, että kirkko rankaisee ankarasti niitä, jotka syrjivät naisia. Ja ajatellaan, että tällä viestillä on hyvä vaikutus niihin, jotka odottavat kirkolta kovia toimia naispappeuden torjujien suhteen. Olemmeko muutaman vuoden kuluttua siinä tilanteessa, että näin kohdellaan niitä, jotka eivät pidä kahden miehen vihkimistä avioliittoon Jumalan tahdon mukaisena? Tai niitä, jotka julistavat Kristuksen ristiä ainoana pelastustienä?
Tässä Sydän-Satakunnan (http://sydan-satakunta.sps.fi/) juttu:
Hilkka Toikka pohtii, että nyt on aikaa lukea. Hän jaksaa iloita myös siitä, että voi olla joulun perheen kanssa, yli kymmenen vuotta hän on ollut silloin töissä. Toki töihin on hirveä ikävä.
Vakaumus vei kortistoon
Hilkka Toikkaa ei valittu Kokemäen kanttoriksi, koska hän ei työskentele yhdessä naispappien kanssa.
Kanttori Hilkka Toikan työt loppuivat toissaviikolla kuin seinään. Yli kymmenen vuotta määräaikaisissa pesteissä Kauvatsalla ja sittemmin myös Kokemäellä toiminutta Toikkaa ei valittu kanttorin virkaan, vaikka hän oli pätevä ja ainoa hakija. Määräaikaista pestiäkään ei enää uusittu. Kirkkoneuvosto katsoo, ettei Toikka ole sopiva virkaan, koska hän kieltäytyy toimimasta naispapin kanssa.
Toikan mielestä parikymmentä vuotta sitten tehty päätös hyväksyä naispappeus ei ollut Jumalan tahdon mukainen. Hän vetoaa Raamattuun, jota pitää ylimpänä ohjeena.
- Seurakunnan kaitsijan tulee olla yhden vaimon mies, Toikka siteeraa Timoteuskirjettä.
- Kyse ei ole siitä, etten naista hyväksyisi. Olenhan nainen itsekin, hän tarkentaa.
Toikka pohtii vastaavansa toimistaan Jumalan edessä. Hänellä olisi huono omatunto, jos hän ei olisi kertonut työhaastattelussa näkemystään.
Toikka on aiemmalta koulutukseltaan opettaja; kanttoriksi hän kouluttautui oppisopimuksella. Virka olisi ollut unelmien täyttymys. Hän ei osannut haastattelussa arvata, että yksi ainoa vastaus ratkaisisi.
- Se oli tosi suuri yllätys ja järkytys minulle. Ratkaisu on herättänyt ihmetystä varsinkin, kun seurakunnassa ei ole naispappia, hän sanoo. Ihmeissään ovat olleet muutkin.
- Olen saanut myönteistä, kannustavaa ja rohkaisevaa palautetta. Ihmiset ovat olleet ihmeissään, järkyttyneitä ja pettyneitä.
Toikka uskoo, että kanttorit olisivat pystyneet järjestämään työt niin, ettei ongelmia olisi syntynyt; töitähän järjestellään yhdessä muutenkin. Kirkkoneuvoston päätöslauselmassa todetaan, että Toikka on kieltäytynyt tänä syksynä yhteistyöstä naispapin kanssa. Toikan itsensä mukaan kyse ei ollut varsinaisesta kieltäytymisestä. Hän kertoo kysyneensä, olisiko silloin toinen kanttori käytettävissä. Koska hän oli työvuorossa, sovittiin, että hän hoitaa tehtävän.
Aiemmin, kun Toikan olisi pitänyt toimia naispapin kanssa, on hän järjestänyt itselleen sijaisen; montaa tapauksia ei ole ollut. Vuonna 2001, kun Kauvatsan vs. kirkkoherrana toimi Eija Santahuhta, Toikalla oli sijainen viikon. Silloin seurakunta kysyi neuvoa palkanmaksuun tuomiokapitulilta. Silloinen piispa Ilkka Kantola totesi vastauksessaan:
- Toikka on oikeassa siinä, että häntä ei voida velvoittaa toimimaan Kauvatsan kanttorina vastoin omaatuntoaan. Työnantajalla on kuitenkin oikeus odottaa, että työntekijä hoitaa virkaan kuuluvat tehtävät, joista on sovittu.
Kirkkovaltuuston puheenjohtaja Paavo Valtanen kertoo, että kirkkoneuvosto teki päätöksen kirkkoherran esityksen mukaisesti. Tämä taas oli kysynyt ohjeistusta kapitulista, ja teki ehdotuksensa sen mukaisesti. Kirkkoneuvosto pyytää Turun tuomiokapitulia panemaan C-kanttorin viran uudelleen hakuun.
