Älä jää yksin

Viime perjantaina ja sen jälkeen Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta on eronnut noin 17.000 jäsentä. Se on suuri määrä. Kuin keskikokoinen kirkkomme seurakunta olisi lakannut olemasta.

Syitä eroamisille on monia. Jotkut erosivat tai eroavat sen takia, etteivät voi hyväksyä eduskunnan päätöstä, jonka mukaan samaa sukupuolta olevat voivat solmia avioliiton. Se on varsinainen syy, ja koska kirkon arkkipiispa ja jotkut muut kirkossa osoittivat tukea päätökselle, erotaan kirkosta. Jotkut eroavat siksi, että eduskunnan päätöksen jälkeen on muistutettu, ettei kirkon opetus avioliitosta ole muuttunut. Se tuntuu väärältä ja tasa-arvoa loukkaavalta, nyt varsinkin, ja siksi erotaan kirkosta. Jollekin on tullut tämän kohun myötä mieleen, että ensi vuoden kirkollisveron voi välttää eroamalla ennen vuoden vaihtumista.

Varmaan ne arviot ovat oikeita, että useimpien syy erota nyt ovat arkkipiispa Kari Mäkisen tekstit, joilla hän on ottanut kantaa samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta. Varsinkin teksti, jonka hän julkaisi nopeasti eduskunnan äänestyksen jälkeen perjantaina, on saanut monet eroamaan.

Uskon, että monien eroajien ajatukset ja syyt päätökselle ovat tämäntapaisia: On syvä ristiriita, mitä Raamattu sanoo ja mitä kirkon arkkipiispa kirjoittaa. En halua olla mukana tällaisessa kirkossa. En voi tukea sitä. Teen väärin, jos lahjoitan sille muutaman sata euroa vuodessa. Olen ollut viime vuosina hyvin vähän mukana paikallisseurakunnan toiminnassa - on syitä, joiden takia en ole mukana - ja nyt arkkipiispan lausunnot saivat tekemään päätöksen erota siitä, mistä olen ollut jo etäällä. Arkkipiispa saa ajettua tahtonsa läpi kirkossa ja kirkkojen alttareilla aletaan vihkiä samaa sukupuolta olevia. Ehkä aluksi pastoreita ei vaadita tekemään tätä, sitten on pakko vihkiä. Tätä en halua olla seuraamassa ja tukemassa kirkon jäsenenä. Kirkko on maallistunut. Mitä varten kirkko on, toteutuu Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa huonosti, kirkko keskittyy liikaa muihin asioihin. Arkkipiispan lausunnot kertovat tästä, ne olivat viimeinen pisara ja siksi erosin.

Ymmärrän näitä ajatuksia. Vaikka itse en ole tehnyt tai tekemässä päästöstä erota kirkosta.

Kristitty ei voi elää kristittynä yksin. Tarvitsemme toisia samaa uskoa tunnustavia, siis seurakunnan. Toivottavasti jokaisella kristityllä on seurakunta, jonka kanssa kokoontua Jumalan kasvojen eteen, kuulla Jumalan sanaa, kiittää häntä, viettää ehtoollista, kysyä Jumalan tahtoa, saada vastaanottaa hänen armoaan ja palvella häntä. Toivottavasti kukaan nyt eronneista ei ajattele, että hän voi elää Jeesukseen uskovana ilman yhteyttä toisiin uskoviin. Varsinkin tällaisena aika - kun tuntuu, että niin monet asiat ovat sekaisin, mietityttää, ihmettelee, ehkä pelottaa - on tärkeää, että sinulla on paikka, jossa Jumala hoitaa sinua. Se voi olla kirkkomme paikallisseurakunta. Tai se voi olla messuyhteisö, joita viime vuosina on syntynyt eri puolilla Suomea. Älä vain jää yksin - olet kirkon jäsen tai et enää. Nuotiosta erilleen nostettu yksinäinen puu palaa hetken mutta yleensä vain hetken. Tarvitsen, että kuulen, mitä Raamattu opettaa. Ja varsinkin että kuulen Raamatun tärkeintä viestiä: Jumala on hyvä, hän rakastaa minua, pelastus on lahja, on Jeesuksen risti, joka sovitti minun ja kaikkien synnit.

En moiti muita paikkoja mutta toivotan tietysti lämpimästi tervetulleeksi sinne, missä itse saan olla mukana. Karkun evankelisella opistolla on messu joka sunnuntai klo 11.

Mitä jos se olisi mahdollista, että luterilainen kristitty voi kuulua siihen kirkkomme paikallisseurakuntaan, johon haluaa kuulua? Eikä seurakunta määräytyisi sen mukaan, missä asuu. Entä jos se olisi mahdollista, että kirkkomme jäsen voi kuulua jäsenenä messuyhteisöön ja se olisi seurakunta, jonka jäsen hän on myös papereiden mukaan. Messuyhteisö on ehkä jo nyt hänen tosiasiallinen seurakunta. Siinä hän kokoontuu yhdessä toisen kanssa Jumalan edessä. Jos nämä olisivat mahdollista, uskon, että ne hillitsisivat kirkosta eroamista. Nimenomaan niitä eroamisia, joita nyt seurataan. Nämä ratkaisut auttaisivat niitä, jotka nyt kysyvät: Missä voin kokea seurakuntayhteyttä? Kuka siunaa minut, kun tämä elämä päättyy?

Ehkä nämä ovat tulevaisuudessa mahdollista. Kannattaako pysyä kirkon jäsenenä senkin takia, että voi vaikuttaa siihen, että näin voisi tulevaisuudessa olla? Uskon, että kirkkomme kulkee siihen suuntaan, ettei seurakunnan jäsenyys määräydy asuinpaikan mukaan. En hidastelisi tässä asiassa.

Kaste on keskeinen asia uskossamme. Yhdentekevää ei ole, mihin kirkkoon - minkä kirkon jäseneksi - on kastettu. Minut kastettiin Rovaniemellä vuonna 1965 Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Sen jäsen olen edelleen ja toivon, että voin olla koko elämäni sen kirkon jäsen, johon tulin liitetyksi kasteessa. Kristikunta on jakaantunut lukemattomiin ryhmiin. Se on ikävä tosiasia enkä saisi tukea tätä tai sitä, että syntyy vielä uusia ryhmiä. Onko minun myös tästä syystä pysyttävä - jos se suinkin on mahdollista - sen kirkon jäsenä, johon minut on kastettu?

Kirkko tekee myös sellaista, mitä mielelläni tuen, minkä tukemiseen kirkko on hyvä kanava eikä ehkä ole muita hyviä kanavia. Ajattelen esimerkiksi vanhusta, jonka luona diakoni käy. Tai ajattelen lapsia, jotka kokootuvat päiväkerhoon, tai lapsia ja vanhempia, jotka ovat perhekerhossa. Mielelläni tuen jäsenmaksulla tätä työtä.

En voi vastata siitä, mitä muut tekevät. Vastaan, mitä itse teen. Pidänkö kiinni, mitä Raamattu opettaa? Toiminko sen mukaan? Uskonko niin kuin se sanoo? Vastaan kerran Jumalan edessä omalta osalta, en toisten puolesta. Ja toiset vastaavat omalta osaltaan, eivät joidenkin toisten puolesta tai minun puolestani. Tästäkin syystä voin kuulua kirkkoon, jonka toivoisin monessa asiassa olevan toisenlainen. Uskon Jumalaan, joka voi uudistaa meitä. Hän voi muuttaa ja uudistaa myös kirkon.