Mitä pitäisi tehdä?

Monet ovat miettineet, mitä nykyisessä tilanteessa pitäisi tehdä. Joku on ehdottanut mielenosoitusta. Joku uuden vetoomuksen tekemistä ja nimien kokoamista - jotakin samantapaista kuin vetoomus Rakentavia ratkaisuja (www.rakentaviaratkaisuja.fi). Joku on kehottanut kirjoittamaan lehtien yleisönosastoille. Joku piispoille. Joku on esittänyt, että pappien, jotka aikovat edelleen kieltäytyä toimittamasta messua yhdessä naispappien kanssa, tulisi yhdessä ilmoittautua viranomaisille, jotta nähtäisiin, saako muutaman kymmenen tai sata pappia syytteen tasa-arvolain rikkomisesta.

Miksei näinkin voida toimia. Yksi toimintatapa on minusta selvästi muita parempi: Opetetaan Raamattua. Julistetaan Jumalan sanaa. Pidetään huoli, että saarnoissa evankeliumia ristiinnaulitusta, hyvästä Vapahtajasta on keskeisin asia. Tämä toiminta ruokkii Jumalan kansaa ja tuo siihen uusiakin ihmisiä. Tämä synnyttää uskoa ja vahvistaa sitä. Tämä innostaa seuraamaan Kristusta, sitoutumaan häneen ja kantamaan tarvittaessa ristiäkin. Me papit, jotka nyt olemme joutuneet jossain määrin ahtaalle, teemme suuren virheen, jos keskitymme johonkin muuhun.

Olen viime päivinä joutunut miettimään, mitä jos todella tapahtuu niin, että minut erotetaan nykyisestä virastani tai kokonaan pappisvirasta - siis että menetän pappisoikeudet Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Näitä miettiessäni on vahvistunut tämä tunne: Se on merkittävää, pitääkö piispa tai tuomiokapituli minua pappina. Toivon, että pitää jatkossakin. Paljon merkittävämpää on kuitenkin, pitääkö Jumalan kansa minua pappina. Olenko pappi niiden karitsoiden mielestä, jotka kuulevat paimenensa äänen - kuten Martti Luther määritteli kirkon? Sen rinnalla piispan tai tuomiokapitulin mielipiteellä on kovin vähän merkitystä. Ja kovin vähän on merkitystä sillä, että nimensä eteen voi laittaa hienon tittelin - pastori, kirkkoherra, rovasti - jos on menettänyt Jumalan kansan luottamuksen.