- Haen tehtävää uudestaan. Ja katson, miten sitten mennään eteenpäin, sanoo Toikka.
Hän kertoo toivoneensa, että olisi voinut jatkaa uudessa määräaikaisessa työsuhteessa siihen asti, kunnes asia ratkeaa.
Vanha sopimus päättyi kolme päivää sen jälkeen, kun Toikka kuuli, ettei uutta tehdä. Toikka on ilmoittautunut nyt työttömäksi työnhakijaksi. Viimeinen toistaiseksi tiedossa oleva seurakunnan työ on Kauneimpien joululaulujen säestäminen 16. joulukuuta Kauvatsalla.
Eeva-Maija Jokela-Tomperi
-----
Tuntuu, että Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta on viime vuosina tai aivan viime kuukausina kadonnut paljon. Kun lukee jutun Hilkan kohtelusta, tuntuu, että inhimillisyyskin on kadonnut. Ilmeisesti mitään laitonta ei tehty. Määräaikaista työsuhdetta ei ole pakko jatkaa eikä edes kuukauden mittaista irtisanomisaikaa ole. Mutta epäinhimilliseltä tällainen kohtelu tuntuu.
En ole koskaan työskennellyt samassa seurakunnassa Hilkan kanssa. Silti uskallan sanoa: Hän on erinomainen kanttori. Työstään innostunut, taitava, tulee ihmisten kanssa toimeen, haluaa palvella lahjoillaan Jumalan valtakunnan työtä. Kokemäen seurakunta olisi saanut hänestä hyvän vakinaisen kanttorin. Kokemäellä ei olisi ollut todellinen ongelma se, ettei Hilkka tee yhteistyötä naispastorin kanssa. Käsittääkseni hän olisi ollut valmis hankkimaan tarvittaessa itselleen sijaisen ja olisi suostunut siihen, että sijaiselle maksetaan palkkio hänen palkastaan.
Ehkä on niitä, jotka haluavat ratkaista asiat tällä tavalla. Mitä tylymmin naispappeuden torjujia kohdellaan, sen parempi. Ehkä ajatellaan, että näin toimitaan kirkon parhaaksi: annetaan viesti, että kirkko rankaisee ankarasti niitä, jotka syrjivät naisia. Ja ajatellaan, että tällä viestillä on hyvä vaikutus niihin, jotka odottavat kirkolta kovia toimia naispappeuden torjujien suhteen. Olemmeko muutaman vuoden kuluttua siinä tilanteessa, että näin kohdellaan niitä, jotka eivät pidä kahden miehen vihkimistä avioliittoon Jumalan tahdon mukaisena? Tai niitä, jotka julistavat Kristuksen ristiä ainoana pelastustienä?
posted by Jari Rankinen | 10:29 ap.
5 Comments:
Ihmiset (minä mukaan lukien) ovat pikkumaisia. Kun on "pätevä" syy olla ilkeä ja sortaa toista, niin mahdollisuuteen tartutaan. Aina on sen verran omaa pahaa oloa plakkarissa ja jotakin hampaankolossa koko ihmiskuntaa kohtaan, että sopivan tilaisuuden tullen on kiva pilata toisen elämä - pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa. Ja mikä sen parempaa kuin saada kaikesta vielä sulka hattuunsa "ihmisyyden asian edistämisessä"!
Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, tarvitsisi todella valkeutta.
Päivi Luukkainen
Jyväskylä
Hyvä näkökulma, Päivi. Surullistahan tämä jälleen on. Miksi Raamatun sanasta nousevaa omantunnon vapautta ei kunnioiteta?
Muutamien vuosien kuluttua voi olla homokysymyksessä sama tilanne. Siinä olisi jo lähes mahdotonta antaa periksi kanttorinakin.
Room. 12:2: "Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan..."
Tuomo Viherjuuri, Hki
Perusasioita on edelleen tärkeä tuoda esille ja korostaa. Luterilainen usko on ollut ja on ja pysyy pyhän Raamatun uskona. Me uskomme "niinkuin on kirjoitettu". Maailma, ihmisen oma liha ja sielunvihollinen tahtovat aina ja toistuvasti ihmispelon ja omien mielitekojen mukaan selittää Raamattua omaksi edukseen ja usein pitkin selityksin. Vapahtajamme Jeesus ja apostolit sen sijaan perustivat uskonsa Jumalan ilmoitukseen ja näin ollen Jumalan tahtoon sanoin: "kirjoitettu on". Sen tähden minäkin tahdon kilvoitella tässä uskossa ja Jumala on tästä virkakysymyksestä yksinkertaisesti ilmoittanut että tämä seurakunnan paimenen ja kaitsijan virka, saarnavirka, on miehelle uskottu. Näin on kirjoitettu.
Luterilaisina kristittyinä meillä on myös tunnustuskirjat, jotka ilmoittavat että paimenen virka on tarkoitettu miehelle. Uskonpuhdistaja Martti Luther kirjoittaa Smalkaldin kappaleissa (yksi osa tunnustuskirjojamme) vuonna 1537 artiklassa 10 alkuperäisessä latinankielisessä laitoksessa ja myös vanhemmissa suomalaisissa käännöksissä: "Sentähden, niinkuin meille seurakunnan ja isäin esimerkit opettavat, tulee meidän ja tahdommekin itse vihkiä tähän virkaan (papin virkaan eli saarnavikirkaan) kelvollisia miehiä". Uusimpien suomenkielisten laitosten "henkilö" ei perustu latinankieliseen tekstiin.
Siis jälleen kerran: uskomme perustuu tällaiseen käsitykseen Raamatusta "kirjoitettu on" ja tunnustuskirjojen tunnustukseen.
Aivan sama perusta tulee olla muissakin uskoon ja elämään liittyvissä asioissa, kuten kysymyksessä parisuhdelaista. Siinäkin uskomme ja tunnustamme niinkuin Raamattu nämä asiat suoraan, täysin ymmärrettävästi ja selkeästi Jumalan tahtona ilmoittaa. Tämä on luterilaista uskoa. Jos joku tahtoo rakkauden nimissä tehdä Raamatun ilmoituksesta ristiriitaisen ikäänkuin rakkaus epämääräisenä ihmisoikkuna sivuuttaisi kuudennen käskyn ja sallisi haureuden synnin sen eri muodoissaan, asettuu Jumalan sijaan ja ottaa myös vastuun siitä. Jumalan Sana ei ole ristiriitainen tai epäselvä tai hämärä. Mikäli on hämäryyttä tai epäselvyyttä, on se ihmisessä itsessään (Luther: kirjasta Sidottu Ratkaisuvalta). Emmehän mekään sano päivää yöksi emmekä yötä päiväksi? Miksi sitten Jumalan oma ilmoitus muutettaisiin päinvastaiseksi tarkoitukseltaa kuin mitä se selkeydessään ja voimassaan on?
Harri Lammi
Kummallista, ensin Jari, sitten Markus ja nyt Hilkka. Meiltä on valittu tähän ryöpytykseen todellinen ykkösketju. Kaikki rakastettuja, rauhallisia kristittyjä, jotka eivät provosoi käytöksellään.
Jumala tietää, keitä esille laittaa. Meidän asiamme on sitten tukea.
Siunausta ja voimia kaikille kolmelle!
Erkki Koskenniemi, Karkku
Jari: "Olemmeko muutaman vuoden kuluttua siinä tilanteessa, että näin kohdellaan niitä, jotka eivät pidä kahden miehen vihkimistä avioliittoon Jumalan tahdon mukaisena?"
Jani:
Tässä asiassa ei ole vaihtoehtoja - vanhoillisten raamatun “selvästä sanasta” kiinni pitävien kannalta, ikävä kyllä. Toivon mukaan kirkkomme ei änkyröitä mielistellessään päädy samaan “eipäsjuupas” -ratkaisuun kuin Norjan ev.lut. kirkko, joka jätti piispoilleen “omantunnonvapauden” suhteessa ns. sateenkaaripappien virkoihin siunaamiseen sekä siunaamatta jättämiseen. Mielestäni on inhimillisesti katsottuna täysin perusteltua ja oikeutettua väittää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen erityiskohtelun (epäinhimillisen kohtelun) salliminen uskonnollisille yhteisöille ja kirkoille on yksiselitteisesti väärin ja tuomittavaa. Lainsäädännön on näillä kohdin edelleen muututtava - ja saatte nähdä - se muuttuu. Tämä on vain ajan kysymys. Käykö sitten niin, kuten eräskin Kotimaa-lehden lukija (numerossa 50/2007 sivulla 14) pelkää, että “raamattu-uskollisten on jätettävä luterilainen kirkkomme, jos haluavat olla osallistumatta sen synteihin” - tässä kirjoittaja tarkoittaa “synnillä” hyvin todennäköisesti homouden avointa hyväksymistä kirkossa.
Eräissä maissa maahanmuuttajilta kysytään mm. suhtautumisesta homoihin. Vastaukset ratkaisevat, saako henkilö turvapaikan vai ei. Pitäisikö Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyviltä tai liitettäviltä (kirkkoon kastettavan lapsen vanhemmilta) kysyä, mitä mieltä he ovat homoseksuaalisesti tms. suuntautuneista lähimmäisistä ja siitä, pitäisikö homoja vihkiä kirkon virkoihin jne.? Minun mielestäni jossain määrin kyllä. Kirkon ei mielestäni tule vihkiä jäsenikseen ja papeikseen ainakaan selvästi ja julkisesti homokielteisiä henkilöitä. Missä määrin tämä sitten koskee ns. “sammutetuin lyhdyin” toimivia, sitä en osaa sanoa, ellei kaikkia asianomaisia sitten pakoteta (mutta minkä varjolla?) lausumaan asiaan liittyvät homokielteiset tai -myönteiset ajatuksensa julki.
Viittaan vielä Luterilaisen maailmanliiton julkilausumaan - LML kehottaa jäsenkirkkojaan mm. “…tietoihin pohjaavaan ja rohkeaan seksuaalikasvatukseen, … rehelliseen niiden syiden tarkasteluun, miksi kirkossamme homoseksuaalisuutta koskevat aiheet joko vältetään tai kätketään, paljastamaan ennakkoluulomme ja pelkomme pahuudeksi, josta olisi kasvettava irti, sekä tukemaan homoyhteisöjen oikeutta lainsäädäntöön… “ - Toivottavasti nämä kauniit kehotukset eivät jää vain kuolleiksi pölyttyviksi kirjaimiksi ja sanahelinäksi.
En voi olla ihmettelemättä, miten niin moni kristityksi “uskovaiseksi” itsensä tunnustava ja julistava sortuu jatkuvasti sekä itsensä korottamiseen että muiden alentamiseen - muiden “suunnattoman suurten syntien” esille nostamiseen omia pahoja tekojaan (lue edeltä) vähättelemällä. Jyrkän tuomitseva suhtautuminen erilaisiin lähimmäisiin ei voi kuulua kristilliseen elämäntapaan, eikä se voi olla Jumalan tahdon mukaista toimintaa, sanoo raamattuun kirjattu ihmisperinne (eli “sedimentti“) siitä mitä tahansa. Kristittyinä meillä on vastuu toimia Kristuksen mallin mukaan. Erilaisen sukupuolisen- tai seksuaalisen suuntautumisen omaavien lähimmäistemme auttamistyössä ei voida liiaksi korostaa sielunhoidollisia näkökulmia. Tässä suhteessa raamattu jää auttamatta toiselle, ellei jopa kolmannelle sijalle.
Meidän tehtävämme kristittyinä on olla rohkeita, ennakkoluulottomia ja avoimia - vaikka kirkkomme ei tätä aina olisikaan. Tulkaa kaikki -liikkeen aktiivina ja Tampereen hiippakunnan yhteyshenkilönä kehotan meitä kaikkia avoimeen, selväsanaiseen, kristilliseen, välittävään ja välittömään dialogiin tämän sekä muiden ajankohtaisten asioiden suhteen.
Maallisen ja hengellisen regimentin asiat on pidettävä erillään, mutta silti: kirkon ja sen piirissä vaikuttavien pappien ja maallikoiden tulee ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja kantaa osavastuunsa. Kirkolla yhteiskuntamme moraalisena ja hengellisenä tukipilarina on edelleenkin - vaikka muuta väitetään - konkreettista valtaa yhteiskunnassamme. Suomen kirkko on onneksemme todellinen kansankirkko: ratkaisun sekä myös tulevaisuuden avaimet ovat kirkolliskokouksen pappis- ja maallikkojäsenillä eikä kirkkohallituksella.
Luther vetosi teksteissään Paavaliin, joka oli opettanut koettelemaan kaikki, pitämään hyvän ja torjumaan väärän opetuksen. Meidän tehtävämme on pyyhkiä Jumalan sanan yltä ja päältä se vuosisatojen saatossa kasaantunut sedimentti, joka liian helposti sokaisee meidät, tehden meistä “teon kristittyjen” sijasta “sanan kristittyjä”. Todellisen kristillisyyden perimmäinen olemus on jotain paljon enemmän kuin raamattu. Itse Jeesus antoi meille tästä kenties parhaan mahdollisen esimerkin. Ottakaamme Hänet esimerkiksemme.
http://jplehto.blogspot.com/
Lähetä kommentti
<< Home